Arki nielaisee minut mennessään. Päivät täyttyvät aamutreeneistä, pitkistä päivistä toimistoilla ja illoista, jotka vietetään ravintolassa hyvän ruoan parissa. Sen jälkeen hengailen pari tuntia netissä ja menen taas nukkumaan. Samaa putkea päivästä toiseen. Lämmin sää kadottaa ruokahalun ja väsyn tunteen, tekee olon levolliseksi. Päivät muistuttavat toisiaan, päivien rajat alkavat heikentyä. Enää kadulla kulkevat kulkukoirat tai hiekkaista tuulet eivät nostata kulmakarvoja vanhaan tapaan. Ei jaksa enää hermostua liikenteen tööttäyksistä, elämän soljumisesta eteenpäin tai kaupungin metelistä. Kaikkeen tottuu.
Vaikka aikaisemmin ajattelin, etten ikinä voisi tottua köyhyyteen ympärilläni, niin siihenkin on tietyssä mielessä turtunut. Poissa näkyvistä, poissa mielestä. Täällä pienessä kuplassa ei köyhyys ole perinteisessä mielessä niin vahvasti nähtävillä, että se vaatisi reagoimaan päivittäin. Ympäriltä löytyy hökkelikylää, mutta se ei jotenkin enää riipaise niin pahasti. Kadulla kulkevilla ihmisillä on kuitenkin siistit vaatteet päällä ja vaikka tämä maa onkin hoikkia ihmisiä täynnä, ei kukaan näytä olevan nälkäkuoleman partaalla. Myöskään hökkelikylät eivät enää niin järisyttäviltä vaikuta, sillä vielä ei ole sadetta tai kuraa ja ulkona hyvinkin tarkenee nukkua. Ei sillä, että vielä kyllä haluan kantaa korteni kekoon tämän maan ihmisten auttamiseksi, halu ei ole lähtenyt mihinkään. Tavallisessa työntäytteisessä elämässä ei vaan ole varsinaisesti voimaa ajatella, että kuinka eriarvoista elämä täällä onkaan. Parasta siis, mitä tälle maalle voi tehdä on tehdä työt hyvin ja tuoda uutta työtä tähän maahan. Voi vain toivoa, että uudet työt kasvattavat päästä pois köyhyydestä ja muista epäkohdista, että uudet työt toisivat maalle askeleen kohti parempaa tulevaisuutta.
Jos palaa takaisin viikottaisiin suunnitelmiin, niin viikonlopuksi olisi suunnitteilla pienimuotoista patikointia ja jylhiä näköaloja. Saa nähdä miten reissun käy, voi siitä tulla varsin hyväkin. Ainakin kohteena taas paikka, joka voi olla todella kiva nähdä ihan luonnossa.
Vaikka aikaisemmin ajattelin, etten ikinä voisi tottua köyhyyteen ympärilläni, niin siihenkin on tietyssä mielessä turtunut. Poissa näkyvistä, poissa mielestä. Täällä pienessä kuplassa ei köyhyys ole perinteisessä mielessä niin vahvasti nähtävillä, että se vaatisi reagoimaan päivittäin. Ympäriltä löytyy hökkelikylää, mutta se ei jotenkin enää riipaise niin pahasti. Kadulla kulkevilla ihmisillä on kuitenkin siistit vaatteet päällä ja vaikka tämä maa onkin hoikkia ihmisiä täynnä, ei kukaan näytä olevan nälkäkuoleman partaalla. Myöskään hökkelikylät eivät enää niin järisyttäviltä vaikuta, sillä vielä ei ole sadetta tai kuraa ja ulkona hyvinkin tarkenee nukkua. Ei sillä, että vielä kyllä haluan kantaa korteni kekoon tämän maan ihmisten auttamiseksi, halu ei ole lähtenyt mihinkään. Tavallisessa työntäytteisessä elämässä ei vaan ole varsinaisesti voimaa ajatella, että kuinka eriarvoista elämä täällä onkaan. Parasta siis, mitä tälle maalle voi tehdä on tehdä työt hyvin ja tuoda uutta työtä tähän maahan. Voi vain toivoa, että uudet työt kasvattavat päästä pois köyhyydestä ja muista epäkohdista, että uudet työt toisivat maalle askeleen kohti parempaa tulevaisuutta.
Jos palaa takaisin viikottaisiin suunnitelmiin, niin viikonlopuksi olisi suunnitteilla pienimuotoista patikointia ja jylhiä näköaloja. Saa nähdä miten reissun käy, voi siitä tulla varsin hyväkin. Ainakin kohteena taas paikka, joka voi olla todella kiva nähdä ihan luonnossa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti