Valoa pimeyden keskellä

Hiljenneet kadut, pimeät kujat, joille kajastaa valo ikkunoista. Pienenä aina odotin yhtä tärkeintä joulun merkkiä: jouluvalojen tulemista ikkunoihin. Valoa, joka auttaa hukkumasta pimeyteen. Valoa, joka tuo tunnelmaa, vaikken sitä enää niin jouluisena pidäkään. Voisin vaikka nukkua jouluvalot päällä, niin ihania ne ovat.

Pimeys ottaa syleilyynsä. Päivänä, jolloin haluaa olla rauhassa ja rauhallisesti, ulkona havaittava synkkyys tuo kaivatun seesteisen mielialan. Harvoin koen pimeyttä uhkana - en oikeastaan osaa pelätä pimeässäkään. Se ennemminkin on sopiva aika käpertyä lämpimiin huopiin, kotiin hörppimään kupin lämmintä teetä.

Kaupungin kyltit ja valot korostuvat, kun ympäristöstä on muu valo poissa. Kun matkustaa autolla, pääsee aina välillä ihmettelemään sitä, kuinka paljon valoa yksi pieni kyläkin tuottaa ympäristöönsä. Silloin tajuaa, että kaupungin pimeäkin on vielä varsin kaukana oikeasta pimeydestä. Aika pitkälle saa kävellä, jotta löytäisi paikan, jossa ei näkyisi yksikään valonheijastus.

Kaktus, marraskuinen iloni, kukki niin nopeasti, etten ehtinytkään ottaa siitä kunnon kuvaa. Iltaisin ei ollut tarpeeksi valoa, ja nyt viikonlopulla huomasin, että menetin jo mahdollisuuden. Nupuista kehittyi kukkaisiksi vain kaksi, ja juuri siinä vaiheessa, kuin kaivoin kameraa esille, se pudotti jälkimmäisenkin kukkansa. Jään siis odottamaan jännityksellä ensi vuotta, jos vaikka silloin saisin uuden kukkaparven. Tai edes sen yhden kukkasen. Yksi nupuista on vielä toki odottamassa puhkeamistaan, mutta päivä päivältä alan vahvemmin epäillä, ettei se ole kukkimassa enää. Ei se juuri haittaa, sillä jo kukkineet kukat olivat suuri valopilkkuni pimeässä marraskuussa.

Pikkujoulutunnelmissa

En yleensä kuuntele radiota - siis ainakaan sitä perinteistä. Spotifysta tulee joskus kuunneltua listoja läpi, jotta vähän pysyisi ajastaan mukana. Välillä toki löytyy aivan uusia ihanuuksiakin. Pikkujoulubileisiin valmistuessa listalle kuitenkin eksyy muutamia biisejä, jotka vievät vain mennessään. Nostava tempo, jossa olisi kiva tanssia - mitä muuta sitä oikeastaan tunnelman luomiseksi tarvitaankaan... Seuraavassa on tämän vuoden pikkujoulumix:

Lady Gaga - Telephone
Jostain syystä Lady Gagan äänessä on jotain sellaista, josta tykkään oikein paljon. Suurimmat hitit eivät jostain syystä ole iskeneet, mutta näin hänen live-versionsa poker facesta, joka jostain syystä avasi silmäni. Sopivasti kuin pikkujouluja varten tuli mukava tanssipläjäys, jonka mukana tanssahtelen. Näistä yksi oli Telephone:




The Baseballs - Basket Case
Tähän fiftarimeininkiin voi vain niin hyvin lähteä hyppimään mukana. Energistä, hauskaa. Kuin puskasta se hyppäsi listojen kärkeen ja sitten taisin jäädä itsekin koukkuun. Jammailu kunniaan!



Junior Senior - Move your feet
Vanha kuin mikä, mutta sopivina annoksina tuo hymyn huulille. Video on tosi hauska.

Toki lista jatkuisi, mutta jätetään jotain myöhemmällekin... Nyt on oikeasti pakko mennä!

Joulumyyjäisten tiimellys

Hopsan, sängyn pohjalta pääsee taas ylös ja iskukunnossa ihmettelee kaupungin menoa ja meininkiä. Pikkujouluaika on tullut ja baarit taas kuhisevat ihmisiä, jotka ovat viettäneet pitkän vuoden ahertaen suurempia omia tai firman tavoitteita eteenpäin. Ihmisiä, jotka kerrankin löystävät sitä kravattia ja pipoa - tai ainakin yrittävät.

Pikkujouluajan lisäksi nyt on alkamassa joulumyyjäisten aika. Ensimmäisenä on Taikin opiskelijayhdistyksen Tokyon joulumyyjäiset, jotka ovat jo tänä viikonloppuna. Sieltä on aina ajoittain tarttunut joululahjoja läheisille, joten suosittelen lämpimästi! Tänään en ainakaan itse vielä ehdi, mutta ehkä huomenna sitten.

Näiden lisäksi on perinteisesti itsenäisyyspäivän tienoilla naistenmessut, joissa käsityöläiset tuovat käsitöitään myyntiin. Mahdollista on nähdä uskomattomia käden saavutuksia, ihmeellisiä ideoita ja hyvää jouluista meininkiä. Näiden lisäksi on turha unohtaa Wanhan joulumyyjäisiä ja Espan kojuja. Niistä tulee vaan niin hyvä joulufiilis. Nyt kuitenkin pikkujoulukiireet vievät tämän tytön pois koneelta, joten huomiseen!

Nukuttu päivä

Iiks, siinä missä lööpit kirkuvat erääseen eläimeen ainakin nimensä puolesta viittaavaa influenssaa, moni joutuu toteamaan, että on taas kipeä. Vaikka tauti ei olisikaan mitään niin eksoottista, että se olisi tullut maailmalta. Reilun viikon jaksoin sinnitellä lämmön ja kuumeen rajamailla. Äänikin meinasi aina välillä lähteä/rikkoutua, muttei sitten mitään sen kummempaa. Tänä aamuna taas vaiva uusiutui hieman rankempana.

Puoli tuntia kiersin ympyrää, ennen kuin tajuntaan alkoi hiipiä se tosiasia, että tuskin olisin työkuntoinen. Hampaat kalisivat ikävästi toisiaan vasten. Kylmä hiki ympäröi kehoa, ja samaan aikaan ei oikein tiennyt väristäkö kylmästä vaiko hikoilla pois kuumuutta. Tarpeeksi syitä, että suljin uudestaan silmäni ja totesin, että josko huomenna yritetään uudestaan. En normaalisti nuku viikonlopullakaan pitkään, mutta nyt kiltisti näin villejä unia keskipäivään saakka. Sitten käytin puolisen tuntia yhden jogurtin syömiseen ja sähköpostien nukemiseen. Elimistö vei taas voiton ja onnistuin torkahtamaan taas pariksi tunniksi uudelleen. Seuraavalla heräämisellä sain sentään suihkutettua pahimmat hiet pois ennen simahtamista. Kolmannen kaksituntisen "iltapäiväunen" nukahdin taas pian sohvalle, siinä oli kun niin mukava levähtää pariksi tunniksi.

Puoli kuudesta asti olen sinnitellyt hereillä. Vielä on toivoa huomisesta. Välillä on vain niin hassua, että keho vetää totaalisesti voiton, eikä silloin voi tehdä muuta kuin nukkua. Pidän peukkuja, jos huomenna olisi terveempi päivä. Vaikka ulkona onkin varsin harmaata, en halua vielä siirtyä talviunille - ainakaan ihan vielä.

Elämän logiikka ja muut kaverit

Kun pakollisia kursseja ei ole enää käytävänä, on joskus kiva tutustua asiakirjallisuuteenkin. Olen vielä varsin nirso oikeiden tiiliskivien lukemisessa, joten tiedon haaliminen hieman pehmeämmässä muodossa on ollut varsin kova sana. Tutuiksi ovat tulleet muun muassa seuraavat kirjat:

Tim Hartford: The logic of life
Teos on jatkoa kirjalle "Undercover Economist". Tyyli on edellisestä kirjasta tuttu, muttei vaadi edellisen kirjan tuntemista. Hartfordilla on hauska tapa havainnoida ympäröivää maailmaa ja kirja vastaakin muun muassa kysymyksiin, mistä hyvät naapurustot koostuvat, miten eri rangaistuskäytännöt vaikuttavat teinien käytökseen tai mikä on eroamismäärien merkitys onnellisille liitoille
Steven D. Levitt & Stephen J Dubner: Freakonomics
Yksi alansa uurtajista Undercover Economicsin kanssa. Kirjassa pohditaan mm. sitä, mikä tekee täydellisen vanhemman, mitä huijaavilla opettajilla ja sumopainijoilla on yhteistä tai miksi huumeidenvälittäjät asuvat yhä äitiensä kanssa.
Nassim Nicholas Taleb: Fooled by Randomness
Tällä hetkellä kesken oleva kirja vaikuttaa lupaavalta ainakin ensimmäisten sivujen perusteella. Kirja pohtii vielä hieman enemmän erilaisia tilastotieteiden tulosten merkitystä erilaisiin käytännön ilmiöihin. Takana ovat sivut pörssi-ilmiöistä ja kirja kulkee ilolla laukussa mukana.

Pari muutakin kirjaa odottaa kiltisti paikkaa laukussa, niiden esittely jääköön myöhemmäksi. Sokkona on turha esitellä mitään, vaikka pingviinimerkki kulmassa lupaakin hyvää.

Vaikeaa, niin vaikeaa

Joskus ei vain onnistu. Pienet takaiskut kuuluvat elämään kuin elämään, mutta aina silloin tällöin käy niin, että kirpaisee normaalia enemmän. Suuret pettymykset ovat kouluttavat ja kypsyttävät, riippumatta siitä liittyvätkö ne ihmissuhteisiin, haaveisiin tai niinkin arkiseen. Pienet pettymykset muistaa helposti paljon pidempään, kuin ne suuret saavutukset.

Joskus pienetkin asiat jäävät vaivaamaan pitkäksi aikaa. Muistan vieläkin esimerkiksi hyvinf yhden ylioppilaskokeen, joka jäi kaksi pistettä laudaturista. Se ei ollut itselleni edes tärkeä aine. Minun on mahdotonta muistaa, kuinka monella pisteellä mikin muu arvosana tuli. Ei edes niitä tärkeitä. Ei sillä oikeastaan enää niin väliäkään. Silti on hassua, että se kaksi pistettä joskus tulee vielä mieleen.

Jos ei koskaan ole kokenut suuria pettymyksiä, se saattaa johtua kokemuksen puutteesta, täydellisestä kyvystä sulattaa vastaantulevat takaiskut tai vaihtoehtoisesti siitä, että on aina pysynyt turvallisuusalueellaan. Jos ei ole unelmia, jotka liihottaisivat korkealla pilvissä, ei koskaan kupsahda myöskään sieltä pilvenreunalta alas. Tietysti jossain vaiheessa karttuu elämänkokemusta tai teflonia pintaan, jolloin pienet asiat eivät oikeastaan enää hätkäytä. Mittasuhteet löytyvät helpommin, eivätkä pienet aallot enää keikuta venettä.

En ole vielä siinä tilassa, että osaisin suhtautua kaikkiin pettymyksiin aivan, kuin ne olisivat yhdentekeviä. Tuntuu, että se merkitsisi, ettei minulla ole tunnetta mukana asioissa, joita teen. Jos ei välitä, ei toki satu, mutta jos ei välitä, ei mikään tunnukaan. Jos mikään ei tunnu, niin mitä varten oikeastaan sykkisi? En tiedä - siihen dilemmaan en ole keksinyt vielä vastausta. Ehkä tulevat vuodet tuovat tähänkin vielä viisautta, elämän ymmärtämistä. Toivottavasti.

Ihailen ihmisiä, jotka kulkevat pää pystyssä, vaikka mitä tapahtuisi ympärillä. Ihmisiä, jotka eivät edes huomaa hetkiä, jolloin vähän mokaavat tai tulee pieniä vastoinkäymisiä. Vaikka he huomaisivatkin jonkun hieman lässähtäneen, se ei vaikuta heidän itsetuntoonsa ja intoonsa yrittää. Muutama opiskelukaveri oli sellainen, että heitä ei oikeastaan mikään pysäyttänyt (ei varmaan pysäytä vieläkään). On upeaa katsoa heidän menoaan vierestä, kun he täynnä itseluottamusta porhalsivat.

Itselläni on ennemminkin se tapa, että näen ne puuttuvat pisteet, ne pienet puutteet ja virheet kokonaisuudessa. Vaikea on hahmottaa, mitä kaikkea onkaan saanut aikaan, saati, että osaisi antaa sille arvoa. Välillä eksyy olemaan turhan vaatimaton, eikä osaa arvostaa niitä omia (joskin ajoittain myös turhia) ponnistuksia saadakseen kuun sieltä taivaalta.

Vaikka uusi vuosi on vielä kaukana, tulevan vuoden tavoitteena voisikin olla, että olisin itselleni armollisempi. Jos vaikka joskus pohtisin niitä asioita, mistä olen suoriutunut hyvin ja ominaisuuksia, jossa oikeasti olisin hyvä. Se olisi erittäin vaikea ja vaativa tavoite, jota voisi hyvin taas täysillä yrittää saavuttaa, eikä siinä haittaisi, vaikka hieman epäonnistuisikin.

Hyvät matkakumppanit

Yle mainostaa palveluitaan varsin oivallisella pätkällä:

Palaneen käryä

Yleensä elämä kulkee odotettuja polkujaan. Mikään ei erota tavallista maanantaipäivistä monista muista vastaavista. Kävelee ajatuksissaan keskustassa, kiinnittämättä enempää huomiota ympärilleen. Yhtäkkiä bussi tulee vastaan, kävelytietä. "Kuski on kai eksynyt." Muutenkin keskusta tuntuu olevan jotenkin täynnä busseista ja normaalisti niin tyhjät pysäkit ovat täyttyneet ihmisistä. "Sepäs hassua." Ei vieläkään sytytä.

Seuraavaksi näen erinäisiä hälytysautoja ja haistan sitä käryä. Vähän turhankin paljon. Hetken pällisteltyäni alan tajuamaan, että jokin on tainnut todellakin palaa. Ihmettelen Kampin autioita käytäviä ja suljettuja liikkeitä. Mietin, että oikeastaan on aika hassua, että tilassa, jossa on kauppoja, on myös jotain hyvin syttyvää alakerrassa. En siltikään hahmota oikein, että onko palo ollut alakerrassa, vaiko jossain ylempänä. "Alhaalla paloi bussi", kuulen.

Vaikka tunnelit ovatkin aina todella kiehtovia, eivät ne varmastikaan ole kaikkein näppärimpiä paloturvallisuuden kannalta. Ei ole niin monta suuntaa, josta pääsee sammuttamaan. Kenellekään ei onneksi käynyt kuinkaan, mutta liikkeissä varmasti haiskahtaa vielä hetkisen tämän tapahtuman jälkeen. Ainakin nyt tuoksahti vielä niin voimakkaalle, ettei tiloissa voinut oikein olla, vaikka poliisi sinne takaisin päästikin. Pakenin takaisin ulos, hengitin raikasta ulko-ilmaa ja yhtäkkiä eivät yhtään enää haitanneet keskustan tuulet ja kylmyys. Tervehdin niitä ilolla ja odotin tyytyväisenä ulkopuolella bussia kotiin.

Do, do, do, doo-o

Syksyn alkuvaiheilla sain lopulta niskasta kiinni ja päätin kuin päätinkin liittyä kuoroon. Kyseinen kuoro oli valmis ottamaan riveihinsä myös tällaisen ensikertalaisen, joten nyt ihmettelen, mitä kaikkea ihmeellistä nuotisto kätkeekään.

Eri äänillä on omat nuotit, eikä se loppujen lopuksi ole ollut yhtään niin häiritsevää, kuin aluksi pelkäsin. Silloin kun sävel on uusi ja outo lähinnä keskittyy niihin omiinsa, eikä vilkuile juurikaan menoa ympärillä. Kuulo keskittyy saman äänialan laulajiin.

Oma taiteenlajinsa on kyllä kaikkien täyteäänien laulaminen. Dam-di-dam-di-daa ja tsup-pup-pup-pup-puu ovat tulleet tutuksi, edes kavereiden laulamana. Vaikka itse haparoinkin yleensä melodian kanssa on kanssalaulajien "helpot" täyteäänet sellaisia, etten voi ymmärtää, miten ne voi oppia ja muistaa. Ne menevät jotenkin niin tasaisesti, mutta silti yksittäisillä nuoteilla on kokonaisuuden kannalta merkitystä. Esimerkiksi seuraava on hatunnoston arvoinen suoritus: King's singers ja Barber of Seville:

Pulahdus

Pulahdus. Raikas sellainen. Huijasin itseni altaan reunalle. Ihan pieni pulahdus vain, sitten lähden. Kylmää ja märkääkin. Ei yhtään huvita liikkua tai olla. Capoon huvittaisi kyllä lähteä, mutta kantapään vaiva tuntuu nauravan minulle iloisesti. Kivaahan se olisi joo, mutta ei tällä kantapäällä, jossa askeleetkin on ajoittain kivuliaita.

Ylipuhuin itseni spinning-tunnille. Se oli työläs ja hankala prosessi, eikä asiaa helpottanut se, että tunti oli jo täynnä siinä vaiheessa, kun lopulta sain raahauduttua salille. No, bodypumppiin sitten, vaikka kuvittelin jo niiden päivien olevan kaukana takana. Harrastin sitä joskus varsin intensiivisesti, kunnes kyllästyin totaalisesti. Nyt oli sentään kulunut suunnilleen kolmisen vuotta. Kantapää pisti jännittämään. Kestääkö se, vai joudunko jättämään tunnin viiden minuutin jälkeen kesken? En joutunut. Onneksi. Kaksi liikettä oli kovia kantapäillä ja nekin fuskasin. Pienillä painoilla ja varpaisillaan voi tehdä aika paljon. Pihalla olin kuin käki, eikä asiaa yhtään auttanut se, että ohjaaja veti jotain vanhaa sarjaa ziljoonatta kertaa ja unohti aina välillä mainita, mitä tehdään seuraavaksi. Tuskainen tunti.

Sen jälkeen olin varautunut saunaan ja uintiin. Kamatkin olivat mukana. Ihan pieni pulahdus, kuitenkin se on kylmää. Muttei oikeasti ollutkaan. Jostain syystä allas oli kokonaan minun. Kukaan muu ei rikkonut rauhaani ja sain onnessani pulahdella reunalta toiselle. Yhtäkkiä huomasin, että olin viettänyt vedessä jo yli puoli tuntia. Se oli vain niin ihanaa, rauhoittavaa. Rentouttavaa, kun sai lipua omaa vauhtia laidalta toiselle. Kannustavaa, sillä se oli niin kivaa. Oli mukavaa uida pitkän tauon jälkeen. Sen jälkeen saunaan ja ulkona talven tervehdys tuntui leppoisemmalta. Pulahdus virkistäytymiseen, juuri oikeaan aikaan.

Ikkunalaudan yllättäjä

Tiedättekö ne kausittaiset kukat, joita kaupat ovat täynnä aina ennen jotain juhlaa? Yleensä ne kuihtuvat pian juhlan jälkeen, eikä ole toivoakaan, että enää uudestaan kukkivat. Ihmetykseni oli siis suuri kun huomasin nupun monen vuoden takaisessa joulukaktuksessa.

Kertaakaan se ei ole kukkinut ensimmäisen joulun jälkeen. Silti se vihreänä koristaa ikkunalautaa eikä ole välittänyt siitä, että kukkien kanssa peukaloni on ajoittain keskellä kämmentä. Aina ajoittain unohdan mm. kastella virheät ihmeeni, joka on koitunut monen kasvin tuhoksi. Myöskään poissaolot eivät ole oikeastaan näkyneet kuin korkeintaan kasvun hidastumisena (tai nopeutumisena, jos joku muu on kivana käyttänyt aikaa niiden hengissäpitämiseen). Vihreänä kaktus on jaksanut painaa jo monta vuotta, enkä enää osaisi kuvitella ikkunalaudan reunaa ilman sitä. Alkuajoista se on myös kasvanut tuplamittaansa, pysyen silti varsin hallittuna omalla tontillaan.

Ihmetykseni olikin tänään suuri, kun huomasin nupun erään oksan päässä. En tiedä, kuinka kauan se on siinä ollut, koska - no, en vain aina niin huomaa tuollaisia juttuja. Tarkempi tarkastelu paljasti, että nupulla on itse asiassa myös neljä pienempää kaveria ja yksi pieni uloke, jonka tulevaisuutta nuppuna on vaikea määritellä. Nupun väri on valkoinen, joten nyt lähipäivinä taitaa olla sopiva hetki avata silmät ja ihmetellä, milloin (tai josko) nuppu rohkenisi avautumaan. Silloin on ehdottomasti kuvan paikka. Se on vain jotenkin niin hassua, että vuoden pimeimpänä aikana kasvi puhkeaa kukkaansa suunnilleen viiden vuoden odottamisen jälkeen. En kyllä valita, harvoin sitä mikään tähän vuodenaikaan pystyy yllättämään.

Inspiraatio, missä olet?

Joskus pakertaa pitkään kuin tunnelissa, tahkoten tunteja johonkin isompaan projektiin. Sitten kun projekti loppuu, tuntuu, että vuorokaudessa on aivan tosi paljon tunteja. Hetken hiljaisuus, joka pistää ihmettelemään, että mitä silloin tekikään, kun ei vääntänyt sitä rankkaa kurssia, omaa vapaa-ajan haastetta tai työsarkaa. Ihmettelee, mitä elämä olikaan sillon ennen, kun oli paljon vapaita tunteja, joita käyttää.

Yleensä hiljaisuuteen kummasti alkaa hetken päästä löytyä virikettä. Kavereille tulee soitettua herkemmin, kahvilla tulee käytyä ja puuhailtua kaikkea kotona ja ulkona. Eikä pian enää muistakaan, että eli elämäänsä jotain tiettyä juttua vahvasti eteenpäin vieden. Löytyy hymy ja ilo, joka on vapauttavaa.

Marraskuu on monesti kuukausista synkin. Joulua ei oikeastaan vielä viitsisi odottaa ja syksyn riemustakin on kulunut jo hetki aikaa. Ei ole kevään merkkejä, joita odottaa ja talven merkit - loska ja jää - harvoin herättävät kovinkaan lämpimiä tunteita. Eivät ainakaan minussa. Pikkujouluaika alkaa piristää kuun loppupuolta, mutta sitä ennen on vain sitä arjen raatamista.

Olen viime aikoina sykkinyt jotenkin normaalia enemmän töitä ja pikkuhiljaa alkaa kaivata sitä hetkeä, kun on ihan vaan vapaata. Päivät, jolloin ei tarvitse tehdä mitään, eikä se haittaa. Viikon sykkiminen on vielä edessä ja sitten ihmettelen, että mitä nyt? Mitä tehdä päivillä, kun alkaa olla taas aikaa? Koenko itseni iloiseksi ja vapautuneeksi - luultavasti. Vielä viimeinen pinnistys ja sitten pääsee juhlimaan oikein toden teolla. Blogi ehkä hiljenee, sillä tosiaankin - ajattelin juhlia toden teolla ja unohtaa kaikki tylsät projektit.

Sitä ennen tänään olisi luvassa leffoja ja tyttömeininkiä kaverin luona. Laukusta löytyvät muun muassa sekä Juno, Kultaisen kukan kirous ja Vicky Cristina Barcelona, pieni vaaleanpunainen skumppapullo ja villalankaa, josta voi taas neuloa jotain lämmintä, joka pitää kylmän poissa.

Pimeä marraskuu

Marraskuu on monesti yksi synkimmistä kuukausista. Tähän olen henkisesti varautunut niin, että jokaiseen usein käytettyyn laukkuun on kylvetty yksi pieni matkasateenvarjo. On näppärää, kun ei erikseen tarvitse muistaa lisätä sateenvarjoa matkaan joka ainoa aamu. Säästyy ikäviltä yllätyksiltä, eikä keveiden varjojen kantaminen mukana edes paina niin kovin paljoa. Ei kastu, muuta kuin korkeintaan varpaat. Nekin on suojattu nahkakengillä, jotka ennen talvea ovat saaneet mehiläisvahakäsittelyn. Hyvin pysyy vesi ulkona. Sen verran raskasta vaha kyllä on, että kannattaa kokeilla kenkään johonkin huomaamattomaan kohtaan, jos on yhtään epävarma kenkien ja vahan yhteiselon toimivuudesta.

Jokaisessa takissa ja monissa repuissa roikkuu lisäksi heijastin, jotta en hukkuisi pimeään synkkyyteen. Viime vuosina heijastintarjonta on kivasti monipuolistunut, eikä tarvitse aina tukeutua iänikuisiin palloihin ja lumihiutaleisiin, jotka kolisevat joka kulmaan. Laukuissa annan heijastimen harvoin roikkua, etteivät ne jää mihinkään kiinni. Suositusten vastaista, tiedän, mutta toisaalta, ne ovat vain täydentämässä erilaisten heijastinten kavalkadia. Takeissa heijastimet saavat sitten mellastaa vähän vapaammin. Tämä myös johtaa siihen, että takkien heijastimet on aina säännöllisin väliajoin uudistettava kun edellinen on lähtenyt karkuteille. Ajattelen aina heijastimen kadotessa, että ehkä joku onnellinen pikkutyttö tai -poika on löytänyt uuden aarteen. Karu totuus taitaakin olla, että ne talvehtivat jossain ojanpientareella, jonka jälkeen joku toivottavasti siivoaa ne keväällä kaatopaikalle.