sunnuntai 30. marraskuuta 2008

Käsitöiden riemujuhlaa

Joulukuun alku on perinteisten markkinoiden ja myyjäisten aikaa, jolloin ihmisten intoa ja kätten taitoja voi vain ihailla. Esimerkiksi tällä viikonlopulla ja vielä maanantaina on TOKYO:n (TAIK:n opiskelijoiden) myyjäiset TAIKin tiloissa (Hämeenkatu 135 b), kohta avautuvat vanhan perinteiset joulumyyjäiset ja varmaan espallakin alkaa pian teltta jos toinenkin nousta pystyyn. Lisäksi on perinteiset naisten messut ensi viikonloppuna Wanhassa satamassa.

Olen ehkä siinä mielessä vanhan kansan ihminen, että rakastan mennä katsomaan, mitä ihmiset ovat myöhäisinä syysiltoina jaksaneet väkertää. Monesti nämä tapahtumat toimivat myös ihanana inspiraation lähteenä, josta aina silloin tällöin saa uusia ideoita ikuiseen joululahjaideakeräykseen, jossa pyritään löytämään läheisille jotain kivaa ja osuvaa. Lisäksi välillä tekee ihania löytöjä ja on kiva tukea jotain aloittavaa muotoilun, taiteen tai käsityön ammattilaista, jolle varmasti kaikki tuki on tarpeen.

Tänään oma suuntani oli kohti TAIK:in myyjäisiä, jotka olivat sinänsä ihan mielenkiintoinen kokemus. Pussukat, magneetit, vedokset ja korut tuntuivat olevan pop, samoin myös erikoiset aiheet, kuten esimerkiksi torttu-aihe (juu, ei se joulutorttu) koruissa ja paidoissa sekä eräs Helsinkiä kuluneen vuoden aikana kiertäneen kyseenalaisen taideteoksen inspiroimana tehdyt piparit. Hieman jotain kivaa (ja tietyssä mielessä sovinnaisempaa ja tavanomaisempaa) löysinkin, mutta koska ne menevät ihmisille, jotka jopa ajoittain lukevat tätä blogia, niin ei siitä sen enempää. Jos haluatte nähdä pöydät omin silmin, niin huomenna maanantaina on vielä aikaa, muussa tapauksessa kannattaa mennä muihin joulumyyjäisiin tai odottaa ensi vuoteen!

perjantai 21. marraskuuta 2008

Vain yksi hiutale ja paljon oheislukemista

Ensilumi tai räntä, ei sillä väliä. Aamulla kurkistin varovaisesti ikkunasta ulos, pettyäkseni karvaasti. Poistuessani kotoa huomasin kuitenkin jokusen hiutaleen nurmikolla ja ehkä juuri minun toiveeni kuultiin, ja matkalla pysäkille taivaasta satoi jotain, jonka pystyi tunnistamaan lumihiutaleiksi. Vielä se rännän puolelle meni, suli heti maata koskettaessa, mutta se oli jo lupaus tulevasta.

Viime aikojen tunnelmia kuvastaa käpertyminen peiton alle, jolloin lämmin huopa ja villasukat tuovat mukavan kodikkaan tunteen. Kirja jos toinenkin löytynyt käsistäni illan hämärtyessä (tai oikeammin pimeässä sysiyössä, jos oikeasti seuraisi, mitä tuolla ikkunan ulkopuolella tapahtuu). Suureena haasteena on ollut entisen maailmanpankin pääjohtajan Alan Greenspanin kirja The Age of Turbulence. Sinänsä on ainakin periaatteessa on sisällöltään ollut tosi mielenkiintoinen ja historian rahoituskriisejä taustoittava ja elävöittävä. Harmi vaan, että herran tyyli on kuivan asiallinen ja jo kahden sivun lukemisen jälkeen on aika valmis lähtemään tutustumaan uusiin maihin, nimittäin sinne, missä nukkumatti asuu. Kerta toisensa jälkeen olen saanut tsempata, että puolen yön tienoilla saan raahattua itseni niska jäykkänä takaisin omaan sänkyyni.

Siinä vaiheessa, kun jo ajatus kirjasta alkaa unettamaan, alkaa todennäköisyys nousta, että kirja voittaa, enkä saa sitä ikinä luettua. Saa nähdä. Pitääpä sitten ehkä joskus kommentoida, mikäli todella saan joskus
luettua loppuun tämän mm. The New York Timesilta viihdyttävyydestä kehuja keränneen opuksen. 120 sivua takana, enää 420 sivua edessä. Voi siis mennä vielä hetki, ennen kuin palaan asiaan.

maanantai 17. marraskuuta 2008

Valoa pimeyden keskellä

Ensi yönä ehkä sataa lunta. Ehkä. Tosin uutiset ovat sen suhteen menossa huonompaan suuntaan: koko ajan näyttää epätoivoisemmalta, että ensi yönä tosiaankin tulisi sitä odotettua valonlähdettä ja tunnelman synnyttäjää. Narskuva hanki jalkojen alla illalla siinä vaiheessa, kun maailma on tyyni ja hiljainen, tuo vahvan tunteen rauhasta. Auringonvalo, joka kimaltaa jokaisessa hiutaleessa, tuo mukanaan ilon siitä, että pimeyden aika saattaisi olla taas ohi. Odotus joulusta ja keväästä, ylipäätään hetkestä, jolloin maailma tulvii taas valoa ja elämää, tuo uskoa luonnon kiertokulun jatkuvuudelle.

Viime vuonna näytti varsin heikolta koko talven lumen kanssa. Vettä tuli, kyllästymiseen asti. Paljon ei tunnelmaa auttanut sekään, että muualla ei näyttänyt yhtään paremmalta. Alpeillakin rinteet hohkasivat lumettomuuttaan, siis ylläpidettyjä ratoja lukuunottamatta. Yleinen lumettomuus piti valtavat turistimassat loitolla, vaikka rinteet tuottivatkin positiivisen yllätyksen ja tarjosi muistoja ajoista, jolloin jokainen mäen nyppylä peittyi lumen vaippaan. Aika, jolloin saattoi lähteä lähimetsään hiihtolenkille joutumatta miettimään, että tulevatko risut vastaan.

Kaksi vuotta on ollut huonoja jo sen suhteen. Ehkä kolmekin. Ihmismuisti (tai ainakin minun muistini) on niin lyhyt, ettei tänä vuonna enää ihmetytä, vaikka lunta ei tulisikaan, kuin lapsuuden talvina. Ironista ehkä on, että kerrankin kun Suomen lumista eksotiikkaa lopulta aletaan myydä tosissaan maailmalla, katoaa se olennainen, eli lumi. Ainakin täältä etelästä. Pohjoisen metsiin ei kuitenkaan ole normaalin kiireisen arjen puitteissa asiaa, joten saa nähdä, kuluuko tämäkin talvi vain lumesta haaveillen ja uutta kevättä odottaen.

sunnuntai 9. marraskuuta 2008

Kun on muka aina niin kiire

Ei, täytyy myöntää, etten ole yhäkään oppinut. Eikä tilannetta ainakaan auta se, että jos katsoo ympärilleen, niin kaikki tuntuvat menevän ainakin osittain samassa putkessa. Oli sitten kyse työsta tai vapaa-ajasta, niin kaikki pitäisi tehdä muka niin tehokkaasti. Aivan kuin tehokkuus merkitsisi sitä, että on kiire koko ajan ja jonkun pitäisi hengittää niskaan. Kiireessä tulee sitten tehtyä helposti kaikkea tyhmää, joka vain pahentaa kiirettä. Yrittää oikoa turhaan mutkista, jotka oikeasti pitäisi kiertää pitkän kaavan kautta.

Kiire myös ruokkii itseään. Kiire johtaa helposti virheisiin, joiden paikkaileminen vaikuttaa kiireen kannalta noidankehältä. Pahinta tässä nyky-yhteiskuntamme vitsauksessa on se, että kiire tarttuu ja tuntuu olevan tuomittavaa olevan vain rauhallisesti paikallaan, kun muut ympärillä juoksevat suuna päänä kymmeneen eri suuntaan ennen, kuin kerennyt otaa askeltakaan. Toiset ovat toki herkempiä kiireelle kuin toiset ja joskus tuntuu vaikealta olla ottamatta muiden stressiä omaksi asiakseen. Ei osaa olla vielä niin vahva persoona, että uskaltaisi kulkea omaa polkuaan, muiden kiireestä välittämättä.

Kiire on jotenkin hyvin kulttuurisidonnainen asia. Japanin isoissakaan keskuksissa en havainnut sellaista kiirettä, joka olisi vyörynyt ylitseni suurella voimalla. Vahvasti tähän kiireettömyyteen vaikutti ihmisten kävelynopeus. Suurilla asemilla ja täysillä jalkakäytävillä oli pakko edetä sitä samaa, verkkaista ja hätäilemätöntä nopeutta, joka pakotti omaksumaan tietyn elämänrytmin. Toisaalta myös onnistuin omalla lomalaisen aikataulullani välttämään pahimman metropolin sykkeen ja aamun ahkerimmat uurastajat. Aivan erilaista hektisyys on esimerkiksi Euroopan metropoleissa, jossa koko ajan sattuu ja tapahtuu. Kun ihmiset näyttävät suoraan ja selkeästi ne tunteet, joiden vallassa ollaan, synnyttäen ristiriitoja ympäristönsä kanssa ja sitten taas sattuu ja tapahtuu. Jos siis kiirettä haluaa vähentää, voi itse ensin kokeilla, onnistuuko reagoida ympäristöönsä kerrankin hieman hillitymmin, kävellä hitaammin ja puhua rennommin. Omasta moodistaan on kuitenkin vaikea irroittautua, ellei sitä ensin itse havaitse.

Toisaalta niin kuin monet suuret virtaukset, synnyttää kiire minussa ajoittain inhon ja vastareaktion. Joskus opiskeluaikana rakastin hulluna illan viimeisiä tunteja, jolloin tuntui, että maailma ympärilläni on hiljentynyt ja täynnä rauhaa. Sain puuhata aivan rauhassa ilman mitään paineita onnistumisesta tai tehokkuudesta. Uskalsin ottaa oman aikani, eikä minun tarvinnut ottaa paineita ympäristön vaatimuksista.

Yhäkin haluan pyhittää päivästä hetkiä siihen, että olen mahdollisimman epätehokas ja lorvailen kämpässäni vailla suurempaa päämäärää. Haen harmoniaa elämän eri kokonaisuuksien välillä ja pohdin pienessä mielessäni ajatuksia, jotka ovat aivan liian isoja pienessä hetkessä pohdittavaksi. Niiden kanssa en oikeastaan koskaan pääse mihinkään järkevään tulokseen, vaan palloittelen edistymättä käytänössä ollenkaan. Olen rauhassa huolehtimatta maailman tilasta ja kaikista asioista, jotka ovat jotenkin väärin tai pielessä. Poltan vaikka kynttilän, hiljennyn hyvän kirjan ääreen tai menen kerrankin aikaisin nukkumaan, ihan riippuen siitä, miltä oikeastaan tuntuu ja mikä huvittaa. Välittämättä kiireestä, melusta tai muistakaan ympäristön vaatimuksista.