Tervehenkinen perjantai

Viikonlopputohinoissa lähdettiin matkaan paikalliselle ostarille, josta löytyikin ikävä yllätys - kaljakauppa oli kiinni. Vielä ei oikein ymmärretty syy-yhteyttä, mutta kovasti selittivät portilla, että perjantaina kauppa on kiinni. Hieman ihmetytti se, että edellisellä viikolla hyvin oli saanut perjantaina samaisesta kaupasta kaljaa.

Noh, siitä sitten lähdimme ravintolaan pohtien, että josko siellä saisi juotavaa perjantai-iltaiseen janoon. Tai siis työkaverit halusivat, itse olin valmis jättämään juomisen, kun on noita jänskiä pillereitä, joista saattaisi tulla hämmentäviä sivuvaikutuksia.

Ravintolan ovella oli sitten kyltti, että dry day. Oli siis Gandhin synttärit ja sen kunniaksi kaljahanat pidettiin kiinni. Työkavereille kuitenkin voi antaa suurta krediittiä siitä, että he kyllä yrittivät käyttää kaikki keinot alkoholipitoisen juoman hankkimiseksi. Valitettavasti mikään ei onnistunut ja siinä meni sen verran pitkään, ettei bilettämäänkään oikein jaksanut lähteä. Tämä siis sen vuoksi, että kello oli jo varttia vaille yksitoista. Paikallisen osavaltion lakien mukaan baarit sulkeutuvat siis kahdeltatoista, joten kauhea säätö tunnin joraamista varten tuntui hieman turhalta. Näin ollen tämä perjantai oli harvinaisen tervehenkinen. Yleinen fiilis itselläni oli kuitenkin varsin hyvä ja leppoisa, alan oikeasti uskoa noiden värikkäiden pillereiden tarjoamaan pelastukseen tästä pöpöstä. Google vielä paljasti, että veikein tableteista oli ripuliin tarkoitettu antibiootti, joten varsin turvallisin mielin mennään kohti parempaa huomista.

Elossa ollaan

Pillerit olivat jänskiä, mutta ainakin vielä olen elossa. Oli mukava yllätys, kun kerrankin nukkui viidestä seiskaan sen sijaan että olisi rampannut sängyn ja vessan väliä. Töissäkin oli hämmentävää, kun oli suhteellisen pirteä olo. Jopa niin pirteä, että pojat naureskelivat sille, että mitä piristeitä olen onnistunut naamaani vetämään. Ja mistä sitä tietää vaikka olisikin. Ainoa, mitä oikeasti lääkkeistä tiedän on nappien värit. Yksi niistä on perusripuliin, toinen on kanssa käsittääkseni jokin näitä vatsan toimintoja edistävä ja yhdestä minulla ei ole mitään käsitystä. Kuuria on enää kaksi päivää jäljellä ja jos näin hyvään kuntoon vatsa jää kuurin päätyttyäkin, niin olen kyllä tosi tyytyväinen.

Näin ollen elämä jatkuu, vaikka pieniä vastoinkäymisiä matkalle osuikin. Viikonloppusuunnittelut vahvasti käynnissä ja kohta lähdetään syömään ravintolaan, jossa on joku barbeque-festival tms. Viikonloppuna olisi tarkoituksena mennä hieman taas shoppailemaan lauantaina ja ehkä vaeltamaan johonkin kivojen näköalojen pariin sunnuntaina. Saa nähdä, miten käy. Joka tapauksessa, nyt pitäisi mennä, hyvää viikonloppua lukijoillekin!

Intialaisessa sairaalassa

Vatsapöpöt eivät sitten päättäneet ottaa lannistuakseen, joten päätin vierailla lääkärin pakeilla. Lääkäri ei kuitenkaan ollut paikalla, joten erinäisen säädön jälkeen päädyin tutustumaan paikalliseen sairaalaan, eli Noble hospitaliin. Siellä sitten odotin kiltisti suunnilleen tunnin intialaisten ihmisten keskellä ja pääsin tapaamaan ihmisen, joka ehkä jopa puhui muutaman sanan englantia. Verenpaine jostain syystä mitattiin kolme kertaa (eivät ehkä olleet tustutuneet aikaisemmin skandinaavisen huteran varren matalaan verenpaineeseen). Lisäksi vatsaa tunnusteltiin ja kysyttiin kysymyksiä oireista. Lopulta sain pillerireseptin kielellä, josta en oikeastaan ymmärtänyt sanaakaan. Merkit olivat kyllä näitä latinalaiseen kirjoitukseen pohjautuvia, mutta muuten minulla ei ollut hajuakaan, että mitä sain.

Siitä sitten paikalliseen apteekkiin ihmettelemään, kuinka pojat kävivät kymmeniä laatikoita läpi kaivaen nappeja, joissa ei sen enempää näyttänyt olevan tunnistettavia nimiä. Jostain kuitenkin sopivat napit kaivettiin ja nyt kokeilen kolmen päivän ajan, että kuinka paikalliset reseptit tepsivät. Se hyvä puoli tuossa kokemuksessa oli, että vaikka ne eivät toimisikaan, niin saattaisin jopa uudestaankin eksyä sen lääkärin pakeille. Ehkä sitten löytyy paremmat dropit, eikä turhaa tarvitse kärvistellä näiden vatsapöpöjen kanssa.

Arjen etsiminen, vol 2.

Vettä, limua ja kivennäisvettä. Viimeiset päivät onkin sitten vierähtänyt juodessa, juodessa ja juodessa. Väsytysstrategia vatsapöpön lannistamiseksi on alkanut. Jos sekään ei auta, niin huomenna varmaan kyllästyn ja alan syömään ripuliin tarkoitettuja antibiootteja. Tänään oli kuitenkin taas parempi päivä, ainakin virkeystilan puolesta. Vatsa ei myöskään protestoinut ihan niin paljon illalla ahdettua riisiä kanalla, joten ehkä toivoa vielä on paranemisesta.

Ilmeisesti myös konttorilla käy lääkäri jokusen kerran viikossa (ilmeisesti ainakin huomenna), niin apua vaivoihin olisi helppo saada sitten kun sitä tarvitsee. Konttorin lääkärille on pienempi kynnys mennä, kuin ihmettelemään paikallisen tohtorin työskentelytapoja. Se toimiikin siis hyvänä backup-planina, mikäli olo vaikuttaa huonolta.

Huomenna olisi muutenkin suunnitelmissa käydä salilla, pitkästä aikaa. Jos vatsa on siis herätessä kohtuullisessa kunnossa. Normaalisti kuitenkin liikun aika paljon ja täällä se on taas jäänyt vähän vähemmälle. Siitäkin vatsa voi olla vähän ihmeissään. Kovaa urheilua kyllä ajattelin vielä vähän vältellä, mutta jos sitä vaikka hieman jotain pystyisi tekemään, edes hieman venyttelyä.

ps. pahoittelen, ettei kortteja ole yhäkään tullut lähetettyä. En vain ole vielä onnistunut löytämään yhtään Intiasta olevaa turistikorttia (olen kyllä löytänyt yhden kaupan, josta löytyy öh - jenkkionnittelukortteja). Viikonlopulla olisi kuitenkin tarkoitus shoppailla ainakin hieman, joten ehkä minua lykästää silloin paremmin ja onnistun löytämään sopivan pinkan lähetettäviä kortteja.

Tunteiden vuoristorataa

Intiassa aurinko on kuuma ja elämä lähellä. Köyhyys on ajoittain sydäntäsärkevän käsinkosketeltavaa, mutta samalla näkee sinnikkyyden, kuinka vahvasti elämä on läsnä ja sykkii eteenpäin. Tuntee auringon voimistavan valon ihollaan ja näkee pienet vihreät oksat kasvavan ilman syytä suoraan seinästä. Vaikken tullutkaan tänne hakemaan syvää yhteyttä maailman kanssa tai muuta hengellistä, välillä tuntee itsensä niin pieneksi tässä elämän kiertokulussa.

Kuuma ilma, meluisat yöt ja ärtyilevä vatsa vie sen verran pois tuosta elämän harmonisesta tasapainosta, että joutuu pohtimaan asioita, joilta helposti sulkee silmänsä kiireessä ja tutussa ympäristössä. Epätoivo tai koti-ikävä iskee ajoittain, kun vatsaa kipristelee eikä mikään pysy sisällä. Välillä taas tuntee olevansa niin elossa, ettei vaihtaisi päivääkään tästä kokemuksesta pois, ei edes niitä synkimpiä hetkiä (joita niitäkään ei vielä oikeasti kovinkaan paljon ole tullut). Tämä on ainakin sellainen kokemus, joka syöpyy mieleen, päivä päivältä. Se kasvataa ja jää muistoihin vielä pitkään paluun jälkeenkin. Eikä sitä oikeastaan voi kuvata muulla, kuin että tämä on Intiaa.

Pakotetulla pikalaihdutuskuurilla

Vatsa on ollut taas viime aikoina aika ärtyilevä. Jonain päivinä tuntuu, että tästä tulee vielä jotain, mutta tänään on olo ollut lähinnä epätoivoinen, että mitä tuon kanssa tekisi. Pakko kun olisi jotain syödä, eikä tänään yhtään huvita. Puuroa vedin lautasellisen, ja toivon, että se tekisi tehtävänsä.

Housuissa voi huomata ainakin jonkun verran laihtumista. Siinä vaiheessa kun yhdenkään housun nappeja ei tarvitse avata pukeutumisen yhteydessä, on se varsin selvä indikaattori siitä, että jokunen kilo on lähtenyt tästä kropasta. Ei sillä, että ei mulla viime aikoina yleensäkään ole ollut kauhean tiukkoja housuja, joten muutos ei niin valtavan suuri ole. Silti kohta täytyy oikeasti alkaa skarppaamaan, ettei paino tästä enää enempää putoa.

Republic day

Eilen oli sitten vapaapäivä republic dayn muodossa. Käytännössä päivää juhlitaan Intian yhtenäistymisen kunniaksi, itsenäisyyspäivä (= irtautuminen Englannista) on erikseen. Käytännössä päättelimme, että republic day ei välttämättä tarkoita pelkästään tasavaltaa, vaan republikaanista puoluetta. Tämän kunniaksi joka paikassa liehuivat liput, Intian ja ilmeisesti puolueen oranssit.

Työkaveri liittyi tähän expat-joukkoomme sunnuntaina, joten maanantaina oli varsin loogista lähteä tutustumaan itse Puneen. Tähtäimessä oli sekä shoppailu että Osho asramiin tutustuminen.

Osho oli siis intialainen kylähullu, joka tuli kuuluisuuteen seksiguruna sekä kansankiihottajana. Hän perusti oman lahkon, kävi hieman huume- ja asekauppaa sekä teki ryhmänsä kanssa ensimmäisen bioterrori-iskun Jenkeissä, Dallasissa. Käytännössä tämä toteutettiin siten, että käytiin saastuttamassa ravintoloiden salaattipöytiä salmonellalla vaalien alla, joka johti 700 ihmisen sairastumiseen. Tämän jälkeen Osho pidätettiin ja heitettiin ulos maasta, jolloin hän palasi Puneen lahkonsa pariin. Punessa on siis yhäkin ns. meditaatio ja mietiskelykeskus, jonka puutarhaan pääsimme kurkkaamaan.

Puutarha oli vehreä ja rauhallinen, varsinainen rento kehto tässä intialaisessa vilinässä. Siellä oli paljon intialaisia pariskuntia tutustumassa. Lahkolaisissa oli paljon länsimaalaisia ja heidät oli helppo tunnistaa. Kaikki olivat pukeutuneet nimittäin violettiin. Valitettavasti kuvia ei saanut ottaa, joten kuvia reissusta ei ole odotettavissa.

Viikonlopun kuvat

Kuvien lataaminen on varsinaista tuskaa, sillä yhteys on sen verran heikko. Ohessa kuitenkin muutama kuva viikonlopun reissusta. Ensiksi siis Alibaugin ranta. Ensijärkytys oli varsin paha, kun vastassa oli lauma hevosia kärryineen ja haju oli myöskin sen mukainen. Syynä oli tosiaan se Kolaba Fortin, joka oli 1680 pystytetty suomenlinnamainen linnoitus, johon kärryt veivät.

Ranta oli paljon kovempi kuin miltä ohessa näyttää. Ihmisiä oli kuitenkin ihanan vähän. Veteen ei yllättäen huvittanut mennä, koska vesi oli aika likaista. Muuten oli kuumaa ja aurinkoista. Pari tuntia kulki rattoisasti lehtiä lukien.


Sen jälkeen suuntana oli linnoitus, josta oli vielä rauniot
Kirjoista tuttu intia-näky: lehmiä keskellä tietä.

Karla's caves oli puolestaan tosiaan 100-200 e eKr. rakennettu luolasto. Varsin vaikuttava sekin.
Seinät oli kaiverrettu upeiksi.Paikallisia oli pitkä jono temppeliin. Temppelissä uhrattiin kukkia jumalalle, mutta emme nähneet järkeä jonottaa, sillä jono jatkui vielä tuostakin varsin pitkän itse temppelin portille temppelin sisään asti. Muutenkaan en ollut varma, olisiko päässyt sisään, sillä uskontokunta ja asusteet eivät välttämättä olisivat sopineet muiden hartaiden buddhalaisten joukkoon.
Kuriositeettina voi sanoa, että hetkittäin tuntui, että me olimme työkaverin kanssa paikan suurin turistinähtävyys. Sen verran moni ihminen halusi meidät poseeraamaan kuvaan. Ei siinä mitään, huomasi vain, että tuokin paikka oli varsin paikallinen turistikohde, mikä ei välttämättä ollut yhtään huono juttu.

Tööttäilyn maailma

Paikallista liikennekulttuuria ehkä kuvastaa parhaiten se, ettei sitä ole. Kaistat on kyllä merkitty, mutta kaistamerkeistä ei välitetä. Kaikki tila on käytettävä hyväksi, eli jos jossain avautuu metrin pätkä vapaata, niin siihen on sitten tunkemassa ainakin viisi kulkuneuvoa. Teillä menee vähintään yhtä paljon liikennettä rinnan, kuin mitä kaistalle mahtuu. Pyörät, moottoripyörät, riksat, mopot ja autot sekaisin. Yöaikaan mukaan kuvioon tulevat vielä rekat, jolloin oikeasti alkaa jännittää.

Tööttiä käytetään joka välissä. Jos ohitetaan, töötätään, jos tullaan risteykseen töötätään. Jos nähdään länsimaalaisia kävelemässä tien laidalla, niin joskus silloinkin töötätään. Välillä tuntuu, että paikalliset tööttäilevät ihan tööttäilyn ilosta, ainakin viikonlopun kuski tuntui olevan juuri sellainen. Punaiset valot - ei se ole niin justiinsa, jos jossain tuntuu olevan sopiva rako. Ei myöskään haittaa jos on tekee uukkarin suuriliikenteisellä tiellä, se on ennemminkin normi kuin poikkeus. Vähän matkaa voi aina mennä kaistaa väärään suuntaan ja jos on tarpeeksi pieni (kuten moottoripyörä), niin voi mennä vaikka koko matkan väärään suuntaan, jos ei löydy sopivaa paikkaa, josta voisi pujahtaa oikealle kaistalle. Näin ollen länsimaalaisena on vaikea kuvitella itsensä ajamassa, joten jos täällä autolla on liikkeellä, tarvitsee sille kuljettajan. Lisäksi vaaditaan jonkun verran hermoja ja rentoutta, ettei hajoile joka ohitukseen.

Viikonloppu maahan tutustuen

Intiassa on vaara, että sähköt menevät aina ajoittain poikki. Täälläoloaikanamme niin ei ole vielä käynyt, mutta pari päivää oli dns-palvelin sökö, joten ulkomaailmaan ei saanut yhteyttä, ainakaan netin kautta. Ei sen puoleen, että lauantai-aamusta lähtien en muutenkaan ollut yhteyksien ääressä, kun tuli tutustuttua paikalliseen meininkiin ihan kunnolla.

Viikonloppuna kiersimme sitten maita ja mantuja koko viikon edestä. Yllättävää oli, että lyhyidenkin matkojen kulkemiseen menee varsin pitkä aika. Ensimmäisenä kohteena oli Alibaugin ranta, joka oli paikallisten suosittelema rantalomakohde. Beachilla vietimme muutaman tunnin ja sitten kävimme tsekkaamassa Kolaba Fortin, joka oli 1680 pystytetty suomenlinnamainen linnoitus. Se oli perustettu vastustamaan hollantilaisia, portugalilaisia ja brittiläisiä. Ihmeellistä paikassa oli se, että näimme rannalla vain yhden länsimaalaisen turistin koko päivän aikana.

Sunnuntaina oli vuorossa toinen paikallisten suosittelema kohde, nimittäin Karla's Caves. Kyseessä on n. 100 - 200 ekr luoliin rakennetut buddhalaiset temppelit. Erikoisiksi luolat tekee se, luoliin on hakattu vaikuttavan kokoisia elementtejä ja seinäkoristeita, jotka ovat yllättävänkin hyvin säilyneet tähän päivään saakka. Kuviakin seuraa, mutta nyt olen liian väsynyt, sillä kulunut viikonloppu on ollut pitkä ja vaiherikas. Huomenna on onneksi republic day, jonka johdosta on vapaapäivä töistä. On siis onneksi aikaa levätä.

Kattoterassin näkymät

Koska jo kotosuomessa intouduin ottamaan kuvia parvekkeelta, niin nyt on sitten paikallisten parvekekuvien vuoro. Kyseessä ei ole varsinaisesti parveke, vaan kattoterassi, josta näkyy kivasti kaupungin kattojen yli.

Onni on...

summa pienistä asioista. Ensimmäiset lämpimät pisarat suihkussa, tieto siitä että on vielä lämpimiä suihkuja. Uni, joka sulkee maailman täsmällisesti pois keskiyöstä aamuseiskaan. Pulut, jotka tappelevat ikkunan ulkopuolella tuoden tajuntaan, ettei elä yksin täällä korkeuksissa. Unohtunut puolikas suklaapatukka taskussa siinä vaiheessa kun tajuat, että vatsa on lopulta rauhoittunut ja nyt on kammottava nälkä. Maailma, joka selkiytyy päivä päivältä, hitaasti, mutta varmasti.

Arkea etsimässä

Tänään löytyi vielä yksi uusi ravintola, jossa emme olleet vielä käyneet. Se oli sinänsä jotenkin korni, jenkkien klassikot pauhasi täysillä. Ruoka oli periaatteessa hyvää, mutta oma ruokarajoittuneisuuteni vaivasi jälleen. Vatsa oli kyllä rauhoittunut, mutta kroppa taisteli muuten sen verran paljon vastaan, että oli vedettävä allergiatabu kesken ruokailun ja lopettaa ruokailu siihen. Sydän pompotti hetkisen ja posket punehtuivat, mutta loppupeleissä kaikki meni varsin hyvin. Oli kyllä hyvä muistutus mausteiden vaaroista.

Ensimmäinen viikko on kohta takana ja silti on elämä pienessä vaihetilassa. Joogaahan halusin täällä kokeilla, mutta yhtäkään tuntia ei ole vielä löytynyt. Kävimme tarkastelemassa paikallisen kuntokompleksin, joka tarjosi kyllä naisille joogatunteja - joka aamu kello 10. Ei kauheasti lämmittänyt, sillä aika on minulle mahdoton. Lisäksi se oli varsin kallis länkkäreille, joten pistää vähän miettimään, että mitä urheilua voisi keksiä. Ehkä noita joogatunteja löytyisi vielä jostain muualtakin, pitää varmaan alkaa katsoa ympärilleen.

Tuleva viikonloppu on pitkä, täällä on jokin paikallinen juhlapäivä (republic day tms) maanantaina, joten luultavasti olemme lähdössä johonkin rannalle, nimittäin paikallisten suosittelemaan Alibaugiin. Matkalla on myös jotkin kuuluisat luolat, jotka varmaan tullaan tsekkaamaan siinä sivussa. Saa nähdä miten matka toteutuu, pitää kertoa siitä sitten tarkemmin, kun päästään viikonlopputunnelmiin. Noh, huomenna on duunissa vapaan pukeutumisen päivä, saa nähdä miltä töissä näyttää ja mitkä fiilikset on viikonlopun käynnistyessä.

Vatsaa vääntää

Hyvä karma tällä reissulla taisi loppua kahden hyttysen nitistämiseen. Kun lähdin Intiaan, niin olin varma siitä, että ensimmäisten viikkojen aikana tulen saamaan jonkinlaisen vatsataudin ja seuraavien kuukausien aikana siitä tulee osa jokapäiväistä elämää. Ajattelin myös vahvasti, että olen todella tarkkana sen suhteen, että mitä syön ja juon. Käytännössä tuota tarkkana olemista rajoittaa täällä vahvasti se, että vaihtoehtoja on todella vähän. Voi yrittää valita turvallisinta, mutta siltikään ei ole vakuuksia, että mistä esimerkiksi ruoka on peräisin tai miten se on valmistettu.

Montaa päivää ei tarvinnut odottaa siihen, että vatsa on löysällä. Tänä aamuna vatsa yllätti minut juuri siinä vaiheessa, kun olin lähtemässä töihin. Ilman mitään ennakkovaroitusta, yhtäkkiä oli kova tarve linnottautua vessaan vartiksi. Sen jälkeen vatsa onneksi taas rauhoittui, ainakin siinä määrin, että töitä pystyi tekemään suhteellisen normaalisti pientä palelua lukuunottamatta. Lämpöä on aavistuksen, mutta ehkä kyllä se siitä. Jos tämä on matkan pahin vatsapöpö, olen superonnellinen. Pahoin pelkään, että näistä kuullaan vielä.

Illalla meni hieman paremmin ruoan kanssa. Aamuinen ei ole toistunut, vaikka hetkittäin on hieman kurja olo. Riksa vei n. 20 minuutin matkan paikalliselle ns. kalliille alueelle, josta löytyi jotain pieniä kauppoja ja ravintoloita sekä näki jopa muutaman länsimaalaisen. Illalliseksi jonkun verran pastaa, kovin paljoa sitä ei kuitenkaan jaksanut vielä/enää syödä, kun pelkäsi huonon olon toistuvan. Vielä olo on kuitenkin varsin stabiili, joten eiköhän nämä seikkailut täällä Intiassa jatkune. Jossain vaiheessa voisi alkaa selvittää paikalliset jooga tms. mahdollisuudet, koska nyt on hassussa välitilassa, kuin lomalla ilman paljoakaan omaa aikaa.

Kaivattuja kuvia Intiasta

Vielä täytyy odottaa kämpän kuvien kanssa, sen verran hämärää on jo kotiintullessa, että kunnon kuvia ei oikein saa - ei edes sisältä, koska täällä sisällä on tuota valoa vähän heikonlaisesti. Muutaman kuvan sentään räpsin tänne siirryttäessä erilaisten kulkuvälineiden ikkunoista, joten ehkä se tyydyttää tuota ensimmäistä tiedonnälkää.

Että tällaista tällä kertaa. Kyllä mä joskus laitan jotain itse koettuakin. Muutakin kuin ohikiitävän bussin tai auton ikkunasta. (Sen lentokonekuvan kyllä otin ihan koneesta noustessa).

Järjestystä kuuman auringon alla

Ensijärkytyksestä on lopultakin päästy eikä Intia vaikuta enää ehkä ihan niin kaoottiselta kuin ensimmäisinä päivinä. Se on sinänsä hyvä, sillä Pune on Intian kaupungeista siitä rauhallisimmasta päästä.

Ensimmäinen ns. oikea työpäivä takana ja olen varsin tyytyväinen tuloksiin, ainakin tuntui siltä, että sain ihmisiä osallistumaan ja jotain aikaiseksi. Kuulin myös, että täällä on jokin paikallinen sosiaalinen auttamisprojekti työn puitteista käynnissä, joten saattaisin olla kiinnostunut opettamaan jonain lauantaina jollekin paikalliselle teinille englantia.

Sää on varsin leppoisa. Ulkona tarkenee vaatteissa kuin vaatteissa, mutta kuivuuden takia on mukava olla myös pitkissä housuissa ja paidoissa. Moskiittoja olen jokusen bongannut, mutta täällä asunnon kymppikerroksessa ole vielä yhtään nähnyt ja hyvä niin. Koulutusluokassa surrasi tänään yksi, ja yritin sitä kovasti saalistaa pois ympäriltäni, vaikka tappamista vastustavat hindut saattaisivatkin pahastua. Onneksi en ollut sille herkkuisa uhri (ainakaan toivottavasti), joten aika pian lentävä otus jatkoi matkaansa araville ilmoille.

Selkeä vihollinen taitaa olla kuitenkin löytyä, nimittäin curryruoat. Lounas taitaa olla haaste numero yksi, sillä kummasti aina iltapäivällä nousee poskien punotus ja pientä lämpöä, joka sitten myöhemmin laskee. Olen tehnyt kuitenkin sen periaatepäätöksen, että heti kun oikeasti nousee kuumetta, selvitän miten pääsee lääkäriin ja menen lääkäriin. Tiedän jo, että missä on paikallinen sairaala, mutta jokin länsimaisempi voisi olla paikallaan. Kuitenkin jo tiesin etukäteen, että olen currylle allerginen, joten eiköhän tämä tästä. Huomenna voisin ostaa vain lounasleivän firman kahvilasta ja katsoa mitä tapahtuu.

Illat eivät ole ongelma, sillä tosiaan ainoa paikallinen vaihtoehto tarjoaa n. 3,5 eurolla tarjoilijoiden tuoman lounaan seisovasta pöydästä, johon kuuluu alkupaloja (niin paljon kuin jaksaa), pääruokia (niin paljon kuin jaksaa) ja vielä jälkiruoaksi jätskiä. Ja ruoat - aivan mahtavia. Ensimmäisenä tarjoiltu tomaattikeitto vei kielen mennessään. Alkupaloihin perehdyin niin hyvin, että oikeasti jouduin skippaamaan kokonaan pääruoan ja jälkkärin, kun ei yksinkertaisesti mahtunut enempää vatsaan. Saa nähdä, miten tänään käy. Nyt on kuitenkin pakko mennä, muuten joutuu viettämään seuraavan päivän iltaan asti vatsa lähes tyhjänä, mikäli tosiaan ajattelin kokeilla ruokien välttelyä ja katsoa, riippuuko poskien punoitus niistä.

Ensimmäinen työpäivä

Ensin päivän pieniin, mutta elämän kannalta suuriin saavutuksiin: löysin tänään vessan valokatkaisijan. Enää tarvitsisi keksiä, miten saadaan lämmintä vettä, niin avot, kummasti elämä taas piristyy tässä 30-asteisessa asumistossa.

Ensimmäinen työpäivä takana, aika väsynyt olo. Päivä venähti pitkäksi ja aikataulut venyivät. Varsinaisesti aloittaminen oli ihmeellistä palloilua, näin suomalaisesta näkökulmasta katsoen. Itseni esittelyä lukuunottamatta minun ei juuri tarvinnut puhua, mikä oli jotenkin helpottavaa. Aikaero vielä vaivasi ja jotenkin paikallisiin tapoihin ei ollut tottunut niin, että osaisi olla luonteva. Huomenna onkin sitten kiirastuli, kun pitäisi puhua lähes koko päivä putkeen. Jos se menee hyvin, niin eiköhän nämä asiat ala pikkuhiljaa lutviutumaan. Jos ei, niin pitää pohtia vaihtoehtoja, joilla asiat saadaan pelittämään.

Nälkä on taas kova, viiden minuutin päästä pitäisi käydä tsekkaamassa tämän pikku hienostuneen minikaupungin ainoa ravintola. Toivottavasti ruoka on hyvää ja sitä on paljon, muuten pitää alkaa keksiä, miten täällä pysyy hengissä. Kuvia lupailen lähiaikoina, nyt on hieman liian kiire. Lisäksi illalla tulee varsin nopeasti pimeä, joten tarvitsen luultavasti viikonlopun, että nykyisen kämpän saan tallennettua kameran muistiin.

Katto pään päällä ja ympäristöön tutustumista

Asumus täällä Punessa yllätti ensin positiivisesti ja sitten väsymyksen hiipiessä negatiivisesti. Ensimmäisenä huomiona oli, että tämä paikka on valtava, 3 eri makuuhuonetta, kylpyhuonetta ja parveketta pelkästään omaan käyttöön kahdessa kerroksessa. Tämän lisäksi vielä kattoterassi, jossa kelpaa tuijotella Magarpattan yötä.

Väsymyksen kasvaessa myös asumuksesta löytyi myös puolia, joista en ole niin innoissani. Ne ovat oikeastaan asioita, joita niin kummasti pitää itsestäänselvyytenä Suomessa, mutta jotka ovatkin kumman vaikeita tai puuttuvia oleskelupaikassa. Esimerkkinä lämmin vesi tai vessan valaisu. Yritin (ja oikeastaan kävinkin) suihkussa, mutta yhdestäkään kolmesta suihkusta en saanut lämmintä vettä. Toinen asia, joka taas puuttui kaikista vessoista, on valo, jotka tekevät tietyt toimenpiteet illalla (siis seiskasta eteenpäin) hieman haastaviksi. Nettikin on minulle yksi elämän perusehto, mutta näköjään tämä toimii vain ja ainoastaan kämpän alemmassa kerroksessa, ei siis niissä huoneissa, joissa varsinaisesti haluaisin asustella. Jääkaappi haisee niin kauhealle, että jokaisen tiiviinkin mehupurkin sijoittamista sinne pohtii kaksi kertaa. Ei siis ihan tämä paikka vastannut sitä mielikuvaa, kuin mitä odotin tai mitä mainoksista "suunnattu korkeimmille pomoille" olisi voinut tulkita. Mutta maassa maan tavalla, ehkä tästä tulee sitä aitoa Intian tuntua. Ehkä siihen tottuu ajan kanssa.

Lähintä tavallista pientä ruokakauppaa joutui etsimään tuntikausia ja heillä ei ollut edes vettä myytävänä. Keittiössä on jokin erittäin vanhan ja ränsistyneen oloinen puhtaan veden automaatti, johon kai pitää nojautua, kun ei parempaakaan ole saatavilla (seuraava kauppa on luokkaa puolen tunnin riksamatkan päässä, eli veden hakeminen on hieman haastavaa). Ehkä huomenna toimistolla tulee automaatti vastaan, josta saisi jopa ihan oikeaa vettä. Toinen, mitkä täältä varsinaisesti puuttuvat, on ravintolat. Puolen tunnin kävelymatkan päässä löytyy kaksi ravintolaa, joista toinen on melkoinen murju ja toinen näytti viihtyisältä. Harmi vain, että se ainoa järkevä vaihtoehto avautui vasta seiskalta, joten viiden käynnistä jäi vatsa varsin tyhjäksi. Toivon vahvasti, että paikasta saa edes hyvää ruokaa, sillä muita järkeviä vaihtoehtoja ei oikeastaan ole. Kolmen vartin kävelymatkan päästä sentään löytyi yksi pizzapaikka, jossa pahimman nälän sai taltutettua. 10 viikkoa pizzaa putkeen ei kuitenkaan kovastikaan houkuttele, eikä se varsinaisesti ole vaihtoehtokaan.

Yksi hämmentävä asia täällä on se, että muihin länsimaalaisiin ei olla oikeasti törmätty. Yhteenkään, ainakaan sen jälkeen kun lähti pois Punen lentokentältä. Tässäkään majapaikassa ei ole yhtään ihmistä, jonka nimi viittaisi mihinkään muuhun kuin intialaiseen. Siitä tulee hieman jänskä olo, kun taapertaa näitä katuja. Kokee itsensä vahvasti joukosta erottuvaksi, mitä en niin välttämättä haluaisi.

Toivon siis vahvasti, että huominen tuo jotain positiivista mukanaan. Ehkä tämä tästä, pala palalta. Päivä suunnilleen yhden tunnin yöunin ei ole koskaan helppo, varsinkaan niin eksoottisessa maassa kuin Intia. Pitäisi varmaan jättää kaikki elämisen tason odotukset, niin voisi vaan nauttia jokaisesta positiivisesta yllätyksestä, joka tulee vastaan.

Adrenaliinit koholla Delhissä

Lentomatka oli kuin aurinkomatkojen tournee kanarialle, jossa lentotuuri loppui heti alussa ja istuin koko matkan alle 2-vuotiaan lapsen vieressä, joka kirjaimellisesti parkui ja huusi koko ajan. Lentokone oli viimeistä paikkaa myöten täyteen bookattu, joten ei ollut toivoakaan, että oltaisiin voitu siirtyä edes vähän kauemmas. Lisämaustetta parkumiseen toi muutaman penkkirivin päässä istunut intialainen, jonka yskäisyt kuulostivat lähinnä huuto-oksentamiselta.

Oleskelu Intiassa ei myöskään parhaalla mahdollisella tavalla. Tai sitten se niin alkoi tavalla, joka on maalle hyvin tyypillinen. Lennon lähtö viivästyi hieman, muttei kuitenkaan niin paljoa, että arvioitua laskeutumisaikaa olisi ylitetty millään tavalla. Delhin päässä suunnitelmat muutti äkillinen ukkosmyrsky, joka vei Delhin lentoasemalta sähköt. Hieman avoimeksi toki jäi, olivatko sähköt lainkaan päällä siinä vaiheessa kun laskeuduttiin, mutta ainakin heti laskeutumisen jälkeen kone pysähtyi ja kapteeni ilmoitti, että joudutaan rajuilman johdosta odottelemaan, että valot syttyisivät taas päälle.

Noh, reilun puolen tunnin viivytyksiä voi tapahtua siellä sekä täällä. Huomattavaa kuitenkin oli se, että vaihtoaikaa oli vain se kolme tuntia, joten meillä oli enää reilut kaksi tuntia aikaa saada pääsy maahan, laukut, tullit, siirtyä kotimaan terminaaliin, chekata itsemme sisään ja käydä turvatarkastukset läpi. Helppo juttu, kun kone oli ääriään myöten täynnä ja matkalaukkujen määrä valtava. Ensin oli maahantuloviranomaiset, joiden toiminta oli varsin mielenkiintoista jonottamista. Jono mateli ja mateli, mutta siitä jotenkin selvisi. Sen jälkeen suunnattiin matkalaukkujen keräykseen. Onneksi saimme suhteellisen pian laukut - siis jos ottaa sen valtavan määrän ihmisiä, jotka jäivät odottamaan laukkuaan vielä pitkään meidän jälkeenkin. Sitten suuntana oli tulli, josta selviydyttiin suhteellisen kunnialla läpi. Ainakaan meitä ei pysäytetty.

Tämän jälkeen olikin hieman pakka auki, mihin pitäisi mennä, jos mennään eri terminaaliin. Itselläni oli aavistuksia, ettei toinen terminaali ihan lähellä ollut, joten aika alkoi jo siinä vaiheessa olemaan aika kortilla. Nopeasti löysimme kuitenkin itsemme toiseen terminaaliin menevästä bussista, ja pystyi huokaisemaan, että hyvinhän tämä saattoi mennä. Noh, bussi siinä kiltisti körötteli kolmeakymppiä seuraavat puoli tuntia jättäen meidät väärälle terminaalille. Alle tunti oli enää lennon lähtöön aikaa ja puoli tuntia boardingiin, niin pienet hikihelmet alkoivat ilmestyä otsalle. Emme kuitenkaan heti tajunneet terminaalin olevan määrä, vaan odotimme lippujen vaihtoon kuullaksemme vuorollamme, että ei, toinen terminaali.

Siitä sitten taksikuskit tulivat huitomaan, että 1B-terminaali, 1B-terminaali. Aika oli kortilla ja hinta 100 rupiaa (alle 2 e), joten päätimme ottaa riskin. Tämä riski kyllä kannatti, sillä pääsimme sitten lopulta 1B-terminaaliin, josta alkoi kunnon säätäminen. Jonon sisälle ohitimme näyttäen nettilippujamme, mutta valitettavasti oli pakka aika sekaisin ja päädyimme taas sekalaisiin jonoihin. Lippujen lunastus ja chekkaaminen sisään piti tehdä toisaalla, ruumaan menevien tavaroiden läpivalaisu toisaalla. Valitsimme ensimmäiseksi check-innin, josta selvisi, että matkakaveri olisi tarvinnut lunastaa lipun toisaalla ja että läpivalaisu olisi jo myöskin pitänyt tehdä. Noh, itse jäin sitten blokkaamaan checkinniä ja kaveri hakemaan lippua ja henkilökunnan kanssa läpivalaisemaan tavaroita. Lopulta kamat saatiin ruumaan ja piti mennä turvatarkastukseen. Sekään ei aivan yllätyksittä sujunut. Ensinnäkin jonotin pitkään väärässä jonossa, sillä naisilla oli eri jonot kuin miehillä. Läpivalaisulaitteelle päästessään sanottiinkin sitten, että jokaisessa käsimatkatavarassa pitää olla tagi.

Matkatoveri oli jo lähtemässä pois siitä turvatarkastusjonosta, kun se oli käännytetty omasta jonostaan, mutta minä sitten puhumalla saatiin jonkinlaiset tagit, joskin eri lentoyhtiölle. E sillä väliä näyttänyt olevan, riitti, että oltiin saatu niihin "kaikki kunnossa"-leimat. Läpivalaisusta kun kerättiin kamoja, niin kaikui viimeinen kuulutus Puneen. Äkkiä siitä puolijuosten oikealle portille ja suoraan bussiin ja bussi liikkeelle koneeseen. Viimeisiä ihmisiä emme koneessa olleet, muutama länsimaalainen bisnesmatkustaja eksyi vielä hetkeä myöhemmin, mutta ainakin yhden niistä oli täytynyt maksaa jokin ihmeellinen 100 punnan lisämaksu passin välissä, jotta virkailija olisi hyväksynyt passin. Ilmeisesti siis maassa maan tavalla, onneksi me sentään vältyttiin siltä, muuten olisi tämä oleskelu saanut jo valmiiksi vähän ikävän sivumaun.

Lämpötilaero - melkein 45 astetta

Katsahdan ulos, haaveena vielä viimeinen lenkille lähtö. Lämpömittari kuitenkin muistuttaa karusta todellisuudesta - pakkasta on melkein -13 astetta. Silti voisi vielä lähteä ulos, tuntea pakkasen purevan poskia ja haistelevan viimeisen kerran raikasta ilmaa. Niinä hetkinä kun paleltaa, lämmittää kummasti ajatus 30 asteen ilmoista.

Niin se on koittanut, lähtöpäivä. Jostain syystä nukuin katkonaisesti, säpsähtelin, kun ajatuksiin tuli Intia. Perhoset liitelevät vatsassa. En yhäkään tajua asiaa kokonaan todelliseksi, se tuntuu niin kaukaiselta täällä pohjoisessa lintukodossa. En ole vieläkään uskaltanut laittaa matkalaukkua kiinni tai asettaa viimeisiä tavaroita laukkuun, se tuntuisi liian todelliselta. Haluan vielä hetken ihmetellä tätä aamua, purevaa pakkasta ja oman kodin tuntua.

Vatsavaivojen ylihuolehtivaista ennaltaehkäisyä

Matkan valmistelut on päässyt siihen pisteeseen, että huomenna on lähtö. Kyllä, se tuntuu vieläkin hyvin epätodelliselta. Jotta ensimmäisiltä vatsavaivoilta vältyttäisiin, olen päätynyt suureen maitohappobakteeri + kaikki maailman vatsaa hellivät tuotteet - tankkaukseen. Gefilus, Activia, you name it. Olen selkeästikin mainonnan uhri, kun toivon, että maailman ihmetuotteet pelastaisivat tulevat viikot.

Purtilosta en kuitenkaan ole vielä ihan oikeita tabletteja jaksanut ottaa, sen aika taitaa koittaa sitten huomenna. Orpo olo oli, kun siisti työpistettä ja heitti viikkojen varrella tehtyjä suunnitelmia pois. Tyhjien pöytien periaate on siitä jännä, että kun lähtee pois, niin ei jää jäljelle mitään, joka viittaisi menneestä. Muutaman paperin säästin, mutta muuten kaikki turha sai lähteä menemään.

Tänään kävin sitten vielä keskeyttämässä matkakortin kauden, ihmettelemässä verokortin palautusta ja kopioimassa kaikkea tarpeellista maan ja taivaan väliltä. Passistakin olisi pitänyt ottaa kopio, mutta en vain muistanut ottaa sitä mukaan. Lisäksi kävin lohtushoppailemassa, ostin suuren läjän kaikkea hyvää karkkia ja naistenlehtiä, joita muuten varsin harvoin luen. Eiköhän tuolla Intiassa tule aikakin, jolloin innoissaan selaa mitä tahansa, joka muistuttaa Suomesta. Jos siis mikään ei onnistu ja koti-ikävä iskee. Aikaisemmilla matkoilla ei iskenyt, mutta Japanin sadepäivinä kummasti piristi, että oli jotain mielenkiintoista luettavaa.

Japanikaupan muutto

Helsingin ympäristössä pyöriville tiedoksi, että japanilaisiin tuotteisiin erikoistunut Tokyokan on muuttanut osoitteeseen Annankatu 24:n (samalla kadulla kuin vanha kauppakin, suunta on muuttunut muutaman kaupan verran kamppia kohti). Tilat ovat nyt paljon suuremmat ja ainakin minä kuolasin kieli pitkällä kaupan ikkunaa vasten. Vielä en ole uskaltautunut sisään, sillä tulevan matkan vuoksi kaikki hankittu jää odottamaan sen kymmenen viikkoa. Vaihtoehtoisesti saan pursuavaan matkalaukkuuni lisää täytettä, mikä ei ole myöskään kovin tavoiteltava tila. Paluuni jälkeen se on kuitenkin taas yksi ensimmäisistä kohteista, joihin ehdottomasti haluan taas mennä.

Muutenkin tuo Kalevankatu-Annankatu-Bulevardi-Freda-akseli on täynnä suloisia pikkukauppoja, joihin aina ohikävellessä tekee mieli poiketa. Näiden lisäksi Hietalahdenkadulla on CinCin, joka tuo käsittääkseni tuolta Etelä-Amerikan suunnalta varsin ihastuttavia koruja, lamppuja, kehyksiä ja muuta pientä sisustuselementtiä.

Mäkäräiset ja moskiitot, varokaa!

Huoh, pakkaaminen etenee... miten sen nyt sanoisin - ei kovin hyvin. Tai se etenisi hyvin, jos jaksaisin oikeasti käyttää aikaani siihen, kun tällä hetkellä vain huitelen kaupungilla näkemässä tuttuja. Jotain edistystä on sentään siinä mielessä tapahtunut, että Stokkalta löytyi lopultakin kaksi putelia vaihtoehtoisia mäkäräismyrkkyjä, joita toivottavasti paikallinen moskiittokanta karttaa. Lisäksi sain jokusen euron verran Intian valuuttaa, joskin lähinnä sen verran, että lentoasemalta pääsee pois. Vaikka vein kaikki forexin rupiat, ei kokonaissaldo ollut edes viittäkymmentä euroa. Tokihan varmaan kyseisellä summalla elää sen 2,5 kuukautta, kun paikallisella tulotasolla viisikin euroa on suhteellisen iso raha. Silti epäilen vahvasti, että joudun turvautumaan mukaan otettaviin euroihin sekä paikallisen rahaseinän magiikkaan. Ihan tylsiä nuo valuuttojen vienti- tms. kiellot!

Näillä näkymin näyttää siis todennäköiseltä, että viimeisenä iltana on tiedossa paniikkipakkausta, paniikkijuoksua kauppoihin ja muuta turhaa panikointia. Tai sitten menee vain paniikkikynnys ohi ja lähtee tavoittelemaan syvintä rauhaa sisältä, yrittäen saavuttaa tyynen intialaisen gurun mielentilan. Suuresta vilinästä tulee väkisinkin tyyni vastareaktio, joten ehkä jännitän nyt rentoutuakseni perillä oikein kunnolla. Olen käynyt jo mielessäni kaikki pahimmat uhkakuvat läpi, joten oikeastaan mikään ei voi enää yllättää. Sitten petynkin, että kaikki on kuitenkin niin normaalia ja tavanomaista. Ehkä. Toivottavasti. Luultavasti. Noh, pianhan se nähdään.

Etätutustumista kohdekaupunkiin

Kun lähtöön on alle viikko, pitää viimeistään herätä tutkailemaan, mihin sitä päätyykään. Olen yrittänyt nyt kovasti ottaa selvää paikasta, eikä netin ja kuuleman perusteella ihan kammottavaan mestaan ole päätymässä. Keskustelin yhden intialaisen kanssa, joka on lähtöisin Punesta ja hän kehui kaupunkia. Sanoi sen olevan länkkärille yhden helpoimmista juuri sen takia, että se on etelässä (jossa kuulemma on mukavampaa porukkaa) ja että se on tietyssä mielessä varsin kansainvälinen. Kaupungissa on myös paljon opiskelijoita, joten kirjakaupoistakaan ei pitäisi olla pulaa. Koulutusta on myös sotilaille, joten voisi kuvitella, että turvallisuus on taattu, jos ei itse mene tekemään mitään typeryyksiä.

Surffailin muutenkin netissä ja kaivoin tietoa paikasta. Olin huolissani siitä, että löydänkö yhtään kauppaa lähialueilta, mutta ainakin netin mukaan Punesta löytyisi jonkin sortin jenkkiostoskeskus, joka mainostaa itseään mm. seuraavilla houkutuksilla:

• Hi-speed elevators.
• Banking and 24-hr ATM facilities.
• 4-theme cafeterias and restaurants.
• 8 lifts, each of 10 persons capacity.
• Pest control treatment.
• Swank entrance lobby.
• External illumination with exclusive light fittings.
• Diesel generator for common lighting and lift.

Ömm... no nuo kahdeksan hissiä kapasiteetiltaan 80 ihmistä on toki jo varsin vaikuttavaa. Teemanmukaiset kahvilatkin voisi olla jänskiä. Pest control treatment - se on hienoa, että erikseen mainitaan tuholaisten torjunnasta. Pröystäilevä sisäänkäynti, onpa tainnut mainospojilla loppua adjektiivit kesken. Ja se, että kauppakeskuksesta löytyy myös valot!! Onpas vaikuttavaa. Dieselgeneraattori kuulostaa kyllä hyvältä, ottaen huomioon, että Intiassa saattaa sähköt katketa harva se päivä. Tosin minun tuurillani ne varakoneet olisivat kuitenkin jostain syystä jumissa juuri sinä päivänä kuin olen hississä ja tuurillani pääsen uudestaan hissin vangiksi. Ei siinä sinänsä mitään, onhan minulla jo hississäkin hengailusta kertynyt aika paljon kokemusta.

Tyhjä olo

Bileet on sitten pidetty. Oli ihanaa nähdä kamuja, mutta nyt on sitten sellainen hassu viikko edessä. Tänään on viimeinen sunnuntai Suomessa. Odotus, joka on käsinkosketeltavaa. Sellainen, että on jo tietyssä mielessä lähtömoodissa jo, mitään erityistä odotettavaa Suomessa ei enää ole. Matka ei kuitenkaan vielä ole alkanut, joten vielä ehtisi valmistautua paremmin, nähdä viimeisiä kavereita tai tehdä viimeiset hankinnat ennen lähtöä.

Matkalaukku, joka oikeasti pitäisi hakea sieltä kellarista. Hetket, jolloin oikeasti pitäisi päättää, mitä kaikkea ottaa mukaan. Työviikosta on tulossa on rankka ja kiireinen, eikä silloin ehtisi enää arpoa. Viimeiset hetket, kun voi pestä jotain mukaan. Olisin kerrankin ajoissa, ei tulisi viimeisen yön paniikkipakkausta. Epävarmuus, kun ei oikein tiedä mitä pakkaa, kun ei tiedä, mitä saa periltä. Ei huvittaisi pakata mukaan yhtään turhaa vaatetta tai esinettä, mutta siltikään ei ole mitään varmuutta siitä, että saa periltä kaiken tarvittavan. Pune ei Intian kaupungeista mittavammasta päästä, joten siellä ei välttämättä ole mitään valtavia kauppoja. Muutenkaan Intiassa ei ole samanlaista ostoskeskus-kulttuuria, kuin esimerkiksi Jenkeissä tai Euroopassa. Se pistää miettimään jokaista tavaraa kahdesti.

Matkalaukkua pakatessa on tietysti pakko kuunnella suomalaista musaa, eli Poets of the Fallia:

Mäkäräiskarkotteen etsintää

Intiassa kulkiessa on vaara, että paikalliset hyttyset tulevat turhan iholle ja muutama epäonninen yksilö tartuttaa sitten ikävän malarialoisen. Parhaiten näitä malariaa kantavia hyttysiä karkotetaan kuulemma mäkäräisten karkottimilla. Siinä sitten offia tai vastaavaa etsimään, mutta siinäkin on ilmennyt yksi mutta... Mistä ihmeestä noita karkottimia löytää, kun ulkona on viisi astetta lunta ja lämpötila on reippaasti pakkasen puolella?

Käynti retkikaupassa: "ei, ei nyt tähän aikaan vuodesta noita löydy", ja supermarketissa: "nehän on vain kausituotteita, lähetetty jo takaisin tehtaalle". Apteekin koluaminen tuotti yhtä heikosti tulosta. Etsintä siis jatkuu. Seuraavana vuorossa on Stokka, ja sitten kavereiden kaapit ja mökkijämät. Positiivista kylläkin, että sain lopulta hankittua malarialääkkeet.

Viime viikolla vietin varmaan tunnin kirjakaupassa, kun haaveilin ja haahuilin kirjojen ihmemaassa. Varmaan Intiastakin kirjakauppoja löytyy, mutta matkaan mukaan on kiva valikoida pari kirjaa ajanvietteeksi siihen saakka, kunnes saa elämänsä järjestykseen. Lähdin ensisijaisesti hakemaan suomenkielistä kirjallisuutta, mutta vaihteeksi taas pahasti hairahduin, ja kassiin päätyivät Anita Nairin Kvinnor på ett tåg ja Barbara Kingsolverin The Bean Trees, joita kumpaakaan ei taida löytyä suomennettuina. Teokset olivat mukavasti pokkareita, jotka voi sitten lukemisen jälkeen jättää johonkin matkalle osuvaan reippureiskojen majapaikkaan. Silloin kirjat pääsevät elämään omaa jatkoelämää Intiassa kiertäen, ainakin toivottavasti.

Ajan tepposet ja pakkauksen pohdintaa

Siinä vaiheessa, kun haluaisit ajan pysähtyvän, se kiitää tuhatta ja sataa. Kun vielä tuntuu, että voisi käyttää aikaa empimiseen, onkin jo hetki, jolloin pitää toimia. Päivät lähestyvät, jolloin ei auta enää ihmetellä eikä vetkutella. Muuten on jo liian myöhäistä ja juna lähtee. Tai minun tapauksessani lentokone. Kaikesta kiireestä huolimatta on kova halu nauttia ja elää näiden viimeisten päivien ajan, kuin kerätäkseen tuttuutta ja voimaa varastoon matkalle kohti uutta ja outoa.

Vielä olisi tilaa laukussa adapterille ja mäkäräisvoiteelle, vaikka laukkua ei ole vielä edes kaivettu esiin kellarista. Ne ovat niin tärkeitä asioista, että niille vain tehdään tilaa. Tilaa pitää myös pystyä tekemään kirjapinolle, jotka odottaa pimeneviä iltoja ja päiviä, jolloin sataa kuin saavista kaataisi. Japanissa meinasi mennä hermot, kun tuli valtavasti vettä muutama päivä putkeen. Kummasti kului kirjat ja sudokut, jopa niin, että ostin matkalta vielä lisää lukemista (joka tosin tuli tarpeeseen vasta koneessa). Toki, ei sitä kaikkea ihmettelyaikaa halua käyttää lukemiseen, kun kerta on niin kaukana kotoa, että voisi jotain nähdäkin. Aina kuitenkin on pitkiä bussi/junamatkoja, hiljaisia hetkiä tai vain niitä fiiliksiä, kun hetken haluaa olla yksin ja rauhassa, nauttia elämästä ja vain olla, ettei ympäristö hyökkää liian vahvana tai erilaisena. Se, että löytyy keinoja rentoutua ja nauttia, joiden avulla jaksaa niiden rankempien hetkien ja kokemusten läpi.

Tarpeellisimpiakin varusteita olen pohtinut. Mukaan tarvitsee ainakin taskulampun, luultavasti myös kuorimaveitsen ja valtavan kasan lääkkeitä, ihan varmuuden vuoksi. Desinfiointiainetta, sekä haavojen että käsien. Ehdoton on myös eräs suuri ja kevyt pyyhe, johon voi kietoutua, mutta joka ei vie paljon tilaa. Lisäksi latureita, esimerkiksi puhelimeen sain joululahjaksi laturin, joka lataa sen suoraan usb-tikulta. Tämä siksi, että Japanissa mukana raahaamani Nokian laturi ei jostain syystä toiminut, ja elin koko matkan ajan lainatulla usb-laturilla. Sama ongelma oli myös ladattavilla paristoilla, joten pohdin tässä, onko niitä lainkaan järkevä kantaa mukana. Paljonhan ne eivät paina, mutta tuntuu turhalta kantaa mitään ylimääräistä mukanaan.

Vaatteiden pakkaaminen on myös hankalaa. Vähän kuin pakkaisi mukaan festarivaatteita, jotka pitäisi olla siistejä, kun ei ole mitään takeita siitä, missä kunnossa vaatteet tulevat takaisin. Harmi, ettei minulla oikein ole vielä kertynyt niitä siistejä työvaatteita, jotka olisivat jo niin kuluneita, että ne voisi uhrata. Kesävaatteille kun muutenkin tulee normaalisti sen verran vähän käyttöä. Lisäksi tarvitaan paistumisenkin uhalla pitkiä housuja työpaikalle ja kevyttä vaatetta illoille. Yhtään ylimääräistä vaatekappaletta ei huvittaisi kantaa, mutta siltikin kaksi ja puoli kuukautta on niin pitkä aika, että olisi kiva saada jotain kivankin näköistä mukaan. Voi tätä naisen elämän vaikeutta, kun joutuu pohtimaan jokaisen vaatteen yhdisteltävyyttäkin ja tajuta, kuinka sivuraiteille pakkaamisessa voikaan eksyä!

Laskettelukärpäsen purema

Vuodenvaihteessa alkaa aurinko paistaa sen verran houkuttelevasti, että mieli alkaa kummasti tehdä mieli lumille. Tämän vuoden lumet ovat kuitenkin aika tiukassa, koska kahden viikon päästä olen jo varsin kaukana toisaalla. Niinpä päätin repäistä ja lähteä katsomaan, miltä lumi Serenan lumetetuilla rinteillä näyttää. En ollut aikaisemmin käynyt koskaan Serenassa laskettelemassa, lähinnä kohde valikoitui sen takia, että se on yhäkin pääkaupunkiseudulla ja sinne pääsee suhteellisen näppärästi bussilla. Pohjoisen kohteet kyllä houkuttelivat, mutta... joskus täytyy vain todeta, ettei ole aikaa.

Suuri mäennyppylä Serena ei tosiaan ole. Se sopii hyvin lähinnä siihen, että opettaa jollekin ensikertalaiselle laskettelua. Menneitä huimia laskuja isommissa keskuksissa on turha muistella, niistä tulee vain paha mieli. Kivana puolena on kuitenkin se, ettei hissijonoissa mitenkään aivan valtavasti ole ihmisiä. Jos olisi, saattaisi alkaa pahemminkin nyppimään, sillä käytännössä kierros, joka sisältää mäen menon hissillä ylös ja laskun alas, kestää suunnilleen kymmenen minuuttia. Silti voin todeta päässeeni edes vähän tänä vuonna suksille. Lisäksi auringonlasku rinteessä oli ihana kokea.

Matkakuume vaivaa

Olen saanut tartunnan. Eilen illalla pyörin sängyssäni. Pyörin ja pyörin ajan, joka tuntui ikuisuudelta. Päättelin lopulta, että minua jännitti. Tähän mennessä komennuksen on voinut ohittaa siten, että on ajatellut, että se on vasta ensi vuonna, ei vielä yhtään lähellä. Yhtäkkiä lähtöön onkin sitten vain enää kaksi viikkoa. Niin monta asiaa vielä hoitamatta.

Tänään voisi olla lääkekoktailin aika. Voisin käydä lunastamassa lääkärin määräämät lääkkeet ja sekoitella itselleni nautittavan kolera-drinkin. Sen pitäisi siis suojata minua paitsi koleralta, myös joltain vatsapöpöltä.

Lisäksi pitäisi alkaa selvittää, miten rahansiirrot tulisi hoitaa. On vaikea arvioida, paljonko rahaa kuluu kuukaudessa ja mitä kautta ne saisi turvallisimmin siirrettyä ja säilytettyä. Rahojen lisäksi pitäisi alkaa tekemään tarvittavien asioiden listaa, sillä kahdessa viikossa ehtii vielä hankkimaan tarvittaessa viimeisen muuntajan, laturin tai muistitikun, jos sellaisia tarvitsee.

En välttämättä myöskään uskalla ottaa mukaani ykkösvaatteita, joten saatan pyrähtää vielä alennusmyynteihinkin. Lisäksi voisin ostaa jonkun kivan pokkarin, jottei suomenkieli rapistuisi kokonaan matkan aikana (yeah, right, se on ainakin hyvä tekosyy saada joku himoittu uutuus piristämään matkaa).

Niin, palatakseni tuohon unettomuuteen. Päätin ottaa vahvat keinot käyttöön. Laitoin valot päälle, huomasin pyörineeni sängyssä sen reilut puoli tuntia. Sen jälkeen kaivoin sohvan vierestä Alan Greenspanin mahtiteoksen, joka yhäkin on kesken. Avasin sen, luin ehkä viisi sivua ja pääsin sivulle 150. Sen jälkeen aivot huusivat armoa ja kovaa. Oli pakko laittaa valot pois ja työntää kirja sivuun. Unessa ilmeisesti vielä alitajuisesti yritin päästä eroon tästä tuskaisesta kokemuksesta, sillä aamulla löysin kirjan piilosta, seinän ja sängyn välisestä pienestä raosta, johon se oli jotenkin käsittämättömästi päätynyt. Tämän johdosta harkitsen vakavasti kirjan ottamista mukaan lentokoneeseen, jossa pitäisi osata nukkua yö, joka alkaa kahdeksalta illalla ja kestää aivan liian lyhyen aikaa.

Uuden vuoden ensi valo

Ensimmäinen aamu uuteen päivään ja kämppä tulvii valoa. Hyisen, aurinkoisen pakkassään yhdistää moneen vuoden ensimmäiseen päivään. Tänä vuonna on turha kuvitella kävelevänsä jäätyneen meren yllä, mutta silti voi lähteä ulos haukkaamaan raitista ilmaa. Olla hetken totaalisessa aivot-narikassa-väsymys-valloillaan-mutta-ei-haittaa-tilassa. Kadut vaikuttavat kuolleilta ja vain pieni tuulenvire heiluttaa oksia.

Kuvia voisin vielä laittaa lisää. Niin montaa kertaa ei vuodessa voi nauttia ilotulituksista, joten taas tuli räpsittyä. Alkuillasta tosin, loppuillasta tuli ihailtua ilotulituksia vain ikkunasta, eikä halunnut käyttää niitä hetkiä räpsimiseen.