Talven tunnelmista kesän haaveisiin

Oi talvi, miksi tulit takaisin? Katselen lumihiutaleita, mutteivät ne enää säväytä. Tuuli puhaltaa taas takkini läpi niin, että on vilu, vaikka pahimmat pakkaset on jo ohi. Töihin joutuu raahautumaan kumisaappaissa, kun ei yhtään tiedä mitä räntää/loskaa/muuta taivaalta on tulossa. Ei naurata, ei. Haluan lähinnä sulkea silmäni elämän realiteeteilta. Olisin jo niin valmis pakkaamaan talvikengät takaisin kaapin perukoille ja kaivamaan keväisemmät puolestaan esille. Raahaan kaupasti kotiini kukkia toisensa jälkeen, kun on vaikea ymmärtää, kuinka suuret kinokset vielä elämääni ympäröivät.


Sentään on valoisaa. Aurinko muistuttaa, että johonkin lämpimämpään aikakauteen ollaan siirtymässä. Eivät kuvat kerro sydäntalvesta, vaan aurinkoisista päivistä, toinen toisensa perään (ensimmäiset kuvat on otettu Vallilasta viime viikonloppuna):

Pasilassakin raiteiden välillä alkoi näyttää viime viikolla kevään merkeiltä. Jos tarkkaan katsoo, raiteiden välissä on nähtävissä jo vähän maata. Valitettavasti viimeiset kaksi päivää onkin sitten taas satanut lunta (eikä kukaan oikeasti enää halua nähdä niitä lumisia kuvia):

Kokonaislumimäärä kyllä hirvittää. Tuntuu, että joka toisessa nurkassa on joku suuri lumenjättöpaikka, eikä se varmasti ole sulamassa ennen kesän helteitä. Esimerkiksi Pasilassa näyttää juurikin tältä (löydätkö kuvasta lumensiirtokoneen?):

Toisaalla näyttää taas tältä (tarkkasilmäiset voivat huomata tästäkin kuvasta bussipysäkin):

Epätoivoon en ole vajoamassa kevään suhteen. Ostin lennot Roomaan. Se lämmittää vähän, vaikka pitkä on vielä aika kesään. Roomassa on jotain ihmeellistä taikaa, aivan kuin historiankirjat olisivat heränneet eloon. Rakennusten jäänteet keskellä keskeisiä puistoja, merkit asumusten keskellä. Suurkaupunki, jolla on niin vahva sidos menneeseen.

Vaikkei kokonaan pitäisi elämää haaveilulle pitäisi perustaa, alkavat suunnitelmat selkiytyä tulevaa kesää varten. Suunnitelmissa olisi siis Roomaa, Chicagoa, Nykkiä, Yyteriä ja yleistä hengailua. Toivottavasti jossain välissä ehtisi myös mökille palvomaan Suomen suvea, nauttimaan laiturilla olosta, kesäisestä järvestä ja ympäröivästä luonnosta.

Tahkolla taas

Hyvät reissut saattaa tunnistaa siitä, että toipumiseen menee puoli viikkoa. Näin ollen alkuviikolla olen vain raahautunut töihin, ihaillut pakenevaa lumiviivaa ja tullut kotiin nukkumaan. Nyt keskiviikkona vasta alkaa olla olo, että on elävien kirjoissa. Edes siinä määrin, että jaksaa raahautua lähisalille saunaan (eikös sauna olekin salilla käymisen päätarkoitus?) ja kykenee kirjoittamaan blogia.

Kevät on tulossa, vaikkei sitä vielä huomaa niin valtavasti. Huomaisi kyllä, jos muistelisi kuukauden takaisia maisemia. Silti joka aamu huokaa, että kuinka valtavasti on lunta jäljellä. Tosin, viime viikonlopun laskuissa lumi on lähinnä vain positiivista. Varsinkin, kun aurinko paistoi täydeltä taivaalta, ei parempaa ilmaa olisi voinut toivoa.

Viime reissulla puut olivat vielä kuin saduista - nyt oli jo huomattavasti keväisempää:

Lunta rinteissä silti vielä riitti vaikka muille jakaa:

Normaalisti pysyttelen mahdollisimman paljon anonyymiuden suojassa blogia kirjoittaessani. Siitä en yhäkään ajatellut luopua, mutta voi sitä kerran moikata lukijoitakin (olkoon tämä sitten todisteena siitä, että mäkeenkin saakka ehdittiin ja ettei tätäkään blogia kirjoita vain jokin kone, joka on vain opetettu simuloimaan suomen kieltä sattumanvaraisesti):

Halo-ilmiö hiihtohissistä otettuna. Huipulta ei olisi saanut enää niin hyvää kuvaa, mutta ankkurissa oli onneksi kiva keikkua ja kuvata (en edes pudonnut matkasta ja kamerakin säilyi ehjänä):

Nyt taitaakin sitten olla taas sopiva hetki painua pehkuihin ja haaveilla tulevasta keväästä.

Hukkuneita uutisia

Japanin tilanteen pohtiminen jatkuu. Jos joku tekisi aiheesta leffan, harva varmaan uskoisi, että on todellista, sen verran monta ihmeellistä käännettä viimeisen viikon sisään on mahtunut.

Työt, elämä ja viikonlopun reissun valmistelut ovat vieneet oman aikansa, joten uutisiakin olen ehtinyt lueskella varsin rajallisesti. Käsittääkseni Fukushimassa palaa yhäkin, kolmos- ja nelosreaktori aiheuttaa suurta huolta. Eniten pelkoa tuottaa kolmosreaktori, koska siinä on polttonaineena plutoniumia, kun taas muissa on ihmisille vaarattomampaa uraania. Paikalle on tuotu poliisin vesitykkejä, joilla yritetään hillitä paloa ja kuumentumista.

Hyviäkin uutisia on, mikäli jaksaa lukea myös sivulauseet. Viimeisen 12 tunnin ajan alueen radioaktiivisuus on ollut laskussa. Reaktorin neljä läheisyyteen on saatu tuotua vesitykki, mikä omalta osalta voi auttaa jäähdyttämiseen. Lisäksi sähkövoimayhtiö Tepcon yritys saada sähköä alueelle on edistynyt. Se on saanut uuden voimalinjan vetämisen Fukushimaan lähes valmiiksi. Sähkön puute esimerkiksi turvajärjestelmissä ja pumpuissa on ollut yksi suurimmista haasteista tilanteessa, joten huomisen taidan pitää peukkuja sille, että sähköt saataisiin palautettua voimalaan - edes niissä määrin, että tilanne saadaan taas paremmin hallintaan.

Ylireagointia ja uutisoinnin ihmettelyä

Vaikka normaalisti en kirjoitakaan päivän polttavista aiheista, en osaa pitää tällä kertaa suutani kiinni. Kyllä, Japanissa on ydinvoimalassa vakava tilanne päällä. Silti tunteita herättävään aiheeseen ja uutisointiin on reagoitu monella tavalla. Seuraavat ylireagoinnit ovat olleet koomisimpia, mitä silmiin on tarttunut:

• Amerikkalaisten facebook-statukset: Netistä on löytynyt aimo kasa jenkkien facebook-statuksia, jotka tapahtumien kauhistelun sijaan on kirjoitettu tyylillä, että "tämän saitte Japani sen vuoksi, että mitä Pearl Harbourissa tapahtui". Krhm... erittäin sivistynyt tapa reagoida suureen onnettomuuteen.
  
• Saksassa on päätetty sulkea kaikki ydinvoimalat kolmeksi kuukaudeksi, jotta voidaan tarkistaa niiden tila. Niin, 86 miljoonan ihmisen kansakunta voikin heti laittaa koko ydinvoiman tauolle, koska voihan keskelle Euraasian laattaa sattua vastaavanlainen maanjäristys ja tsunami aivan Japanin tapahtumien jälkeen...
  
• Joditablettien hamstraus: Ymmärrän, että Japanissa jodille on tarvetta. Silti vaikka tilanne pahenisikin ja radioaktiivinen pilvi leviäisi, kulkee se maapallon pyörimisen johdosta ensin Yhdysvaltojen rannikolle. Suomessa ei siis tarvitse hamstrata jodia kuin viimeistä päivää. Huuto.netissä olen jopa nähnyt tarjouksia, jossa erinäiset sankarit yrittävät myydä purkillista jodia 500-1000 euron hinnoilla. Suorastaan käsittämätöntä! (Huolestuneille tiedoksi: jodia löytyy myös multivitasta ja muista vastaavista monivitamiinivalmisteista. Sitä ei myöskään kannata syödä varmuuden vuoksi varastoon, joten jodin ylenmäärinen hamstraus on oikeasti aika turhaa.)
• Lisäksi eräs saksalaislehti suositteli etusivullaan parhaita reseptejä aasialaisista sienistä. Ajoituksessa on ehkä tahatontakin tilannekomiikkaa, sillä säteilymielessä vaarallisinta on saastunut ruoka (jos puhutaan pitkäaikaisaltistuksesta) ja yksi vältettävä asia säteilyonnettomuuden jälkeen on - yllätys, yllätys - sienet.
  

Tärkeät uutiset tuntuvat hukkuvan massaan ja välillä kansainväliset uutispalvelut kertovat ihan eri tarinaa, kuin mistä paikalliset uutislähteemme kirjoittavat. Lööppilehdet repivät etusivuilleen mahdollisimman eksoottisiin suojakaapuihin pukeutuneita ihmisiä ja raportoivat parhaimmillaan ydinkatastrofista. Toinen vaihtoehto on tunnerikkaat selviäjien kertomukset, jotta lukija varmasti pääsee samaistumaan tilanteessa eläjien tuskaan tai selviytyjien riemuun. Puhumattakaan historian havinasta, kun saadaan kaikki menneet ydinlaitosonnettomuudet kaivettua esille.

Helsingin Sanomat korostaa, kuinka he raportoivat asiasta minuutti minuutilta. Tottahan toki, kyllä minuutti minuutilta tilanne etenee. Muutaman minuutin välein ei silti kannata raportoida asioista kuten "Japanin presidentti puhuu kohta", "aamu saapuu Sendaihin" tai "hyllyt ovat yhä tyhjiä". Siinä ei ole mitään mahdollisuuksia huomata, josko rivien väliin olisi eksynyt tietoa uusista räjähdyksistä tai muusta olennaisesta.

Ylen verkkosivut pohtivat vaihtoehtoja, että mitä jos Loviisa pamahtaisi tai muistelee menneitä ydinonnettomuuksia. Nämä uutispohjat voidaan varmaan kaivaa esille jokaisessa vastaavanlaisessa onnettomuudessa tai vastaavassa tapahtumassa. Turhien pelottelujen ansiosta apteekit pääsevät eroon ylijäämäjodistaan, ja sitten se vanhenee suomalaisten kaappeihin. Mtv3:n sivuilta löysin sentään hyvän artikkelin siitä, mitkä käytännön vaikutukset olisivat, mikäli peljätty ytimen sulaminen tapahtuisi.

Kansainvälisissä uutisissa on eroja: osassa tietovälineistä asiantuntijat selittävät, että kaikki on hallinnassa, eikä mitään hätää ole nähtävissä. Toiset taas tuovat sen katastrofaalisimman puolen joka tapahtumasta esiin. Järkevää ja ajankohtaista uutisointia joutuu hetkittäin etsimällä etsimään (siis yhäkin sen hetken aamusta ja illasta, kun näitä nettisivustoja eksyy seuraamaan). BBC:stä olen tykännyt ja Reuterskin käy, mutta monet muut... Syvä huokaus. Silti tapahtumat ovat avanneet silmiä eri lehtien suuntauksille, eivätkä pelkästään päivittäneet tietoja ydinvoimaloiden rakenteesta ja erilaisista turvallisuuskysymyksistä.

Lopuksi vielä, jottei aivan hukkuisi punainen lanka tai ahdistus valtaisi pahaa-aavistamatonta lukijaa: Vaikka odotus on tuskallista, hiljaisuus on tilanteeseen nähden positiivinen uutinen. Jokainen päivä tekee yleistilannetta vaarattomammaksi, koska meriveteen on sekoitettu booria, joka vähentää ydinreaktioita. Lisäksi radioaktiivisen jodin puoliintumisaika on luokkaa 8 päivää, mikä tarkoittaa sitä, että kahdeksassa päivässä ilmaan päässyt radioaktiivisen aineen määrä pienenee puoleen. Kunhan uusia vastoinkäymisiä ei enää tule vastaan, voidaan tilanne saada vielä hallintaan. Riippumatta siis lehtien linjasta tai ylireagointien määrästä, uutishiljaisuus on tällä hetkellä kullan arvoista.

Lumisia muistoja ja kevään ensi merkit

Kevät, tuo kauan odotettu ilmiö. Tuntuu, että kadut täyttyvät loskasta, muttei mitään tapahdu. Kengät kastuvat ja pisarat tippuvat sieltä ja täältä. Lunta tuntuu olevan yhäkin niin paljon, että on vaikea muistaa, miltä ulkona vielä muutama viikko sitten näytti. Tässä muutama kuva muistin virkistykseksi:




Lunta on tullut katseltua jo hetki jo toinenkin. Jottei kevään tai kesän odottajat vaivu aivan epätoivoon, on myös tietynlaista kehittymistä havaittavissa. Kaksi viikkoa sitten alla oleva lampi oli aivan umpijäässä. Viime viikolla alkoi näkyä jäässä ensimmäinen kevään merkki:

Tällä viikolla näky oli oikeasti jo paljon piristävämpi, vaikkei aurinko niin täydeltä taivaalta paistanutkaan:


Vastaavanlainen tilanne erään puron kanssa. Tilanne viikko sitten:

Tällä hetkellä näyttää tältä:

Puron erään toisen kohdan tilanne kevään kannalta alkaa olla jo lupaavampi:

Jos aurinko jatkaa paistamista vielä jonkun aikaa, voi olla että lumisille poluille voi joutua hetkeksi jättämään hyvästit. Odotan sitä hetkeä innolla, sillä se kertoo, että kevät on siirtynyt seuraavaan vaiheeseen.

Maailman menoa ihmetellessä

Joskus tulee vastaan niitä hetkiä, jolloin maailma tuntuu pysähtyvän hetkeksi katastrofin jälkeen. Lueskelen aamuisin lehtien otsikot, mutten muuten voi kuvata itseäni suureksi uutisten seuraajaksi. Silti hetkinä, kun maailma järisee, tulee jostain syystä seurattua varsin tarkkaan tilannetta ja sen kehittymistä.

Aurinkoisen päivän seurauksena kämppä tulvi valoa ja oli kutsui siivoamaan. Taustalla oli BBC:n nettistreami, josta tuli tietoa Japanin tuhojen tilanteesta. Fukushiman reaktorin tilanne kiinnosti ja hetkittäin googlettelin netistä ja lueskelin vanhoista fysiikan kirjoista sitä, miten ydinreaktorit toimivat (niin, olisi ehkä niillä ydinfysiikan luennoilla pitänyt joskus keskittyäkin). Onneksi ihan näin pahaa pilveä ei nähty (kuvat Japanin matkalta Hiroshimasta):


Uutisissa mainituissa rannikkokylissä ole koskaan käynytkään ja silti on olo hieman haikea. Tavallaan se on erikoista, että myötäelän minulle aivan tuntemattomien ihmisten surua. Osittain koen vastuuta siitä, että olen nykyajan ilmiöiden uhri: Nykyinen journalismi tekee töitä sen eteen, jotta kaukaisetkin tapahtumat koettaisiin läheisiksi, että myös niillä kaukaisilla asioilla olisi merkitystä. Katastrofeja tuotteistetaan myynnin edistämiseksi, ajoittain myös uhrien kustannuksella.

On vaikea olla kylmä ja tunteeton. Muistan yhäkin elävästi Hiroshiman museon ja kaikki kuvat, mitä pahimmassa tapauksessa radioaktiivinen säteily saa aikaan. Pahimpia en pysty edes laittamaan blogiin ja niitä oli yhäkin tuskallista käydä läpi, vaikka siitä on jo aikaa. Harvoin museot pystyvät koskettamaan vahvasti. Kyseisen kierroksen jälkeen voin niin pahoin, että teki mieli oksentaa aulan vessassa. Tämän vuoksi myös oli ihana kuulla, että tilanne alkaa olla hallussa Fukushiman voimalassa.

Hiroshimastahan jäi atomipommin jäljelle lähinnä tämä rakennus, joka on jätetty pystyyn tapahtuman muistomerkiksi:


Vaikka suurta ydinturmaa ei onneksi näytä olevan tiedossa, on hyvä muistaa, että myös maanjäristys ja tsunami ovat varmasti vaatineet veronsa. Tsunamin jälkeen on muutamassa rannikkokylässä enää muutama rakennus pystyssä ja tuhannet ihmiset kaipaavat vettä, ruokaa ja suojaa. Punainen risti on jo lähettämässä apua Japaniin ja kyseiseen kampanjaan on mahdollista osallistua vaikka ihan kotisohvalta käsin. Tarkemmat ohjeet punaisen ristin sivuilta.

Taidetta ja politiikkaa

En lähde paasaamaan politiikasta, tai ajamaan kenenkään asiaa. Jos haluaisin kirjoittaa politiikasta, olisin tehnyt uuden blogin, johon voisin kumota syvälliset ja ei-niin-syvälliset ajatukseni. Silti en voinut kuin hymähdellä, kun törmäsin seuraavaan kannanottoon vaalien jälkeisestä mahdollisesta taiteen suunnasta: tässä. Pelottavaksi menee vasta, kun eksyy lukemaan kommenttiboksia.

Sunnuntain etsintä

Sunnuntaipäivät ovat alkaneet juoksennella ohitseni. Aamulla nukun pitkään. Lehdenluku, aamupala. Ihana rauha ja auringosta nauttiminen. Sitten kerään kohteet, joita pitäisi käydä katsomassa. Ei sitä milloinkaan tiedä, josko tänään olisi se päivä, että etsintä päättyisi.

Kylmyys iskee luihin ja ytimiin, kun koko ajan täytyy vaihtaa kulkupeliä tai olla sisällä. Kurasuojien laittoon ei ikinä opi, aina ne tuntuvat märiltä ja hankalilta. Sisäinen naapurigyylääjä pääsee omaan elementtiinsä, pohtien, että nämäkin rappuset ovat ihan likaiset ja tämäkin hissi on varsinainen koppero.

Kurkistella vieraiden ihmisten komeroihin ja yrittää edes vaikuttaa siltä, että tietäisi, mitä on tekemässä. Kaivelee mielestään niitä fiksuja kysymyksiä esille ja pohtii, vaikuttaako ihan ääliöltä. Eri asuinalueet tulevat tutuiksi, vaikkei niissä olisi niin pyörinytkään. Kännykkä alkaa tunnistaa kadunnimiä toisensa jälkeen ja tutusta kaupungista löytyy aivan uusia liikenneyhteyksiä.

Toisissa kämpissä sydän sykkii pakahtuen onnesta edes sen hetken ajan. Haaveet lentävät, että entä jos... Yli puolet asunnoista on sellaisia, että huumaannun hetkeksi, että olisi niin ihana asua tässä. Sitten monesti kierroksen jälkeen summaa, ettei taaskaan yhtään. Yhtään sellaista, jossa voisi kuvitella edes asuvansa. Siinä valtavassa kattokerroksen avarassa asunnossa oli hassu keittiö, mainiossa keskustayksiössä kuului ratikat aivan liian kovaa kolmen lasikerroksen läpi tai putkiremonttiin menevän kämpän lähtökohtainen hinta oli vaan niin korkea, ettei kokonaisuudessa ole mitään järkeä. Ihmetellen, että miksi juuri kyseiset asunnot valitsikin tällä kerralla kierrokselle, kun tarkoituksena oli oikeasti ottaa vain niitä mahdollisia, potentiaalisia tapauksia.

Silti en helposti lannistu ja etsintä jatkuu. Musiikkia sentään löytyy edes vähän helpommalla, tässä on Ellie Golding ja Your song:

Juoksemassa taas

Joskus on ihana juosta. Juosta pakoon arkea, tai ajatuksia. Juosta eteenpäin tietämättä varsinaisesti, mihin on menossa. Juosta pois ankeudesta tai harmaudesta, kohti energisempää meinikiä. Juokseminen kertoo siitä keväästä tai kesästä, joka kumpuaa jostain kaukaisuudesta. Vaihtoehtoisesti se on pieni muisto kesään, kun juoksee syksyn lehtien putoamisen tahtiin.
Jos työpäivä potuttaa, on ihana lähteä juoksemaan. Yhtä aurinkoiset säteet saattavat herättää tunteen sisälläni, joka pakottaa kaivamaan unohtuneet lenkkarit jostain syvältä kaappien uumenista.

Tänään oli taas sellainen päivä. Capoeira ei jostain syystä houkuttanut, ei myöskään lähijumpat tai sali. Liikuntaa teki kyllä mieli, että varsinaisesti väsymyksestä ei ollut kyse. Keksin tekosyitä toisen perään kunnes tajusin, että oikeastaan tekisi mieli taas lähteä juoksemaan vaikka ulkona on vain jäätä ja tihkua. Pohdin salin juoksumattoa ja sitä, että ei houkuta pysyä sisätiloissa. Epäilin itseäni, että poluilla vain liukastelisi ja saisi mukaan jonkun kuolemantaudin. Mitään ei mahtanut. Tunnin jälkeen oli pakko alkaa kaivaa kamoja esiin. Haistoin mielessäni jo lämpimän (tai ainakin viime viikkoihin verrattuna lämpimän) ilman ja tunsin sisälläni rytmin, joka kuvaa sitä ominaista rytmiä, jota voisi jaksaa vaikka kuinka pitkään ja josta tulee oikeasti hyvä mieli.

Mahtavaa oli. Juoksin latujen vieressä. Lumi ei vielä ollut muuttanut muotoaan kunnolla jääksi. Hankikanto piti ja missään ei ollut vielä liian kuraista. Pimeässä illassa oli mahtava olla omien ajatusten kanssa. Mäen päällä oli ihmeellistä, kun tajusi taivaan ja tähdet. Kaupungin vilskeessä ne hukkuvat muihin valoihin ja tuppaavat unohtumaan. Juokseminen oli kevyttä, helppoa. Aivan kuin mitään taukoja ei olisi ollut ja viimeinen juoksulenkki olisi ollut viime viikolla, eikä viime syksynä.

Kevään ensi lenkki on ihan parasta siksi, että sen saa juosta ilman paineita ja ainoastaan omasta juoksemisen halusta. Ei tarvitse ajatella, kuinka monta kertaa on ehtinyt juosta viime aikoina tai kuinka nopeasti mikäkin pätkä pitäisi jaksaa juosta. Jokaista mutkaa tai nousua ei musita tarkkaan, vaan on oikeastaan ihmeissään siitä, että jalat löysivät tutun rytmin pitkän ajan jälkeen ja kuinka raikkaalta ilma tuntuu hengittäessä. Askel ei paina ja lenkin jälkeen on euforinen olo.