Yksin kävellen, askel kerrallaan

Nyt olen sitten yksin täällä. Heräsin kun työkaveri lähti neljältä yöllä, enkä meinannut enää saada unta. Vaikka ulkoa kuuluu meteliä, niin täällä sisällä kämppä on autio. Olen vapaa kaikista muista, mutta samalla olen aivan yksin.

Askel kerrallaan, niin se sujuu parhaiten. Ei ajattele liikaa sitä, mitä voisi tapahtua vaan keskittyy siihen, että mitä haluaa tehdä ja kokea. Kun ympäriltä poistuvat tutut ihmiset, voi taas hetken hengähtää ja ihmetellä, että kuka onkaan ja mitä täällä haluaisikaan tehdä. Neljältä en hikoillut kauhusta sen vuoksi, että olisin täällä yksin. Olin täynnä energiaa ja suunnitelmia, että mitä voisin tehdä taas kun on omaa aikaa. Jos avaa itsensä maailmalle ja kuuntelee, niin maailma saattaa vastata. Olen nyt hiljaa ja kuuntelen, josko se vastaisi. Alku vaikuttaa lupaavalta.

Tänään on vuorossa shoppailua. Aamupäivän kierrän yksin aurinkoa ja tomua uhaten etsien kaivattuja asioita. Iltapäivällä auto kaartaa takaisin tänne Magarpatta cityyn, sillä sovin eilen työkaverin kanssa, että haen hänet mukaan shoppailemaan. Tajusin samalla, että se oli ensimmäinen kerta kuuteen viikkoon, kun juttelin kahdestaan jonkun toisen naisen kanssa jostain muusta kuin työhön liittyvästä. Muuten olemme vapaa-ajalla aina pyörineet lähinnä miesporukalla. Pariin työkaverin vaimoon olen tutustunut, mutta silloinkin ollaan oltu lähinnä isommalla porukalla, joten tuollaisten naisten asioiden puhuminen on jäänyt varsin vähälle. Näin ollen odotan innolla hetkeä, jolloin on taas jotain naisia ympärillä, joihin voisi tutustua.

(kuva: Mahabaleshwar)

Sähkökatkosten maa

Sähkökatkokset ovat normaali osa Intiaa. Loppujen lopuksi näitä katkoksia on ollut yllättävän vähän, mutta aina ajoittain sattuu päiviä kohdalle, jolloin valot välkkyvät kuin diskossa. Töitä tämä ei suinkaan estä: Paikallisten pöytäkoneet on kytketty toiseen verkkoon, josta aina riittää virtaa. Oma koneeni puolestaan on läppäri, joten siinä on hyvä naputella, kunnes valot tulevat takaisin.

Kodeissa tämä näkyy siten, että on pieniä varageneraattoreita yhdessä jos toisessakin nurkassa. Nykyisessä asunnossa on puolestaan joku vähän isompi, kootumpi varageneraattori, joka pitää huolta, että virtaa riittää. Varsinaiseksi haasteeksihan tuo sähköhuolto menee siinä vaiheessa, kun oikeasti alkaa sadekausi. Siinä vaiheessa infrastruktuuri joutuu jo ihan kunnolla koetukselle, sillä vaikuttaa siltä ainakin joidenkin videoiden perusteella, että täällä saattaa tulla kesällä vettä ihan kunnollakin.

Kolikon toinen puoli

Nashikin blogissa oli haaste minulle, jossa piti esitellä kuudennen albumin kuudes kuva. Kaikki vanhoilta matkoilta kertyneet kuvat ovat kotikoneella, joten nämä nykyisen läppärin kuvat on kaikki otettu Intiassa. Yleensä kamera kulkee viikonloppuisin mukana ja ensimmäiset kuvat tulee otettua heti auton ikkunasta räpsien. Tämän vehreän unelmakylän porttien ulkopuolella odottaa kuitenkin toinenlainen todellisuus, josta tämä kuva on hyvä esimerkki. Todellisuus, joka on alle kilometrin päässä tästä asujaimistosta on varsin sydäntäsärkevää katseltavaa. Vielä ei näky ole niin paha, mutta kesän monsuunit huuhtelevat maan mudaksi ja voi vain kuvitella, miltä peltihökkeleissä asustaminen sitten tuntuu.


Tähän kuvaan yhdistyy se huono omatunto, joka huutaa turtumista. Ne pienet huokaukset, jotka pääsevät, kun viikonlopun seikkailut on takana ja pääsee tähän pieneen kuplaan, jossa elämä on edes lähestulkoon normaalia. Hetket, kun tuntee itsensä etuoikeutetuksi, kun voi hetkeksi sulkea silmänsä synkältä maailmalta. Hiljaiset kiitokset siitä, että Suomessa kaikilla on kuitenkin loppujen lopuksi aika hyvin, ainakin mitä asumisen tasoon tulee.

Kämppä vaihtoon

Niin, kohta alkaa tulla se hetki, jolloin ihmettelen yksinäni tätä maailmaa. Tämä tuo myös muutoksia päivittäisiin rutiineihin, sillä kämppä on suurella todennäköisyydellä menossa vaihtoon. Syy on varsin yksinkertainen: kämppä on iso ja kallis. Siinä sinänsä ei ole mitään ihmeteltävää, luultavasti tilalle tulee yhtä iso kämppä, tosin yksityisiltä markkinoilta. Se maksaisi vain viidenneksen siitä mitä nykyinen siitäkin huolimatta, että huoneiden määrä säilyisi samana. Itse olisin myös hieman pienemmän kämpän puolella, sillä koen jo nykyisen kämpän olevan varsin iso suhteessa sen käyttöön. Nykyinen kämppä tosiaan olisi Suomen mittapuulla varmaankin neliö, kolme makuuhuonetta, kolme suihku/kylppäri-yhdistelmää, olohuone ja keittiö. Ja varmaan viisi parveketta ja kattoterassi.

Uusi kämppä voisi siis olla kooltaan vaatimattomampikin, kunhan vain se olisi kunnolla sisustettu. Kämppien näyttöjä seuratessa on kuitenkin ollut huomattavissa, että elämisen standardi on täällä hieman eri, kuin mihin Suomessa ollaan totuttu. Tilaa kyllä riittää, mutta sisustaminen ja huonekalut... Syvä huokaus.

Miten opettaisi sen, että miltä näyttää hyvin kalustettu kämppä? Sen, että kyllä, verhot olisivat kivat ja loisteputket kyllä valaisevat, mutta tuovat mieleen lähinnä vankilan? Sen, ettei asuntojen näytöissä kannattaisi olla kuolleita lintoja nurkkiin kätkettyinä tai että huonekalujen päällä voisi olla muutakin kuin sentti tomua? Värimaailmakin on välillä varsin erikoinen. Huoneita kyllä tykätään maalata ihme väreillä, mutta harmonian ja viimeistelyn kanssa ollaan pahasti hakusessa. Myös huonekalut ovat välillä varsin mielenkiintoisia, ne vain jotenkin korostavat kaikkea sitä tilaa, jota on kämpässä, mutta ei ole käytetty. Muutenkin monen olohuoneen sisustus tuo mieleen lähinnä kesäiset terassit, ei vakavasti otettavia arvokämpän huonekaluja.

Itse olen kuitenkin tyytyväinen siihen, että saan katon pään päälle ja toimivan netin. Toki sänkykin on kiva, mutta muuten varmaan olen sopeutuvainen. Voi sitä itse sitten yrittää muokata haluamakseen, kun tietää, että on paikka johon voi asettua pidemmän päälle. Poistuu tämä pieni väliaikaisuuden tunne, jos saa kämppään edes hieman omaa kädenjälkeä. Vaikka toki mikään ei poista sitä tosiasiaa, että tämä kuitenkin on vain niin väliaikaista, että en vieläkään ole tehnyt elettäkään sen eteen, että oikeasti loisin täällä uutta sosiaalista verkostoa. Se jos mikä kuvaa sitä, että kuinka väliaikaisena tätä kaikkea oikeasti pidän. Ehkä aika yksin tuo siihen muutoksen, kun alkaa kaivata niin kovasti muiden ihmisten seuraa. Se jää nähtäväksi.

Poliisien keskeyttämät bileet

Eilen oltiin bilettämässä Gaiassa Submergen ja Jez Pereiran tahtiin. Ainakin kovasti yritettiin, mutta intialainen poliisi oli varsin eri mieltä asiasta. Alkuilta sujui varsin mallikkaasti, tultiin paikalle ajoissa ihan vain syömään. DJ ei osannut miksata ja palvelu oli intialaiseen tapaan varsin käsittämätöntä, mutta mitäs siinä lämpimässä kesäillassa istuskellessa.

Palvelusta tosiaan sen verran, että tilasimme ruoat ja tästä 40 minuutin päästä he tulevat kertomaan minulle, että heillä ei ole tilaamaani pastaa, pitää ottaa jotain muuta. Ehdottelen siinä aikani muita pastavaihtoehtoja, joille reaktiona tulee ei-oota. Sitten kysyn, että mitä on, ja he näyttävät yhtä pastalajia. Siinä vaiheessa vatsa kuitenkin kurnii jo niin pahasti, että alkaa olla aivan sama, syönkö kiviä vai sammakoita. Joten otan vaihtoehdon vastaan ja minuutin päästä pompsahtaa paikalle tilaamani pastavaihtoehto. Laskua saa myöskin odottaa pienen ikuisuuden, reilusti yli puoli tuntia, siitäkin huolimatta, että saapuessamme tuntui tarjoilijoita olevan tuplasti asiakasmäärään nähden.

Takaisin illan tapahtumiin. Submerge pääsee vauhtiin ja siinä sitten jorattiin. Kun illan päätähti Jez Pereira oli soittanut muutaman biisin, alkoi epämääräinen kuhina lavan edessä, joka yleensä on merkki siitä, että jotain on vinossa tai että intialaisilla on nyt ongelma, josta ei tiedetä, että miten edetään. Tällöin syntyy torikokous, jossa ilmeisesti jokainen yrittää tuoda oman näkökulman esille, mutta ei varsinaisesti synny mitään päätöksiä, että miten mennään.

Yritetään jatkaa bilettämistä normaalisti, kunnes joku järkkäreistä tulee ja laittaa musiikin hiljaiselle. DJ kuuluttaa, että poliisi on ovella ja pitää odottaa. Muutaman minuutin odottamisen jälkeen musiikki taas jatkuu ja siinä sitten yritetään nauttia elämästä kuin mitään ei olisi tapahtunut. Tämä kuvio toistuu muutaman kerran. Intialaiset kaverit kertoivat, että tilanne on varsin normaali: poliisit tulevat, poliisit lahjotaan ja bileet jatkuvat. Hetken aikaa kuitenkin näytti huonolta, sillä DJ kuulutti, että kaikkien on oltava ulkona viiden minuutin sisällä. Jäimme kuitenkin odottelemaan, josko vielä bileet lähtisivät käyntiin.

Lähtiväthän ne. Porukka vain siirtyi sisätiloihin, jossa odotti toiset soittopelit ja kajarit. Siellä sitten jammailtiin puoli yhteen asti yöllä, jolloin muutenkin täällä loppuvat kaikki bileet. Poistuessamme ravintolasta poliiseista ei ollut tietoakaan ja sieltä jatkoimme duunikavereiden kanssa kattoterassille jatkamaan. Hyvät oli bileet ja kyllä tuota tulee ikävä siinä vaiheessa, kun olen täällä yksin ja on hankalampaa lähteä bilettämään viikonlopun kunniaksi.

Korjaamista intialaisittain

Suomessa on tapana pitää asioista huolta ja korjata ne heti kun ne menevät rikki. Intialaisten näkemys asiaan on hieman toinen. Pesukoneeseen vievä vesiputki meni rikki tässä pari viikkoa sitten. Tästä sitten valittamaan, että voisivat ehkä tulla vaihtamaan rikkoutuneen letkun. Noh, seuraavana päivänä vesiputki oli ehjä, joskin kone oli vaihtunut. Koneesta puuttui kuitenkin yksi pala, jonka takia luukku ei mennyt kiinni. Eli uudestaan valittamaan asiasta, josko voisivat taas fiksata. Uusi kone ilmestyy parvekkeelle. Tähän koneeseen ei saanut puolestaan virtaa, joten sitä ei pystynyt myöskään käyttämään. Uusi valituskierros. Parvekkeelle ilmestyi taas uusi kone, joka lopulta saatiin käymäänkin. Ainoa vaan, että luukku oli taas pieni murheenkryyni, siihen piti tehdä kikkakolmosia, että sen sai kiinni. Sitä sitten säädettiin viikko ja lopulta parvekkeelle ilmestyi upouusi kone, joka toimi kuin unelma. Koko rumban olisi voinut välttää, jos haljennut vesiputki olisi vain korvattu uudella. Mitä tästä opimme? Ajoittain Intiassa pitää olla varsin sinnikäs, jotta saa asioita eteenpäin.

Intialaista kokovartalohierontaa

Kyllä, viime viikonloppuna vuorossa oli hyvin monipuolisesti nautintoja. Mukava hotelli, joogaa, uima-allas ja hierontaa... Niin, mahdoinko vielä mainita hieronnasta? Lauantai-iltana jo kuolasin erilaisten vaihtoehtojen perään (lisäksi olisi ollut mm. kuorintaa ja kasvohoitoja), mutta varauksia hieronnoille ei vielä ollut, joten jätin valinnan sunnuntaiaamuun.

Aamulla kävin sitten viittä vaille kymmenen ihmettelemässä ja kävi ilmi, että yhdestätoista eteenpäin kaikki ajat oli viety. Näin ollen piti tyytyä tunnin hierontaan. Selkähierontoja tai päähierontoja pohdiskelin, mutta sitten kokovartalohieronta voitti. Siihen kuului sitten paljon öljyä, päähierontaa, kokovartalohierontaa kahden hierojan voimin ja lopulta vielä höyrysauna. Hieronta oli oikein mukavaa, tosin huomasin, että pohkeet olivat juoksentelun jäljiltä varsin kireässä kunnossa. Voitte vaan kuvitella, kaksi ihmistä hieroo aikaan harmonisesti kropassa. Varsin hyvältä tuntuu. Ainoa ihmeellinen osuus oli ehkä se, että hieronta meni varsin köh, miten sen nyt sanoisi, intiimiksi. Kaksi vanhaa naista oli hieromassa, että ehkä se kuului asiaan, mutta silti mm. rintojen hierominen oli näin länsimaalaisiin hierontoihin tottuneelta varsin hassun tuntuista. Mielenkiintoinen kokemus hieronta silti oli ja suosittelen lämpimästi muillekin!

Kiirettä pitää

Jaiks, ei aina voi voittaa, joskus saattaa saada tyhjän arvan tämän pienen kiireen kanssa. Mielenkiintoista on ollut töissä ja hommaa tuntuu riittävän. Siksi seuraavaa postausta pitää varmaan odottaa huomiseen. Ajattelin kuitenkin pistää muutaman sanan tännekin, jos ei muuten niin muistuttaakseni siitä, että olen vielä elossa ja olemassa. Intian kuu kuittaa ja siirtyy tekemään töitä. Huomenna on sitten varmaan taas paremmin aikaa vaikka kertoa menneestä viikonlopusta tai tulevista suunnitelmista. Ensi viikolla olisi myöskin muutto edessä, kun työkaveri lähtee viikon päästä pois ja jäisin muuten yksin suureen autioon kämpään. Tänään käytiin jo ihmettelemässä vaihtoehtoja ja saa nähdä, mihin tästä lähdetään.

Voi pyhä lehmä!

Minulla on salaisuus, jota en ole kertomassa paikallisille. Tänään tuli sitten syötyä naudan pihviä. Nautaa se oli ainakin jos ruokalistaan oli uskominen ja kyllä liha jopa naudalta maistui ja vaikutti. Ainoa vain, että edellisestä kerrasta on niin paljon aikaa, etten ole enää varma siitä, että miltä nauta maistuu. Ei liha ollut edes mitään aivan huonoa sellaista, ihan mukiinmenevä annos italialaisessa ravintolassa, joka oli kansoitettu saksalaisilla ja briteillä. Aivan lihan aromeita ei oltu saatu esiin, mutta olivat sentään jotenkin saaneet lihan kypsennettyä.

Ehkä hieman ironista hengata täällä länsimaalaispaikoissa, mutta kyllä sitä intialaista sapuskaa on ihan tarpeeksi tullut syötyä. Varsinkin, kun on tuo curry-allergia vaivana, niin aina välillä pitää nauttia länsimaalaisherkuista. Kohta olen täällä aivan yksin, joten silloin varmaan kaipuu iskee muiden ravintoloiden tarjonnoille.

Ravintolassa näkyi myös paikallista eläimistöä, sillä jalkojen juuresta kipitti isoin rotta, jonka olen koskaan nähnyt. Se siitä hieman hienomman ravintolan vaikutelmasta. Saa nähdä miten vatsa reagoi, rankaiseeko se näin hämmentävästä ruokavalionmuutoksesta ja eri bakteerikannasta, vai hyväksyykö se kohtalonsa mukisematta. Hieman tunnusteleva olo on tällä hetkellä, mutta ehkäpä se kohta stabiloituu, toivottavasti. Hämmentävistä ruokavalinnoista saa täällä ajoittain maksaa varsin kovan hinnan. Siltikään tuttuun ja turvalliseen ei oikein jaksa aina sitoutua, vaan elämään kaipaa jännitystä, edes yhden iltapalan muodossa.

Joogaa aamun sarastaessa

Intiaan lähtiessäni haaveena oli, että joogaisin päivittäin ja löytäisin syvän yhteyden kroppani kanssa. Näin käytännössä olen joutunut joustamaan näistä tavoitteista aika paljon, sillä täällä piskuisessa Magarpatta cityssä ei niin kovasti joogailla. Tai no, paljon täälläkin joogaillaan, mutta ajat näin työssäkäyvälle naisille on monesti varsin kehnoja. Tämän johdosta olen vain kaiholla seurannut joogalle kokoontuvia ihmisryhmiä siinä vaiheessa, kun on lähtö töitä kohti.

Voisihan sitä joogata kai ihan yksinkin, jos liikkeet olisi hallussa ja into olisi kova. Valitettavasti oma intoni on ajoittain hieman heikonlainen, jotenkin sitä aina kaipaa ohjaajan, jotta oikeasti jaksaisi treenata pitkäjänteisesti. Capoa jaksaa sentään tunnin aina silloin tällöin puskea, ihan vain siitä liikkumisen riemusta. Pari kertaa olen jaksanut testailla, mutta muuten itsenäisen liikunnan suhteen on ollut varsin hiljaista. Hieman kuitenkin auttaa, kun on ollut pojat liikuntafiiliksissä niin samalla on tullut tehtyä edes jotain siinä samalla. Lenkki tai kuntosali silloin tällöin pitää mielen virkeänä ja aloittaa päivän kivasti.

Viikonloppuna oli kuitenkin kerrankin mahdollisuus päästä joogaamaan. Resortissa oli kaikille avoimia ilmaisia joogatunteja, joita sitten pääsin hyödyntämään oikein kunnolla. Satuin olemaan vielä ainoa osallistuja joten ilta- ja aamutunti yksityisopastusta oli varsin mielenkiintoinen matka joogan maailmaan. Opettaja oli hyvä, joskin ehkä kehui hieman liikaa notkeuttani (ehkä lähinnä asia häiritsi siksi, ettei sitä notkeutta ole niin erityisemmin kroppaani suotu). Ehdotteli vielä, että olisin ollut aikaisemmassa elämässäni joogi. Muuten oli kyllä oikein mielenkiintoinen ja opastava tunti. Sopivan haastava, muttei kuitenkaan mihinkään aivan äärimmäisyyksiin tarvinnut venyä. Lihakset ovat kuitenkin olleet varsin kipeät tänään ja olo vetämätön, lieneekö syy sitten siinä, että kerrankin pääsi rentoutumaan tai siinä, että vedin kuumana sunnuntai-päivänä varmaan luokkaa neljä litraa nesteitä. Sunnuntai-aamuna oli varsin ihana näköala joogapaikalta, siitä siis kuva ohessa, näköalat olivat kaiteen takaa vastaavanlaiset kuin edellisen postauksen kuvasta.

ps. mahtaisiko kukaan tietää hyvää laskuria blogille? Minulla alkaa olla vahvasti tunne, että kävijälaskurini on kuin varsin buginen, enää se ei havaitse melkein yhtään kävijää, vaikka käyntejä vaikuttaa feedjitin kautta olevan enemmän kuin ennen.

Nautiskelua Mahabaleshwarissa

Viikonloppuna expat joukkomme vähentyi taas yhdellä ja aika lähestyy, jolloin jatkan tätä taivalta Intiassa yksin. Vielä oli kuitenkin duunikaveri seurana, joten suuntana oli Mahabaleshwarin huimat näköalat sekä rentouttava meininki. Tämä siitäkin huolimatta, että duunimaileihin tuli varoitus pysyä ystävänpäivänä kotona, koska se saattaa olla ääriryhmien iskuaikaa. Varsinaiset levottomuudet ovat yleensä kuitenkin Delhissä tai etelässä, joten täällä Punen ympäristössä oli perinteisen rauhallista.

Kovasti taas väsyttää tuo viikonlopun rymyäminen, vaikka kerrankin oli ns. rentouttava viikonloppupyrähdys. Vietimme sen nimittäin Highland Resort-nimisessä hieman korkeamman tason rentoutumiskompleksissa. Käytännössä se sisälsi asumustilojen lisäksi mm. 4 ravintolaa, uima-allas, poreallas, joogaa, hierontoja, kasvohoitoja ja pelejä. Joogaa ja hierontoja tulin sitten lopultakin kokeilleeksi, siitä sitten juttua hieman myöhemmin, kunhan saan vähän itseni koottua. Nyt on kuitenkin aika mennä nukkumaan, joten juttuja joudutte odottamaan huomisiltaan asti, siis Intian aikaan huomisiltaan. Koska kuitenkin kuvat kertovat enemmän kuin tuhat sanaa, voisin laittaa yhden kuvan verran esimakua siitä, mistä olen raportoimassa tulevan viikon aikana.

Äänien kakofoniaa

Kadut kertovat paljon ihmisistä, jotka niiden varsilla asustelevat. Elämän äänet ympäröivät ja ainakin ensialkuun Intiassa minulle otti koville se kova hektisyys, ainakin jos kuuntelee miltä kadulla kuulostaa. Erikoista on se, ettei intialaisten elämä niin kovin hektiseltä vaikuta, ainoastaan kadulla sattuu ja tapahtuu. Tööttiä käytetään paljon, jonka takia aistit ovat kovilla ainakin ensimmäisten päivien aikana.

Toinen vahva autoista lähtevä ääni on peruutusääni. Tämä vaihtelee autokohtaisesti, välillä kuuluu Lambadaa, Titanicin tunnaria tai sitten jotain muuta ikivihreää klassikkoa. Yleensä peruutusmusiikko on toteutettu vielä hieman koneellisesti ja nopeutetusti, jotta saadaan haluttu reaktio ihmisissä, jotka kävelevät autojen takana. Tai no, välillä saadaan reaktio, välillä ei. Päivittäiset melutasot kun ovat täällä aika paljon totuttua kovempia, joten paikalliset ovat tottuneet meteliin.

Aamukin lähtee liikkeelle tutuilla äänillä. Asumme yhteisössä, johon kuuluu paitsi ihmisiä, niin jokaisella ikkunalaudalla (ja vessan sisäsyvennyksessä) viihtyviä puluja. Lintujen kujerrus häiritsi kovasti ensimmäisinä päivinä, mutta luulen, että se tuo kotoisan tunteen siinä vaiheessa, kun asustelen täällä yksin. Ei tarvitse jännittää jokaista rasahdusta, kun tietää, että suurella todennäköisyydellä perään seuraa kujerrus, joka paljastaa odotetun syyllisen.

Tänään pääsimme tutustumaan vielä yhteen ääneen, nimittäin palovaroittimiin. Töissä järjestettiin paloharjoitus ja koko toimisto tyhjeni 2,5 minuutissa. Ihmekös tuo, sillä ääni, joka hälyttimistä lähti, meinasi viedä tajun. Sattui yksinkertaisesti niin paljon korviin, että kummasti mieli teki lähteä lähintä ovea kohden. Pidin korvistani kaksin käsin kiinni, mutta intialaiset eivät tuntuneet olevan moksiskaan. Ehkä he vain olivat niin tottuneet tähän meluisaan maailmaan, että palovaroitin oli vain yksi ääni muiden joukossa. Ei voi tietää, mutta tällaisia yksityiskohtia on joskus ihan hauska bongata.

ps. tänä viikonloppuna kohteena on läheinen luonnonpuisto, joten seuraava teksti saattaa tulla vasta sunnuntai-iltana. Ei siis tarvitse hätäillä, jos minusta ei hetkeen kuulukaan mitään. Olen hengissä, mutta en vain ole online.

Viikonloppua kohden

Arki nielaisee minut mennessään. Päivät täyttyvät aamutreeneistä, pitkistä päivistä toimistoilla ja illoista, jotka vietetään ravintolassa hyvän ruoan parissa. Sen jälkeen hengailen pari tuntia netissä ja menen taas nukkumaan. Samaa putkea päivästä toiseen. Lämmin sää kadottaa ruokahalun ja väsyn tunteen, tekee olon levolliseksi. Päivät muistuttavat toisiaan, päivien rajat alkavat heikentyä. Enää kadulla kulkevat kulkukoirat tai hiekkaista tuulet eivät nostata kulmakarvoja vanhaan tapaan. Ei jaksa enää hermostua liikenteen tööttäyksistä, elämän soljumisesta eteenpäin tai kaupungin metelistä. Kaikkeen tottuu.

Vaikka aikaisemmin ajattelin, etten ikinä voisi tottua köyhyyteen ympärilläni, niin siihenkin on tietyssä mielessä turtunut. Poissa näkyvistä, poissa mielestä. Täällä pienessä kuplassa ei köyhyys ole perinteisessä mielessä niin vahvasti nähtävillä, että se vaatisi reagoimaan päivittäin. Ympäriltä löytyy hökkelikylää, mutta se ei jotenkin enää riipaise niin pahasti. Kadulla kulkevilla ihmisillä on kuitenkin siistit vaatteet päällä ja vaikka tämä maa onkin hoikkia ihmisiä täynnä, ei kukaan näytä olevan nälkäkuoleman partaalla. Myöskään hökkelikylät eivät enää niin järisyttäviltä vaikuta, sillä vielä ei ole sadetta tai kuraa ja ulkona hyvinkin tarkenee nukkua. Ei sillä, että vielä kyllä haluan kantaa korteni kekoon tämän maan ihmisten auttamiseksi, halu ei ole lähtenyt mihinkään. Tavallisessa työntäytteisessä elämässä ei vaan ole varsinaisesti voimaa ajatella, että kuinka eriarvoista elämä täällä onkaan. Parasta siis, mitä tälle maalle voi tehdä on tehdä työt hyvin ja tuoda uutta työtä tähän maahan. Voi vain toivoa, että uudet työt kasvattavat päästä pois köyhyydestä ja muista epäkohdista, että uudet työt toisivat maalle askeleen kohti parempaa tulevaisuutta.

Jos palaa takaisin viikottaisiin suunnitelmiin, niin viikonlopuksi olisi suunnitteilla pienimuotoista patikointia ja jylhiä näköaloja. Saa nähdä miten reissun käy, voi siitä tulla varsin hyväkin. Ainakin kohteena taas paikka, joka voi olla todella kiva nähdä ihan luonnossa.

Paljain jaloin Intian auringon alla

Maa on niin kuumaa, että se polttaa jalkojen alla. Se muistuttaa olemassaolostaan ja siitä, kuinka lähellä aurinko onkaan, kuinka polttavaa on asettaa paljaat jalkapohjat kovalle alustalle. Alustalle, joka on imenyt itseensä koko aamun lämmön. Vain varjossa on pieni helpotus, viileä pinta lievittää kuumenneet jalkapohjat. Tulee mieleen hetket, jolloin käveli puisia temppeleiden lattioita pitkin Japanin kiertomatkalla tuntien ympärillään vanhan puun tuoksun. Vieraan kulttuurin pyhä on yhtä läsnä, yhtä koskelteltavissa, vaikka tietyllä tavalla aivan yhtä kaukana. Eksotiikkaa, jonka merkitystä ei tule ymmärtämään, ellei oikeasti kasva ympäristöön, kulttuuriin ja uskontoon.

Kun kengistä luovutaan, kaikista tulee yhtä herkkiä ja tasa-arvoisia. Oikeastaan ne, jotka ovat tottuneet kävelemään paljain jaloin ympäri maita ja mantuja tuskin tulevat huomaamaan mitään erikoista. Ei heidän tarvitse ajatella, miltä ympäristö oikeasti tuntuu, se on lähinnä itseisarvo, johon on tottunut vuosien varrella. Ihmiselle, joka ei ole tottunut normaalisti liikkumaan ilman kenkien suojaa askeltaminen on varsinainen kokemus. Kylmän temppelin lattiat tuntuvat raikkaan viileiltä, ne hellivät jalkapohjia, jotka paahtuvat kivetyksellä kävelystä. Tunto palaa ja viileä pohja rauhoittaa. Pian jalkapohjatkin ovat parkkiintuneet sen verran, ettei eroa oikeastaan enää edes huomaa. Ei, vaikka haluaisi havahtua siihen, että tajuaisi taas, miltä maan pinta tuntuikaan ensi kertaa jalkojen alla.

ps. jos kotisohvalta haluaa autta köyhien maiden ihmisten elämää, niin rokote.fi - sivuilta voi pelata matkailupeliä ja voittaa poliorokotteen jollekin , jolle oikeasti on siitä hyötyä. Valitettavasti peli toimii vain ie:llä.

Intialaiset leffat ja tunnusmusiikit

Filmien tunnusmusiikit täyttävät radioiden kanavat niin aamupalalla, bussissa kuin kuntosalilla. Samat hitit soivat niin, että kohta niitä itsekin lauleskelee mukana. Kova sana on ollut Raaz - the mystery begins ja siihen liittyvät tunnusmusiikit ja videot.

Itse katsoin juuri tuon monia palkintoja voittaneen Slumdog Millionairen. Todella hyvä leffa, tykkäsin kovasti. Se oli tietyssä mielessä todella mielenkiintoinen ajankuva nykyajan Intiasta, läpileikkaus köyhyydestä suureen taloudelliseen kasvuun. Köyhän pojan kasvutarina, joka nivoutui yhteen ajankohtaisten asioiden kanssa. Suosittelen kaikille lämpimästi! Ohessa on vielä traileri, jonka taustalla kuuluu toinen varsin usein kuultava kappale.

Kuvia altaan reunalta ja temppelistä

Lauantai alkoi perinteisellä shoppausreissulla, josta mukaan tarttui pari paitaa. Tämän jälkeen hienona päivänä alkoi kovasti tehdä mieli päästä uimaan, joten ohjastimme autokuskin etsimään meille uima-altaan, jonka ympärille pääsisi näppärästi vilvoittelemaan. Ajoittain kuskimme on varsin hukassa, mutta nyt hänellä todellakin välähti. Päädyimme keskelle ei mitään lomakohteeseen, jonka nimi oli Ganga retreat countryside. Olimme altaalla ainoat asiakkaat, palvelusväkeä oli meihin nähden aivan liikaa. Kaljaa kantoivat uima-altaan vierelle ja aurinko paistoi lämpimästi. Naapurihotellista kuului bilemusiikkia, kun illalla siellä alkoivat jotkin bileet. Vesi oli sopivan vilpoista. Voisi elämä hullumminkin olla!


Sunnuntaina vuorossa oli Punen lähiseudun luultavasti suurin Ganesh-patsas. Sitä oli kiva pällistellä vähän aikaa läheltä. Pitkään ei pystynyt, sillä Ganeshin luona riisuttiin kengät pois ja kivetys poltti jalkapohjia. Kuski oli myös tällä kertaa varsin näppärä, sillä hän tiesi että lähistöllä oli temppeli. Näin ollen suomalaisretkueemme suuntasi kohti idän ihmeitä ja temppelin hämyistä tunnelmaa. Temppeli oli ilmeisesti pystytetty jonkin suuren gurun muistolle ja se oli tyyliltään varsin kitsch.

Kuva suuresta Gurusta. Kuvastavaa on, että hänestä oli paljon kehystettyjä valokuvia, joten kauaa ei kuolemasta tainnut olla. Temppelireissulta saimme myös ruusun ja kookospähkinän lahjana jumalalta sekä punaisen pisteen otsaa koristamaan. Varsin ihmeellinen ja kiehtova reissu, vaikka hieman nuo temppelikäyttäytymiset olivat vielä hakusessa. Ehkä ensi kertaa varten voisi valmistautua paremmin.

Viikonloppu revisited

Perinteiseen tapaan viikonloppu meni sykähdellessä ympäri tätä Punen maakuntaa. Lauantaina vuorossa oli taas hieman shoppailua, jonka jälkeen annoimme kuskille tehtäväksi etsiä uima-altaan, joka ympärillä pystyi hengailemaan. Löytyihän se, joten nautimme iltapäivän uima-altaalla paikan ainoina asiakkaina. Aivan käsittämätöntä oli, että sellainen paikka löytyi keskeltä ei mitään ja että se oli vielä kaiken lisäksi niin autio.

Sunnuntaina oli vuorosssa iso Ganesh-patsas Somatnen kylässä Talegaonin lähellä. Lisäksi lähistöllä oli temppeli, jossa kävimme ihmettelemässä ja teimme nuo rituaalit läpi. Toivottavasti emme loukanneet ketään, sen verran huonosti vierailuun oli hoksannut varautua. Tarkempia selostuksia päivistä kuvien kanssa seuraa lähipäivinä, nyt on hieman huonosti aikaa, kun arjen rutiinit kutsuvat.

Kuivaa kuin saharassa

Paikallisten juomatottumukset ihmetyttävät aina välillä. Kun ruokaillaan, he eivät juo mitään. Siis ei edes vettä. Aamu ei ala kahvi-tai teekupposen kanssa, ainakaan siinä mielessä mihin Suomessa on tottunut. Mikäli kahvia tai chaita (maidolla höystettyä teetä) löytyy, tarjoillaan se minikupposissa, jotka vetävät sisään alle yhden desin. Myöskään työpäivän aikana ei pöydällä näy pulloja, enkä ole nähnyt ihmisten juovan oikein missään. Eläintarhassa sentään näkyi muutama juoja, mutta alue oli iso ja meininki oli hikistä lämpötilan ollessa luokkaa +35. Näin ollen on vielä ainakin minulle mysteeri, että millä nämä paikalliset saavat tarpeeksi nestettä kehoonsa. Itselleni kun ei tunnu riittävän edes kaksi litraa vettä päivässä.

Väsymystä ilmassa paikallisessa leffateatterissa

Viikon pari viimeistä työpäivää meni kyllä ryminällä ja menolla ja meiningillä. Eilen olikin aika ottaa ilta vähän rauhallisemmin ja päätimme mennä tutustumaan paikalliseen leffateatteriin. Töiden ja normaalin säätämisen jälkeen suuntasimme Koregaon Parkkiin ihmettelemään, että miltä intialainen leffa näytti ja tuntui. Käytännössä kuitenkin eksyimme ainoaan englanninkieliseen leffaan (joka taisi olla vielä ihan länkkärileffakin), joka iltana esitettiin. Näytösaika ja leffa oli eri kuin mitä etukäteen netistä katsoimme, mutta leffa kuin leffa. Hintaa pläjäyksellä ei kuitenkaan ollut valtavasti, lippu maksoi sen 150 rupiaa, eli karkeasti ottaen 2,5 euroa.

Elokuvan aluksi kaikki nousivat seisomaan kunnioittamaan Intian lippua ja kansallislaulua. Lisäksi leffassa oli hieman puolivälin jälkeen väliaika, jolloin pääsi jaloittelemaan tai käymään vessassa. Varsinainen sali oli valtava, se veti suunnilleen 300 - 400 henkilöä ja bonuksena oli, että tilaa jaloille oli runsaasti.

Leffakokemus itsessään oli hmm... miten sen nyt sanoisin... mieleenpainuva. Siinä vaiheessa kun eksyimme Koregaon parkkiin niin vatsani alkoi taas muistutella itsestään. Ensimmäinen kerta viikkoon, kun vatsassa kiersi ja pisti ja syykin oli luultavasti varsin yksiselitteinen: edellisenä päivänä tuli vedettyä ruokaa niin ylenmäärin, että vähemmästäkin pötsi vetää herneet nenään. Tämän takia istuinkin puristinkin puolet ajasta reisiäni vatsaa vasten yrittäen helpottaa oloani ja jouduin vielä poistumaan kerran vessaan ennen ensimmäistä väliaikaa.

Underworld- niminen leffa itsessään oli kyllä varsin humoristinen. Tai oikeastaan se oli erittäin vakavasti otettava fantasiapläjäys, joka vain oli toteutettu niin kliseisesti ja ylinäytellysti, että en voinut itselleni mitään. Leffa sisälsi varmaan kaikki pahimmat fantasiakirjojen kliseet ja lisäksi huonoja raatelukohtauksia. Vaikka vatsaan sattui pirusti ja yritin hillitä itseäni kaikin tavoin, niin ylidramaattisuus ja onnettomat olivat vain liikaa: kikatin varmaan kaikki dramaattiset kohdat läpi vatsa kippurassa. Toivottavasti en pilannut kovinkaan monen leffaharrastajan elämystä, sillä ympäröivä yleisö ei ehkä ollut aivan yhtä väsyneessä ja naurulle otollisessa mielentilassa.

Toisen puoliajan jälkeen leffa ei enää ollut ihan niin hauska, vaan lähinnä oli ällöttävää katsoa repimistä ja raatelua ja lopulta tilanne laukesikin siihen, että nukahdin. Heräsin vasta, kun leffa oli ohi, enkä enää edes kehdannut kysyä, että miten siinä kävi. Näin ollen minulla taitaa olla hyvä syy mennä vielä toistekin ihmettelemään, mitä paikallisilla leffateattereilla olisi tarjottavanaan. Jos vaikka sattuisi parempi leffa kohdalle.

Tomun ja pölyn valtaama maa

Joka päivä näkee ihmisiä, jotka pesevät jalkakäytäviä, ikkunoita tai pintoja. Mihinkään ei kuitenkaan päästä siitä tosiasiasta, että muutaman tunnin päästä kaikki näyttää taas samalta, kuin ihminen ei olisi koskenutkaan kädellään pintaa. Ihminen voi olla sinnikäs, mutta siltikään kukaan ei mahda sille valtavalle pölypilvelle, johon ainakin tämä ympäröivä Intia on uppoutunut.

Toimistomme on laitettu pystyyn tehokkaasti. Intialaiset rakennustyöläiset rakentavat kuin muurahaiset, ja kohta nousee taloa toisen viereen toimiston naapuriin. Tietyssä mielessä toimisto kuitenkin oli pystyssä liian aikaisin, sillä koko ympäristö on niin keskeneräistä, että se tomisee ja pöllyää. Kaksi lyhyttä tienpätkää käveltyään tuntee pölyn niin nenässä, narskuvan hampaissa ja peittävän niin puhtaana päälle laitetut työvaatteet. Kenkien kanssa olen jo luovuttanut, tosin onneksi tomu karisee nahkasta varsin tehokkaasti.

Tomu tuo tietyn keskeneräisyyden tunteen. Mikään ei näytä uudelta ja hienolta, vaan alle vuodenkin ikäiset rakennukset näyttävät seisseen paikallaan jo lähemmäs vuosikymmenen. Se myös korostuu siinä mielessä, että kun ympärilleen katsoo, niin kaikki on keskeneräistä. Missään vaiheessa ympäristöä ei saada siihen kuntoon, että se pysyisi siistinä lähes kuin itsestään. Silti pölyisellä tiellä tai rämisevässä bussissa on ehkä vahvin tunne siitä, että oikeasti on Intiassa.

Netti pätkii

Jostain syystä ei netti taas tänään ole toiminut kotona. Nyt olen viettänyt päivän outingissa tiimin kanssa, joten en oikein kykene paljoa kirjoittamaan. Intian bongattuihin ihmeellisyyksiin kuuluu nyt myös yksi kadulla kulkenut elefantti, paljon pölyä ja kuumaa aurinkoa. Muusta saatte kuulla huomenna, jos netti on suotuisalla mielellä.

Upeita pukuja auringon loisteessa

Sari, tuo Intian lahja naisille. Viehkeä, ja hurmaava vaatekappale, varsinkin loistaessaan auringon säteiden valossa tai hulmuten tuulen mukana mopon pakkarilla. Peittäen paljon syvälle sisäänsä, mutta kertoen silti käyttäjästään niin paljon. Harvassa on naiset, jotka eivät pukeutuisi sariin. Työpaikallakin valtaosa naisista pukeutuu päivittäin sariin. Välillä yhdistelmät voivat olla erikoisiakin, länsimaalaisia vaatteita ja sarin osia. Silti päivittäin näkyy niin monta mekkoa, joista ei voi olla muuta kuin kateellinen sen omistajalleen.






Sarien määrä näkyy myös siinä, että perinteisiä naisten vaatekauppoja on paljon vähemmän, kuin mihin on tottunut länsimaissa. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, etten oikein ole ostanut vaatteita, vaikka ehkä sille olisi tarvetta, sen verran pitkään täällä tulee oleskeltua. Kuitenkin on niin paljon koettavaa ja nähtävää, joten oma pukeutuminen ei jostain syystä ole aivan siellä prioriteettien korkeimmassa päässä. Hieman kyllä himottaisi ostaa yksi sari, mutta saa nähdä onko siinä mitään järkeä. Ehkä siinä vaiheessa, jos liikkuu täällä yksinään ja saa siitä turvallisuuden tunnetta. Tai sitten muuten vain haluaa pienen palan Intiaa vaatekaappiin muistuttamaan tästä mahtavasta reissusta niin erilaiseen maailmaan. Lopuksi vielä yksi paikallinen hitti, jota soitetaan täällä joka paikassa, eli kyseessä on Maahi ja joku leffabiisi:

Sata tarinaa

Elämän henkäyksiä, pysähtyneitä hetkiä, ihmisvilinää ja tuulen tuiverrusta. Tarinoita ja huomioita, jotka odottivat oikeaa hetkeä pulpahtaa pinnalle. Huomioita, jotka halusi tuoda esiin hiljalleen ja omassa rauhassaan. Elämän värien kirjoa ja ihmeellisiä yksityiskohtia, jotka piiloutuivat arjen kiireeseen. Kirjoittamisen paloa, kuvauksen riemua ja juuri niiden täydellisten kuvien valikointia.

Nyt on järjestyksessään sadas postaus. Moni kaveri on poikennut joskus lueskelemaan tai kommentoimaan ja kiitos siitä! Kiitos myös tuntemattomille, jotka ovat eksyneet ihmettelemään, mitä rivejä milloinkin olen jaksanut raapustaa tällä virtuaalisen päiväkirjan lehdille. Kiitos neuvoista ja tsemppauksesta, arvostan niitä kovasti. Kommenttien johdosta olevansa paljon vahvemmin läsnä Suomen ja maailman menossa, eikä niin helposti uppoudu tähän omaan pieneen kuplaansa. Tervetuloa siis jatkossakin kommentoimaan ja huomenna matka jatkuu!

Käärmepuistossa

Sunnuntaina suunta oli käärmepuistoon, joka oikeastaan osoittautui eläintarhaksi. Muutaman tunnin reissu vei hyvin voimat, joten tämä postaus sisältää vain oikeastaan muutaman kuvan. Eläinkuviakin on tulossa myöhemmin, mm. tiikereitä ja elefantteja näkyi aitojen toisella puolella.

Tässäkin turistikohteessa tuntui hetkittäin siltä, että itsekin olisi voinut hankkia aidan ympärilleen ja toimia paikallisena nähtävyytenä, sen verran paljon ihmetystä tällainen pitkä valkoinen nainen herätti. Jotain hyvääkin asiassa oli. Eläintarhanhoitajat tulivat kysymään, että haluanko pitää käärmettä kädessä. Tokihan sitä kaikkeen hulluun uskaltautuu, joten ohessa myös kuva hetkestä. Valkoinen käsi kuvassa on siis minun.
Lopuksi vielä kuva söpöistä kilppareista:

Shoppailulauantai

Eilen sitten päästiin ihmettelemään Intian suurinta ostoskeskusta, Ishanyassa. Tai no, ostoskeskusta, joka varmaan on Intian suurin siinä vaiheessa, kun se joskus valmistuu. Nyt vielä käytävät olivat puolivalmiita ja monet tilat ammottivat tyhjyyttään. Muutamia kauppoja oli kyllä avattu ja ne olivat ympäröivään maailmaan nähden aivan käsittämättömiä luksuskauppoja. Aivan ihanaa, erilaista tavaraa, joka ei suomalaisittain katsottuna ollut edes missään mahdottomassa hintaluokassa. Paikalliseen elintasoon nähden paikka oli kuitenkin varsin kallis ja jotenkin niin eri maailmasta kuin ympäröivät telttakylät.

Erikoista ostoskeskuksessa oli, että se oli keskittynyt sisustamiseen, eli esimerkiksi perinteisiä naistenvaatekauppoja ei näkynyt yhtään. Sisustusliikkeistä löytyi kaikkea ihmeellistä ja tuliaisia tuli myös jokunen hankittua. Lisäksi ostoskeskuksessa oli mm. krikettiautomaatti, jossa pääsin testaamaan, miten menneisyyden pesäpallotaidot vertyvät uuden mailan ja pallon yhteistoimintaan. Ensimmäiset kymmenen lyöntiä oli aivan haja-ammuntaa. Kun lyömiseen pääsi kiinni, ei osuminen tuottanut enää sen suurempia haasteita. Lisäksi saatan poiketa tuolla vielä hieman ennen lähtöäni, jolloin saattaa olla, että muutama uusikin kauppa löytyisi lisää.

Illalla kävimme vielä bilettämässä parin tehokkaan tunnin ajan. Lämmin yö, mielenkiintoista musaa ja hyvä tunnelma, mitä muuta sitä voi oikeastaan lauantai-illalta vaatia. Jatkot olivat omalla porukalla meidänä kattoterassilla, josta taisinkin sitten jossain vaiheessa uuvahtaa omaan sänkyyni.