En oikein ole taikauskoinen. Viime aikoina kuitenkin on tuntunut, että olen onnistunut missaamaan aina asian jos toisenkin aivan karvan verralla. Ironista asioissa on se, että jos normaalisuunnitelmat olisivat pitäneet, olisin saattanut nähdäkin, kun sattuu ja tapahtuu.
Pitkään olen miettinyt, viitsinkö kirjoittaa siitä, että minun piti käydä eräänä dramaattisena päivänä kymmeneltä Sellossa ja Sellon Prismassa. Tuli kuitenkin työesteitä ja lähtö viivästyi niin, että ensi viestien perusteella päätin suosiolla jättää käymättä. Sinänsä hassu yhteensattuma, mutta toisaalta Suomessa on satoja ihmisiä, jotka nyt vain sattuivat olemaan paikan päällä selviten kuitenkin kokemuksesta. Lisäksi varmasti vielä useampi on suunnitellut menevänsä juuri silloin Selloon ja kiitti myöhemmin onneaan, että matkaan tuli jokin este tai hidaste.
Reilua viikkoa myöhemmin heräsin jostain syystä puoli viideltä. Syytä en tiedä, mutta aikani elämää ihmeteltyäni lähdin puoli kuudelta töihin. Harvoin olen siellä niin aikaisin, oikeastaan en lähes koskaan. Työkaveri kertoi normaaliin työhöntuloaikaani, että rautatieasemalla oli rymissyt. Syy ryminään: Juna oli ajanut päin seinää...
Seuraava viikko kului ja poks kuului puolestaan vesiputkesta, joka halkesi työpaikan edessä. Nyt oli kuitenkin onneksi ilta-aika kyseessä, joten oma paikallaolo oli lähinnä hyvin epätodennäköinen. Silti seuraavan päivän matkustamista joutui taas pohtimaan kolmatta kertaa lyhyen ajan sisällä. Alkoi kasvaa hieman hassu tunne, kun koko ajan ympärillä sattuu ja tapahtuu. Vuodenvaihteen ympärille oli jo kerääntyä niin enemmän isoja sattumuksia, kuin mitä yleensä useamman vuoden aikana.
Edelliset tapahtumat saattoi kuitenkin vielä kuitata sillä, että tapahtumat koskettavat alueita, joissa kulkee paljon ihmisiä päivittäin. Se ei näköjään kuitenkaan vielä riittänyt, vaan tänään liippasi vielä lähempään.
Impulsiivisena ihmisenä saatan joskus vaihtaa suunnitelmia lennosta. Niin kävi myös toissapäivänä, kun innostuin sopimaan yökylästi kaverin luokse viime yöksi. Aamu kulkikin varsin rattoisasti, kunnes tulee tekstiviesti. Olenkohan huomannut aamulla mitään outoa? Palasia koostaessa päivän aikana käy ilmi, että poliisi on piirittänyt kotitaloani aamulla. Jopa niin pitkälle, että he olivat tarkastaneet oman asuntoni piiritystilanteen jälkeen. Syy tähän: ilmeisesti jossain oli kuulunut jotain ja joku oli epäillyt kuulleensa laukauksen. Ironista, että juuri sinä päivänä, kun kotikulmilla tapahtuu, satun olemaan jossain ihan muualla.
Kaikkien näiden tapahtumien jälkeen alkaa jo hieman pohdituttamaan, että miten yhtäkkiä tuntuu, että olen aivan vieressä, kun sattuu ja tapahtuu. Normaalisti saan kuitenkin rauhassa sulautua aamun ruuhkaan, töihin kulkevaan massaan, jossa mikään ei koskaan muutu. Aina saan manata myöhässä olevia busseja tai junia. Tärisen kylmästä pysäkillä tai hikoilen auringon ensi säteiden johdosta.
Oikeastaan en perusta julkisuudesta tai siitä, että oman elämän tärkeät ympäristöt päätyvät lehtien lööppeihin. Ottaisin mieluummin takaisin ajan, kun oma tila ei päätynyt uutisiin tai jolloin läheltä-piti-tilanteita ei syntynyt, kun mitään ei koskaan tapahdu. Ei minulla ole mitään tarvetta minuutille julkisuudessa, jossa joutuisin kommentoimaan lähiympäristöäni koskettanutta onnettomuutta tai isoa tapahtumaa. Haluaisin mieluummin, että omat pienet elämän yksityiskohdat toisivat täytettä elämälle, vaikkei se sitten näkyisikään niin suuresti muulle maailmalle.
