Hyvää uutta vuotta 2009!

Ilotulitukset käyvät melkein taiteesta. Tässä on tämäniltaista satoa:

-Yksinkertaisuus:

-Koura ylhäältä:-Taivaan kukka:

-Syvä ydin:
-Kurjenpolvi:

-Taivaan valo:
Hyvää uutta vuotta tosiaan, minä lähden liikkeelle ja ehkä laitan huomenna vielä muutaman perinteisemmän kuvan, jos jaksan.

Hullu vuosi

Uuden vuoden tienoilla on aika hengähtää syvään ja tutkailla ensin menneeseen ja sitten ennustaa tulevaa. Kumpaan suuntaan katsonkin, huomaan matkustuskärpäsen pureman. Sekä tulevaa että mennyttä vuotta vivahduttaa Aasian kulttuurit, joskin hyvin erilaisista lähtökohdista. Kuluneena vuonna hyppäsin tuntemattomaan, kun pyrähdin varsin yllättäen Japaniin. Se toimi alunperin kipinänä tälle blogille, ja se kipinä jatkui halki tumman syksyn kohti joulua. Japani oli helppo ja turvallinen maa matkustaa ja rikkaalla kulttuurillaan todella mielenkiintoinen ja sydämmellinen matkustuskohde. Japania ennen kävin tutustumassa helmikuussa kevään ensi merkkeihin Münchenissä ja Japanin jäljekeen vuorossa oli Kesä-Suomi ja sitten taas Pariisi, Barcelona ja Tukholma (johon jostain syystä ei mielenkiinto oikein jaksanut riittää). Loppukesästä suunta oli länteen, Atlantin yli kohti Chicagoa. Sen jälkeen olinkin sitten tyytyväinen, että sain hetken hengähtää täällä kotiseudullani. Täytyy sanoa, että normaalisti en matkusta näin paljoa, joskus noita reissuja vaan niin sopivasti kerääntyy matkan varrelle.

Uusi vuosi taas tietää hyppyä tuntemattomaan, joskin hyvin erilaista sellaista. Intia tuhansien vuosien historioineen edustaa aivan toisenlaista ääripäätä Aasian kulttuurissa. Siinä missä japanilainen katukuva on hiljainen, järjestelmällinen ja rauhallinen, Intian kadut ovat luultavasti täynnä melua, liikettä ja tiettyä epäjärjestelmällisyyttä, joka voi ainakin alussa olla suurikin kultturishokki. Ja siinä missä Japani on siisti ja vauras, tulen luultavasti Intiassa törmäämään köyhyyteen ja likaisuuteen, ainakin niissä määrin, kuin mitä pääsen työkuplastani ulos. Yhteistä maille on hyvin erilainen merkistö sekä ihmisten suuri määrä pienellä alueella, ja tiedän jo nyt tulevani kaipaamaan omien kotikulmieni rauhaa ja rakkautta.

Niin, uusi vuosi. Kahden ja puolen viikon päästä elinympäristöni tulee olemaan niin erilainen verrattuna nykyiseen. Pieni reissuhenki sisälläni ei vielä oikein usko, että kohta pakenen täältä kylmyyden keskeltä ympäristöön, joka öisin viilentyy 15 asteeseen ja jossa päivisin aurinko paahtaa 30 asteen voimalla. 10 viikkoa aurinkoa. 10 viikkoa hyvinkin erilaisia tilanteita, ihmettelyä, tuskastumista ja elämän pieniä voittoja. Haikeutta ja uutuuden viehätystä. Ja luultavasti juuri kun minusta tuntuu, että pääsen ympäristöön kiinni, on aika tulla takaisin. Sitten värjöttelen taas vähän aikaa täällä Suomen keväässä, ihmetellen, mihin katosivatkaan lämpö, helle ja tomu. Ihmetellen, että mihin sitä taas pääsisi seuraavaksi tai nauttien siitä, että saa taas kirota kylmyyttä ja hiljaisuutta.

Mutta ennen kuin pääsee ihmettelemään uuden vuoden kujeita, voisin toivottaa kaikille lukijoilleni oikein hyvää uutta vuotta 2009! Kuvat ovat viime elokuulta, mutta sopivat hyvin lähipäivien tunnelmiin.

Brasilialaista paritanssia

Läheisyyden tunnetta, rytmejä ja iloa. Lantion keinutusta ja tiettyä rentoa aistikkuutta. Etelän eksotiikkaa sanan varsinaisessa merkityksessä. Ainakin nämä asiat yhdistän Etelä-Amerikasta kumpuaviin tansseihin. Eksyin siis vahingossa kokeilemaan Forroa, joka on brasilialainen paritanssi. Kauas ei tässä tapauksessa tarvinnut mennä, sillä sitä pystyi kokeilemaan ihan Helsingin rajojen sisällä.

Mikään ei yhdistä paremmin kuin yhteinen vihollinen tai haaste. Tässä tapauksessa se haaste oli uusi musiikki ja uudet askeleet yhdistettyinä jalkoihin, jotka eivät tunnu pysyvän rytmissä yksinkertaisissakaan askeleissa. Tunti, joka tuntui kestävän ikuisuuden ja tuskan hiki, joka puski pintaan korostaen tunnin liikunnallista puolta. Suosittelen ehdottomasti rakastuneille pareille, jotka voivat oppia toisistaan uuden puolen ja samalla parantaa kuntoa ja rytmitajua. Myös ihmiset, joiden tanssijalka kaipaa uusia haasteita tai tapoja ilmaista itseään musiikin tahdissa saattavat saada paljon Forrosta irti. Itse kuitenkin koin, että kaipaan vielä hieman lisää treeniä yksinkertaisten rytmienkin hahmottamisessa, jotta oikeasti pääsisin Forron makuun.

Omasta taustastani voin kuitenkin sanoa, että monen vuoden harrastamisesta huolimatta jo ihan pelkkä perusaerobik on minulle ajoittain vielä rytmillisesti haaste. Omat vaikeuteni eivät siis välttämättä peilaa Forron todellista haastavuutta. Erilaisuudessaan se onkin varsin mukava piristys ja muisto kesästä siinä vaiheessa, kun kylmä viima puhaltaa talojen välissä ja pimeys nielee kaiken alleen. Tanssi, jonka tunnelman pääsee aistimaan parhaiten siten, että itse menee kokeilemaan, joko ihan perustunneille tai sitten tansseihin, joissa soitetaan brasilialaista musiikkia.

Joulunaikaa juhlistaen

Hyvää joulua!

Huomenna tie vie vanhempieni luokse, jossa vietän joulunajan. Lukijoille voisin toivottaa hyvää joulua parvekkeen jouluisten kuvien myötä (rakastan kynttilöitä tähän aikaan vuodesta)!



Voi olla, että blogi hiljenee hetkeksi, eli joulupyhiksi, sillä en tiedä omaa pääsyäni nettiin tai sitä, kuinka paljon aikaa on käytettävissä kirjoittamiseen. Luultavasti olen kuitenkin taas viikon loppupuolella jatkamassa vanhaa linjaa eli kirjoittamassa kaikesta maan ja taivaan väliltä. Sillä välin tuokoon joulu pienen hengähdyksen tähän arkeen, virkistystä, unta, läheisiä ihmisiä ja mukavia perinteitä!

Pimeyden keskellä joulua odottaen

Vuoden pimein päivä. Onneksi joulu on tulossa. Joulu on jotenkin niin tunnelmallista aikaa, jolloin kokoonnutaan perheen kesken ja vietetään aikaa yhdessä, varsin kiireettä. Hyvien lahjojen keksiminen on joka vuosi aivan oma haasteensa, mutta silti siinä on sitä jotain taikaa, jonka vuoksi jaksaa yhäkin odottaa joulua. Joka tapauksessa joulu vie kivasti ajatukset pois siitä, että ulkona on niin pimeää ja synkkää.

Keksin lopulta, miten näihin postauksiin saa liitettyä suoraan videoita. Tämän ansiosta pääsen esittelemään ensiksi ihanaa australialaista charmia, joka sopii rauhoittumiseen. Varsinainen laulu löytyy tuotetummaltakin videolta, mutta jotenkin tuo laulamisen aitous kyseisellä videolla on asia, jota en oikein voi vastustaa. Toivottavasti Intiassa törmään Sian levyihin, täältä Suomesta käsin niitä on aika vaikea hankkia, kun tuo etäisyys on niin pitkä. Kyseessä siis Sia ja biisi Breathe me.

Nyt on taas hieman saatu eteenpäin tuota matkahanketta. Sain vietyä viisumihakemuksen Intian suurlähetystöön ja välipäivinä saan hakea sen takaisin. Muistaakseni täti lupasi sen jo täksi viikoksi, mutta luulen, ettei minulla ole joulukiireiden vuoksi aikaa ja mahdollisuutta livahtaa töistä tällä viikolla aikaisin, että kerkeisin hakemaan viisumin. Tehokkaasti näyttävät asiat hoituvan, kävin siellä viime viikolla, eikä suurlähetystössä ollut juurikaan jonoa. Viikko ei myöskään ole mikään aivan paha aika viisumin saamiseen. Kiireisille tiedoksi, että ilmeisesti viisumi on mahdollista saada myös pikana (saman päivän aikana), mutta se maksaa 43 euroa lisää. Omalta osaltani jännitin, että kerkeänkö saada sen kuukaudessa, joten minulla ei ollut hätää normiaikataulujen kanssa. Kunhan vain muistan hakea sen ennen matkaa tai sitä, että tarvitsen passia seuraavan kerran.

Lopuksi voisin vielä juhlistaa tulevaa joulua vielä yhden videon voimin (toimii jonain päivinä, kun taas toisina on aivan liian kaupallinen):
The Water Babies - Under the tree

Lähiseutumatkailua ja moniulotteisia leffoja

Monella matkalla on ollut tarkoituksena jossain vaiheessa mennä katsomaan, miltä kolmiulotteinen elokuva näyttää, mutta syystä tai toisesta se on jäänyt tekemättä. Berliinissä tuntui, että aikaa ei halunnut tuhlata leffateatterissa. Koreassa onnistuin jopa menemään isoon leffateatterikompleksiin, kunnes tajusin, että korealainen 3D-elokuva ei välttämättä ole juuri sitä, mitä haen elämältäni. En myöskään ollut läheskään varma, olisiko 3D:tä oikeasti ollut saatavilla. Nyt 3D ei erikseen vaatinut suurta matkaa tai uhrausta, joten tuli loistohetki tutustua, mitä se pitää sisällään. Espoon Leppävaarassa avattiin siis uusi elokuvakompleksi, joten se oli pakko käydä tsekkaamassa.

3D-elokuvat kiinnostavat, sillä tekniikassa on jotain tulevaisuuden tuntua. Muutenkin tykkään kaikesta hienosta visuaalisesta toteutuksesta tai jonkun uuden toteutuksen yrittämisestä. Leffana oli Matka maan keskipisteeseen ja juoneltaan - yllätys, yllätys - luokattoman huono, mutta 3D-efektit olivat sen verran vekkuleita, että voisin kyllä vielä toistekin mennä katsastamaan 3D:tä. Tosin ehkä eri elokuvan parissa. Positiivista oli myöskin, että seuraamamme näytös oli lähes yksityinen, ainoastaan kaksi muuta katsojaa oli koko elokuvateatterissa.

Käytännössä kolmiulotteisuus toteutettiin 3D lasien ja tietyntyyppisen kuvarakenteen avulla. Ilman laseja 3D muuntuu mössöksi, josta on vaikea saada selvää. Lasit mahtuivat hyvin silmälasien päälle, joten silmälasit eivät olleet este leffan seuraamiselle. Kokemus oli varsin mainio juuri erilaisuudessaan ja siinä, kuinka lähellä leffan juoni tapahtui. Hienoimpia efektejä vain ihaili ihmeissään, kun taas osassa asiat pomppaavat joko vähän turhan lähelle tai ovat muuten vain omituisia. Tulevaisuudessa osataan varmaan tehdä parempiakin efektejä, kun hahmotetaan, mikä toimii oikeasti ja mikä ei. Kehitys kuitenkin on tällä saralla vielä niin lapsenkengissä. Silti iltaa voi kuvata erittäin onnistuneeksi ja vieläkin ihmettelen, että kylläpä sitä kaikkea tätä nykyä pystytään toteuttamaan ja visualisoimaan.

Vastaus vanhalle japanilaisrouvalle

Tänään sain tosiaan lopulta kiikutettua vanhan rouvan kirjeen vastauksen postiin. Kyseessä tosiaan oli se sama vanha rouva, johon törmäsin Himejin luona. Häneltä tupsahti syksyllä kirje omaan postilaatikkooni, joten nyt oli minun vuoroni vastata.

Pääsin osallistumaan japanilaisten pikkujouluihin tuossa viime viikonloppuna, jolloin sain myös käännöksen saamaani kirjeeseen. Kirje sisälsi lähinnä ihmettelyä siitä, kuinka rohkea minä olin kiertäessäni maailmaa sekä lyhyen kuvauksen rouvan matkasta tänne pohjolaan. Sen verran vanha rouva oli, että kirjeessä mainittiin vielä Neuvostoliittokin. Samalla kun sain kirjeelle kääntäjän, sain myös kääntäjän toiseen suuntaan, eli myös kiitokseni tuli käännettyä japaniksi. Kyseiset harakanvarpaat sitten kopioin varovaisesti kirjepaperille ja toivon, että rouva saa niistä jotain selvää. Kirjeen mukana lähti sitten pari pientä joulukoristetta, kattilan höyrynpoistajaporo, marimekon nenäliinoja sekä tietenkin myös kuvia. Saa nähdä, tuleeko rouvalta enää mitään vastausta (ja jos tulee, niin kuinkahan saan sen taas käännettyä). Toivon kuitenkin, että kirje löytää itsensä perille ja että siitä on jotain iloa. Ainakin itselleni tuli varsin hyvä joulumieli lähettäessäni tervehdystä maailman toiselle laidalle.

Kun joskus on vain kipeänä

Flunssa vaivaa, siitä ei pääse oikein mihinkään. Kuvittelin jo itseni tänään terveeksi ja uhmasin kohtaloani menemällä uudelle rokotuskierrokselle. Jälkikäteen ajateltuna se ei tainnut olla maailman viisain teko, ainakaan jos tällä hetkellä kyselee kuumemittarilta. Aamulla kuitenkin tunsin itseni levänneeksi ja hyvinvoivaksi (ja terveeksi!). Nyt kuitenkin elimistö kapinoi pahemman kerran ja vähintäänkin se käsi, johon jäykkäkouristus iskettiin, protestoi kovasti. Noo, tuskin mä jäykkäkouristusta saan kuitenkaan, viimeksikin noi kädet oli kummatkin kipeinä rokotusta seuranneen illan ja paranivat seuraavaan aamuun mennessä.

Rokotuksissa on siis taas edistytty jonkun verran. Enää puuttuu Japanin aivokuume 3 sekä kolera 1 & 2 (koleraa eivät tavalliset turistit tarvitse, päädyttiin lääkärin kanssa siihen siksi, että olen siellä niin pitkään ja se lisäksi suojelee myös yhtä ruokamyrkytysbakteeria vastaan). Ah, tuota pistosten onnea. Ainoa hyvä puoli tuossa on se, että ainakin tulee taas tottumusta piikkeihin, ei enää inhota tuo pistäminen ihan niin paljon kuin ennen. Lisäksi hyvä uutinen on se, ettei tarvitsisi syödä päivittäin malaria-lääkkeitä, ellei eksy aivan luonnonhelmaan yöksi. Varsinkin kevättalvella riski sairastua on pieni, joten taidan ottaa tabletit vain varoiksi mukaan.

Malaria-uhka on Intiassa myös selkeästi pienempi, kuin mitä esimerkiksi viime aikoina Afrikassa. Ilmeisesti Intian malariasuositukset johtuvat muutamasta sairastumisesta vuonna 2006, jolloin sairaus todettiin ihmisillä, jotka yöpyivät Goan rannoilla. Tämän lisäksi paikallinen malaria ei ole aivan niin vakava, kuin mitä tuo Afrikan versio taudista. Toki siltikin malaria pitää ottaa vakavasti, monielinvaurioiden uhka kun ei kuulosta kauhean kivalta, oli tauti kuinka paremmin hoidettavissa tai ei. Lisäksi aina pitää muistaa mennä lääkäriin, jos kuume nousee.

Lääkäri antoi myös mukavan vahvistuksen todennäköisyyteen, että paikan päällä tulen saamaan jonkin sortin vatsapöpön. Hän oli itsekin reissannut Intiassa ja kuulemma noin kymmenen hengen seurueesta sairastuivat kaikki yhtä lukuunottamatta. Tämä yksikin säilyi terveenä lähinnä sen vuoksi, että söi koko matkan ajan pelkästään tomaattikeittoa. Koska tomaattikeitto ei tunnu järkevältä vaihtoehdolta 2,5 kuukaudeksi, taidan siis viettää ainakin osan Intian ajasta oksennustaudissa tai ripulissa ja elättelen siksi nyt toivoa, että iso matkalaukkuapteekki voisi vielä pelastaa minut.

Maailma avoinna

Nyt alkaa mennä jo aika konkreettiseksi. Lippukin on jo hankittuna. Yön hiljaisina tunteina säpsähtelen hereille tekemään listoja asioista, joita tarvitsen. Asioista, jotka pitää vielä hoitaa, ennen kuin lähtöpäivä lähestyy. Hirvityksen hetkiä, jolloin ihmettelee, että mihin olen ryhtymässä ja minkä vuoksi. Innostuksen hetkiä, jolloin riemuitsen, pompin, enkä pysy hetkeäkään paikallaan, olen aivan kuin lapsi jouluaattona. Jännityksen hetkiä, jolloin mietin, että mitä ihmettä tästä tulee ja selviänkö lainkaan miljardin intialaisen joukossa.

Lähtö tosiaan olisi tuossa tammikuun puolivälissä Intiaan, Punen seudulle. Kämppää ei vielä ole, mutta se järjestynee firman puolesta. Hindin kirjan sain lainaksi kaverilta, ja se odottaa yöpöydällä sitä iltaa, jona en meinaa saada unta. Vielä tosin sellaista ei ole tullut vastaan. Kirjakaupoissa askeleet vievät matkailuhyllyn kohdalle, katse etsii Intia-oppaita. Vielä en ole löytänyt yhtään, jonka viitsisin ostaa. Intia tuntuu olevan varsin hottia tähän aikaan vuodesta, ainakin jos kirjakappojen hyllyjen koloihin on uskominen. Se hyvä puoli kuitenkin on, että kun oppaat ovat englanniksi, niitä voi saada helposti myös sieltä Intian päästä. Eipä tarvitse ainakaan selkä vääränä kannella kaikkia opuksia, jotka kertovat, missä historiaa kirjoitettiin tai mitkä yksityiskohdat täytyisi huomata, jos haluaisi olla todellakin asiaansa perehtynyt turisti. Silti joku kirja voisi olla hyvä myös Suomestakin hankittuna, jos ei muuten, niin ainakin ajatuksissa pääsisi sitten ehkä tuohon Intia-moodiin.

Sinne, missä pippuri kasvaa

Tämän päivän sää oli varsinaisen lannistava. Harmaata, harmaata ja harmaata. Onneksi iltaa kohti muuttui edes lumeksi, joka toi taas vilauksen talvesta ja kylmästä. Joulutunnelmaa varten sopii ihana lumisade, joka tuo rauhaa ympärilleen.

Jos omasta elämästä etsii piristystä, niin kävin hakemassa rokotussatsin numero 1. Satseja tulisi vielä pari ennen matkaa ja lisäksi pitää napsia pillereitä mm. koleraa ja malariaa vastaan. Ai, kun kiva, minusta saa reiluksi pariksi kuukaudeksi varsinaisen lääkenarkin. Käytännössä tuo piikitys on kuitenkin ensimmäinen konkreettinen asia matkaa koskien, muistutus siitä, että lähtö saattaisi oikeasti olla edessä tuossa tammikuussa suuntana maa, jossa pippurikin kasvaa. Lisävinkkinä voisi sanoa, että se ei ole Afrikassa.

Panikointia, rokotuksia ja ihmettelyä

On asioita, joita ei vaan opi. Esimerkiksi uuteen maailmaan astumisen jännittäminen on aina sellainen, etten siitä pääse irti. Yleensä tuttuun ja turvalliseen ei turhaan tarvitse stressata, mutta vieraat maat ja eksoottiset kulttuurit ovat sellaisia, että niissä aina on se pieni tai isompikin möykky tuolla vatsanpohjassa. Mitä vähemmän aikaa on valmistautua, niin sitä intensiivisemmin tuo jännitys saattaa tulla vaikka toisaalta pikalähdöissä joskus saattaa unohtaakin varsinaisen jännittämisen. Jännitystä lisää myös se, jos lähtee yksin matkaan, tai on vastuussa suuresta osasta matkasta. Ryhmämatkoilla sellainen on tietysti turhaa, mutta toisaalta saan itse pientä nautintoa hyvin suunnitellusta ja hyvin menneestä matkasta.

Jokaisen matkan valmisteluun kuuluvat olennaisena osana rokotukset. Mitä eksoottisempaan maahan täytyy lähteä, sitä suurempi lista on erilaisia piikkejä, joita täytyy iskeä kehoon vastustuskyvyn säilyttämiseksi. Osoitteessa rokote.fi on varsin kattava paketti vaaroista, jotka kannattaa ottaa huomioon. Ainoa hyvä puoli rokotuksissa on se, että osa niistä on sentään monivuotisia. Esimerkiksi hepatiitit sain Etelä-Korean matkaani varten vuonna 2006, eikä niitä tarvitse uusia vuosiin, ehkei jopa vuosikymmeniin.

Niin, mitähän kaikkea sitä tarvitsisikaan, jos lähtisi tammikuussa kauas pois? Kieltä voisi olla hyvä yrittää opetella yhtä intensiivisesti, kuin mitä Japanin kanssa yritin. Edes se muutama sana ja kirjainten tunnistaminen voisi alkuun auttaa. Tulevan matkan pituus saattaa kuitenkin olla huomattavasti pidempi kuin pari viikkoa ja ainakin arkipäivät on jumissa samassa kaupungissa, joten jonkinsortin tekemisvarasto voisi tehdä hyvää. Illat kun eivät enää kulu harrastuksien ja kavereiden parissa (paitsi ehkä täällä netissä), joten jotain fiksua voisi olla hyvä keksiä., ettei elämä menisi aivan rappiolle. Tilannetta ei taida myöskään helpottaa se, että iltaisin ei luultavasti kannata kovinkaan myöhään olla yksin liikkeellä. Mitä siis tehdä iltaisin (paitsi opetella kieltä)? Apuuva! Vinkkejä otetaan siis avosylin vastaan.

Itsenäistä Suomea

Itsenäisyyspäivän kunniaksi voisin laittaa muutaman kuvan viime viikolta siitä, millaisena Helsingistä tykkään todella paljon: lumisena! Kuvat on otettu noin viikko sitten, kun tuli yksi suurimmista lumimyräköistä lähes 50 vuoteen. Ensimmäisenä Aleksanterinkatu ja kolmen sepän patsas:

Kampin narikkatorilta:



Kalevankadulla oli kanssa muhkeita lumiröykkiöitä:

Lumi on kyllä sellainen vuotuinen sääilmiö, joka on vaan niin ihana. Vihaan loskaa, räntää ja sitä harmaata ainetta, joksi lumi menee sekoittuessaan päästöihin ja hiekkaan. Mutta mikä voisikaan olla kauniimpaa kuin kaupunki rauhallisena, täynnä puhtoista lunta!

Elävää elämää

Aikakäsite on varsin hämmentävä hahmotettava ja mitattava. Tiettyinä jaksoina elämä on stabiilia ja soljuu kuin vesi vanhassa uomassaan. Seuraavana hetkenä saattaa veden pintaan syntyä pieniä väreitä ja yhtäkkiä koko virta vaihtaa kokonaan suuntaansa, loiskii ja litisee raivaten tieltä esteet. Joissain asioissa menee vuosia, jotka tuntuvat muutamalta päivältä ja joskus muutama päivä voi tuntua ja merkitä yhtä paljon loppuelämään kuin kokonainen vuosi tai vuodet, jotka valuivat niin tasaisen varmana historiaan. Silti joillekin asioille pitää antaa aikaa, jotta ne ehtivät valmistua ja joissain jutuissa taas auttaa, jos vaan sulkee silmänsä ja antaa virran viedä toivoen, ettei uppoaisi mukana. Antaa elämän hoitaa itsensä ja luottaa vaistoihinsa.

Ne pitkät vuodet, jotka meni valmistumista odotellessa, aika jona kasvoi, sitä ei vaihtaisi pois. Ei jättäisi pois niitäkään hetkiä, jolloin maailma pysähtyi hetkeksi tai tutustui ihmisiin, joista tuli myöhemmin todella läheisiä ja joiden kanssa sai kasvaa ja iloita. Harvoin luopuisi edes niistä kurjaakin kurjemmista hetkistä, jolloin vain tuntuu, että maailma repeytyy edessä sirpaleiksi ja on vaikea löytää suuntaa, johon edetä. Tai niitä hetkiä, jolloin vain haaveili tulevasta, odottaen parempaa.

Ehkä tässä vaiheessa minusta tuntuu siltä, että seison suuressa tienhaarassa. Kaikki asiat ovat pysähtyneet odottamaan yhtä päätöstä, joka merkitsisi suurta hyppyä tuntemattomaan. Mitään lopullista ei ole kyllä tapahtumassa, mutta omaan kevääseeni kyseiset päätökset vaikuttavat todella paljon. Ne vaikuttavat suunnitelmiin, ne vaikuttavat tavalliseen elämään, jonka havaitsen ja aistin ympärilläni. Pieni realisti sisälläni sanoo, että ne ovat oikeastaan vain unelmia, haavekuvia asioista, joita voisi tapahtua, mutta joita ei koskaan tule tapahtumaan. Mutta siltikään mikään ei poista sitä pientä jännistystä vatsanpohjassa. Toivon siis vahvasti, että päätökset kävisivät toteen pian, suuntaan tai toiseen. Itse en kuitenkaan moniin ulkoisiin asioihin pysty vaikuttamaan, joten minun ei auta kuin odottaa ja kertoa sitten kun jotain konkreettista alkaa olla tapahtumassa.

Käsitöiden riemujuhlaa

Joulukuun alku on perinteisten markkinoiden ja myyjäisten aikaa, jolloin ihmisten intoa ja kätten taitoja voi vain ihailla. Esimerkiksi tällä viikonlopulla ja vielä maanantaina on TOKYO:n (TAIK:n opiskelijoiden) myyjäiset TAIKin tiloissa (Hämeenkatu 135 b), kohta avautuvat vanhan perinteiset joulumyyjäiset ja varmaan espallakin alkaa pian teltta jos toinenkin nousta pystyyn. Lisäksi on perinteiset naisten messut ensi viikonloppuna Wanhassa satamassa.

Olen ehkä siinä mielessä vanhan kansan ihminen, että rakastan mennä katsomaan, mitä ihmiset ovat myöhäisinä syysiltoina jaksaneet väkertää. Monesti nämä tapahtumat toimivat myös ihanana inspiraation lähteenä, josta aina silloin tällöin saa uusia ideoita ikuiseen joululahjaideakeräykseen, jossa pyritään löytämään läheisille jotain kivaa ja osuvaa. Lisäksi välillä tekee ihania löytöjä ja on kiva tukea jotain aloittavaa muotoilun, taiteen tai käsityön ammattilaista, jolle varmasti kaikki tuki on tarpeen.

Tänään oma suuntani oli kohti TAIK:in myyjäisiä, jotka olivat sinänsä ihan mielenkiintoinen kokemus. Pussukat, magneetit, vedokset ja korut tuntuivat olevan pop, samoin myös erikoiset aiheet, kuten esimerkiksi torttu-aihe (juu, ei se joulutorttu) koruissa ja paidoissa sekä eräs Helsinkiä kuluneen vuoden aikana kiertäneen kyseenalaisen taideteoksen inspiroimana tehdyt piparit. Hieman jotain kivaa (ja tietyssä mielessä sovinnaisempaa ja tavanomaisempaa) löysinkin, mutta koska ne menevät ihmisille, jotka jopa ajoittain lukevat tätä blogia, niin ei siitä sen enempää. Jos haluatte nähdä pöydät omin silmin, niin huomenna maanantaina on vielä aikaa, muussa tapauksessa kannattaa mennä muihin joulumyyjäisiin tai odottaa ensi vuoteen!

Vain yksi hiutale ja paljon oheislukemista

Ensilumi tai räntä, ei sillä väliä. Aamulla kurkistin varovaisesti ikkunasta ulos, pettyäkseni karvaasti. Poistuessani kotoa huomasin kuitenkin jokusen hiutaleen nurmikolla ja ehkä juuri minun toiveeni kuultiin, ja matkalla pysäkille taivaasta satoi jotain, jonka pystyi tunnistamaan lumihiutaleiksi. Vielä se rännän puolelle meni, suli heti maata koskettaessa, mutta se oli jo lupaus tulevasta.

Viime aikojen tunnelmia kuvastaa käpertyminen peiton alle, jolloin lämmin huopa ja villasukat tuovat mukavan kodikkaan tunteen. Kirja jos toinenkin löytynyt käsistäni illan hämärtyessä (tai oikeammin pimeässä sysiyössä, jos oikeasti seuraisi, mitä tuolla ikkunan ulkopuolella tapahtuu). Suureena haasteena on ollut entisen maailmanpankin pääjohtajan Alan Greenspanin kirja The Age of Turbulence. Sinänsä on ainakin periaatteessa on sisällöltään ollut tosi mielenkiintoinen ja historian rahoituskriisejä taustoittava ja elävöittävä. Harmi vaan, että herran tyyli on kuivan asiallinen ja jo kahden sivun lukemisen jälkeen on aika valmis lähtemään tutustumaan uusiin maihin, nimittäin sinne, missä nukkumatti asuu. Kerta toisensa jälkeen olen saanut tsempata, että puolen yön tienoilla saan raahattua itseni niska jäykkänä takaisin omaan sänkyyni.

Siinä vaiheessa, kun jo ajatus kirjasta alkaa unettamaan, alkaa todennäköisyys nousta, että kirja voittaa, enkä saa sitä ikinä luettua. Saa nähdä. Pitääpä sitten ehkä joskus kommentoida, mikäli todella saan joskus luettua loppuun tämän mm. The New York Timesilta viihdyttävyydestä kehuja keränneen opuksen. 120 sivua takana, enää 420 sivua edessä. Voi siis mennä vielä hetki, ennen kuin palaan asiaan.

Valoa pimeyden keskellä

Ensi yönä ehkä sataa lunta. Ehkä. Tosin uutiset ovat sen suhteen menossa huonompaan suuntaan: koko ajan näyttää epätoivoisemmalta, että ensi yönä tosiaankin tulisi sitä odotettua valonlähdettä ja tunnelman synnyttäjää. Narskuva hanki jalkojen alla illalla siinä vaiheessa, kun maailma on tyyni ja hiljainen, tuo vahvan tunteen rauhasta. Auringonvalo, joka kimaltaa jokaisessa hiutaleessa, tuo mukanaan ilon siitä, että pimeyden aika saattaisi olla taas ohi. Odotus joulusta ja keväästä, ylipäätään hetkestä, jolloin maailma tulvii taas valoa ja elämää, tuo uskoa luonnon kiertokulun jatkuvuudelle.

Viime vuonna näytti varsin heikolta koko talven lumen kanssa. Vettä tuli, kyllästymiseen asti. Paljon ei tunnelmaa auttanut sekään, että muualla ei näyttänyt yhtään paremmalta. Alpeillakin rinteet hohkasivat lumettomuuttaan, siis ylläpidettyjä ratoja lukuunottamatta. Yleinen lumettomuus piti valtavat turistimassat loitolla, vaikka rinteet tuottivatkin positiivisen yllätyksen ja tarjosi muistoja ajoista, jolloin jokainen mäen nyppylä peittyi lumen vaippaan. Aika, jolloin saattoi lähteä lähimetsään hiihtolenkille joutumatta miettimään, että tulevatko risut vastaan.

Kaksi vuotta on ollut huonoja jo sen suhteen. Ehkä kolmekin. Ihmismuisti (tai ainakin minun muistini) on niin lyhyt, ettei tänä vuonna enää ihmetytä, vaikka lunta ei tulisikaan, kuin lapsuuden talvina. Ironista ehkä on, että kerrankin kun Suomen lumista eksotiikkaa lopulta aletaan myydä tosissaan maailmalla, katoaa se olennainen, eli lumi. Ainakin täältä etelästä. Pohjoisen metsiin ei kuitenkaan ole normaalin kiireisen arjen puitteissa asiaa, joten saa nähdä, kuluuko tämäkin talvi vain lumesta haaveillen ja uutta kevättä odottaen.

Kun on muka aina niin kiire

Ei, täytyy myöntää, etten ole yhäkään oppinut. Eikä tilannetta ainakaan auta se, että jos katsoo ympärilleen, niin kaikki tuntuvat menevän ainakin osittain samassa putkessa. Oli sitten kyse työsta tai vapaa-ajasta, niin kaikki pitäisi tehdä muka niin tehokkaasti. Aivan kuin tehokkuus merkitsisi sitä, että on kiire koko ajan ja jonkun pitäisi hengittää niskaan. Kiireessä tulee sitten tehtyä helposti kaikkea tyhmää, joka vain pahentaa kiirettä. Yrittää oikoa turhaan mutkista, jotka oikeasti pitäisi kiertää pitkän kaavan kautta.

Kiire myös ruokkii itseään. Kiire johtaa helposti virheisiin, joiden paikkaileminen vaikuttaa kiireen kannalta noidankehältä. Pahinta tässä nyky-yhteiskuntamme vitsauksessa on se, että kiire tarttuu ja tuntuu olevan tuomittavaa olevan vain rauhallisesti paikallaan, kun muut ympärillä juoksevat suuna päänä kymmeneen eri suuntaan ennen, kuin kerennyt otaa askeltakaan. Toiset ovat toki herkempiä kiireelle kuin toiset ja joskus tuntuu vaikealta olla ottamatta muiden stressiä omaksi asiakseen. Ei osaa olla vielä niin vahva persoona, että uskaltaisi kulkea omaa polkuaan, muiden kiireestä välittämättä.

Kiire on jotenkin hyvin kulttuurisidonnainen asia. Japanin isoissakaan keskuksissa en havainnut sellaista kiirettä, joka olisi vyörynyt ylitseni suurella voimalla. Vahvasti tähän kiireettömyyteen vaikutti ihmisten kävelynopeus. Suurilla asemilla ja täysillä jalkakäytävillä oli pakko edetä sitä samaa, verkkaista ja hätäilemätöntä nopeutta, joka pakotti omaksumaan tietyn elämänrytmin. Toisaalta myös onnistuin omalla lomalaisen aikataulullani välttämään pahimman metropolin sykkeen ja aamun ahkerimmat uurastajat. Aivan erilaista hektisyys on esimerkiksi Euroopan metropoleissa, jossa koko ajan sattuu ja tapahtuu. Kun ihmiset näyttävät suoraan ja selkeästi ne tunteet, joiden vallassa ollaan, synnyttäen ristiriitoja ympäristönsä kanssa ja sitten taas sattuu ja tapahtuu. Jos siis kiirettä haluaa vähentää, voi itse ensin kokeilla, onnistuuko reagoida ympäristöönsä kerrankin hieman hillitymmin, kävellä hitaammin ja puhua rennommin. Omasta moodistaan on kuitenkin vaikea irroittautua, ellei sitä ensin itse havaitse.

Toisaalta niin kuin monet suuret virtaukset, synnyttää kiire minussa ajoittain inhon ja vastareaktion. Joskus opiskeluaikana rakastin hulluna illan viimeisiä tunteja, jolloin tuntui, että maailma ympärilläni on hiljentynyt ja täynnä rauhaa. Sain puuhata aivan rauhassa ilman mitään paineita onnistumisesta tai tehokkuudesta. Uskalsin ottaa oman aikani, eikä minun tarvinnut ottaa paineita ympäristön vaatimuksista.

Yhäkin haluan pyhittää päivästä hetkiä siihen, että olen mahdollisimman epätehokas ja lorvailen kämpässäni vailla suurempaa päämäärää. Haen harmoniaa elämän eri kokonaisuuksien välillä ja pohdin pienessä mielessäni ajatuksia, jotka ovat aivan liian isoja pienessä hetkessä pohdittavaksi. Niiden kanssa en oikeastaan koskaan pääse mihinkään järkevään tulokseen, vaan palloittelen edistymättä käytänössä ollenkaan. Olen rauhassa huolehtimatta maailman tilasta ja kaikista asioista, jotka ovat jotenkin väärin tai pielessä. Poltan vaikka kynttilän, hiljennyn hyvän kirjan ääreen tai menen kerrankin aikaisin nukkumaan, ihan riippuen siitä, miltä oikeastaan tuntuu ja mikä huvittaa. Välittämättä kiireestä, melusta tai muistakaan ympäristön vaatimuksista.

Diwali - valon juhla

Intia on täynnä juhlia. Yksi (ilmeisesti) neljästä suuresta juhlasta on nimeltään Diwali tai Deepavali, valon juhla, joka on omistettu viidelle hindujen pääjumalalle. Se muistuttaa juhlimistavoiltaan hieman joulun ja uuden vuoden risteytystä. Juhlimisen kesto vaihtelee hieman riippuen siitä, missä päin Intiaa on juhlistamisen aikaan. Vapaapäiviä töistä on kaksi, ja itse juhlan pituus on 2 - 5 päivää niin, että tänään on viimeinen viidestä päivästä. Mikäli Diwali on vain 2-päiväinen, juhlitaan vain 2. ja 3. päivänä ajanjaksosta. Ajallisesti se on kuin meidän pääsiäisemme siinä mielessä, että sen ajankohta vaihtelee kalenterissa lokakuun loppuun tai marraskuun alkuun, vuodesta riippuen. Varsinainen juhla alkoi jo sunnuntaina, tämän päivän ollessa viimeinen juhlittava päivä.

Jos haluaa juhlia Diwalia pitkän kaavan mukaan, ensimmäisenä päivänä käydään tervehtimässä jumalia, toisena puhdistaudutaan, kolmantena kokoonnutaan ja juhlistetaan valoa ja raketteija, neljäntenä on intialaisen ajanlaskun mukaan uuden vuoden ensimmäinen päivä ja viidennen tarkoituksena on vierailla veljien ja sisarten luona. Lisäksi varmasti juhlintaan kuuluu paljon muutakin, mutta osa meni hieman ohi, kun intialaisten puheenparsi on tottumattomalle korvalle ajoittain hieman haasteellinen.

Juhlintaan kuuluu olennaisesti valo (kynttilät ja raketit), kokoontuminen perheiden kanssa, lahjojen anto (vähän riippuu taas paikasta, ovatko ne tyyliin karkkia tms. vaiko jotain vähän isompaakin), uusien vaatteiden ostaminen (uuden vuoden aloittamisen kunniaksi) sekä koristelu, jota ei Intiaa kyseessä ollen voi korostaa liiaksi. Kuvia en viitsi tänne laittaa, sillä ne eivät olisi omiani, mutta jos haluaa hieman hajua, miltä diwali näyttää ja mihin se pohjautuu, voi täältä käydä tarkastelemassa. Sivuilta löytyy myös hieman tarkempaa tietoa varsinaisen juhlan uskonnollisesta taustasta.

Mutta ei, en ole vieläkään eksynyt matkalle tämän harmaan pääkaupunkiseutumme ulkopuolelle, satuin kuin varkain vain pääsemään juhlaan osalliseksi. Projektissamme on intialaisia ja heidän johdostaan juhlistimme yhdessä tätä kaukaista ja meille vierasta juhlaa. Matkakuume kasvaa, mutta vielä ei puoleen vuoteen ole yhtään lomapäivää käytettävissä. Saa nyt nähdä, josko joskus maaliskuussa saisi hieman palkatonta vapaata. Siihen on kuitenkin vielä aivan liian pitkä aika, jotta matkoista voisi edes realistisesti haaveilla. Läheisempänä haaveena on ensimmäinen vapaa ja tyhjä viikonloppu, jolloin voisi vaan olla. Ei ole ihan lähellä sekään.

ps. jos haluaa nähdä leppoisan Intia-aiheisen leffan, kannattaa tsekata Darjeeling Limited, joka oli viime vuonna elokuvateattereissa.

Japani jaksaa yllättää

Hieman yli viikko sitten postilaatikosta tupsahti iso ruskea kirjekuori. Siihen oli kirjoitettu isoilla kirjaimilla keskelle sivua tunnistettavan selkeästi oma osoitteeni. Näytti siltä, että kirje olisi matkannut pitkän matkan, sillä postimerkkikin sisälsi etäisesti tutun sanan: Nippon. Kirjeen toisella puolella oli lähettäjän osoite, joka vahvisti, että lähettäjänä oli sama rouvashenkilö, johon tutustuin Himeji-päivänäni. Avasin kuoren ja sieltä löytyi seuraavia ihmeitä:

Esiteltyjen yllätysten lisäksi sain meistä otetun kuvan. Nyt minulla on kuitenkin pieni ongelma: mistä löydän ihmisen, joka osaisi kääntää minulle kirjeeni ja auttaisi kirjoittamaan kiitoskirjeen takaisinpäin? Kaikkea kivaa pientä on tullut jo rouvalle hankittua, mutta oma kielitaitoni ei ihan vielä riitä kiitoskirjeen kirjoittamiseen. Saati sitten kuvien saatteena tulleen kirjeen ymmärtämiseen.

ps. jos japanilaiset kirjailijat kiinnostavat, voi tämä sivu olla mielenkiintoinen.

Hauskoja videoita viikonlopun piristykseksi

Musiikista tulikin mieleeni, että youtube tarjoaa myös muutamia helmiä videoiden saralla. Flight of the Conchords on yksi hyvä esimerkki, jolle jaksaa nauraa kippurassa, aina uudestaan ja uudestaan. Erikoista bändissä on myös se, että se toimii yllättävänkin hyvin myös taustamusiikkina.

Tämä kappale kuvastaa puolestaan sitä, mitä eurodance oli kauheim... eikun parhaimmillaan. Chasers War on Everything erikoistuu kaiken dissasamiseen, tällä kertaa kohteena ovat amerikkalaiset. Suomikuvaa maailmalla edistää muun muassa tämä xylitol-mainos. Hauskuutta saa myös turkinpippureista, jotka voivat olla yllättävän hankala pala. Lopuksi vielä suomalaista musiikkia, blair witch projectkin kalpenee tämän Eleanoora Rosenholmin kappaleen rinnalla. Varoituksen sanana voi kuitenkin sanoa, ettei se enää erityisen hauska ole, ainoastaan erilainen ja laulajalla on hieno ääni.

Musiikkia, ah musiikkia

Pimeyden yllättäessä myös oma musiikkimakuni kokee muodonmuutoksen. Keväisen ja kesäisen keveät soinnut vaihtuvat raskaampaan ja on aika kaivaa musiikkiarkistojen kätköistä muutama helmi. Koska jostain syystä en keksinyt, miten tähän blogiin saisi näppärästi linkattua tavaraa youtubesta, joudutte tyytymään linkkeihin.

Mitä olisikaan syksy ilman Kent:iä? Kent - Columbus. Viime syksynä oltiin katsomassa bändiä ihan livenäkin Helsingin kulttuuritalolla. Lisäksi Tillbaka till Samtiden soi ahkerasti mp3-soittimessa tuolla Japanilassa. Oi niitä aikoja ja hyvää tunnelmaa.

Poets of the Fall jaksaa myöskin aina innoittaa. Poets of the Fall - Ultimate Fling. Jännänä erikoisuutena voisi mainita, että taisin itsekin olla mukana keikalla, jolla tuo video on kuvattu.

Kaverin innoittamana on ollut pakko käydä katsomassa monia keikkoja Kiki Paulta: Kiki Pau: In Your Bedroom Sen verran täytyy tukea Helsingin uskottavinta indie-rock-bändiä, että voisin mainita tässä yhteydessä, että heiltä on tullut uusi levy markkinoille.

Sitten päästään vähän erikoisempiin bändeihin, nämä tarttui tuttavuutena mukaan musiikkipalvelu last.fm:stä: All:My:Faults - Misantrophy. Lisäksi jos haluaa vähän kesäisempiä soundeja ja luopua synkkyydestä, toimii päivän piristyksenä vaikka Etelä-Afrikan soundit: Freshly Ground - Pot Belly ja Parlotones - Colourful. Tykkään myös kovasti Freshly Groundin I'd like-videosta.

Heräämisiä

Unta, ihanaa unta lähes kellon ympäri. Pimeyden tuoma väsymys, joka kerääntyi päivinä ja hetkinä, jolloin halusi elää enemmän kuin nukkua. Pitkiä päiviä, jotka kuitenkaan eivät olleet niin pitkiä, että univajetta olisi kovastikaan kertynyt, ainakaan kesällä. Eilen oli pakko antaa periksi. Kun kaverit suuntasivat baariin, minä painuin kotiin. Nukkumaan.

Joskus unta tarvitsee sitä varten, että elämä menee vain liian kovaa ja intensiivisesti. Että hahmottaa itsensä ja ympäristön, jossa toimii. Tulee hetki rauhoittua, jotta kokonaisuus pysyy hyppysissä. On niin kiva aina mennä, mutta paljon vaikeampi hengähtää ja hidastaa. Kuunnella kehoaan ja kuunnella itseään. Siivota lopultakin se sotkuinen kämppä, johon on hitaasti mutta varmasti kertynyt elämän merkkejä. Vaihtaa lakanat raikkaisiin ja pestä suuret pyykkivuoret. Uudistua ja herätä uudestaan elämään.

Herätä siihen todellisuuteen, että aurinko tuli taas pilvien takaa ja parvekekin oli saanut elämää. Tosin ei elämä parvekkeella ollut kovin odotettua sellaista. Olin saanut seurakseni talitintin, joka ei varmaankaan pakoillut väsymystä vaan kylmää. Häpeäkseni joudun myöntämään, etten tiedä, kuinka monta päivää se on siellä viettänyt. Paniikissa se ainakin oli ollut, sillä jäljet näkyivät niin tuoleissa kuin pöydässäkin. Parveke kun on lasitettu, eikä ulos (tai sisään) pääse kuin pienen sadevesireiän kautta. Kun menin parvekkeelle avaamaan laseja, talitiainen meni piiloon perimmäiseen nurkkaan ja otin siitä kuvan. Avasin lasit ja toivottavasti pikku otus uskaltautuu jossain vaiheessa takaisin avaraan maailmaan.


ps. Finnvera on muuten Suomen valtion omistama rahoitusyhdistys, eli onnistuin sekoittamaan sen jostain syystä kaupan nimen. Oikeaa nimen loppua en muista ja ehkä ihan hyvä niin.

Ärsyttäviä mainoksia

Viime aikoina ovat tietyt sanamuodot alkaneet muuttua mainoksissa. Kun ennen myytiin kaupanpäällisiä, mainostetaan tällä hetkellä tuotteita, joita saa ilmaiseksi. Tosin ainoastaan sillä ehdolla ilmaiseksi, että ostaa jotain määrättyä liikkeestä. Pahimmassa tapauksessa ei edes mainoksessa ole mainintaa siitä, että ilmaisuudella on hintansa: pitää ostaa jotain tiettyä kaupasta.

Esimerkkinä on Finnveran liike Mikonkadulla, jonka mainoskampanjassa jotkut promoottorit iskivät käteen lapasen rautatieaseman kulmilla. Kovasti hehkutettiin, että parin toisen osan saa ilmaiseksi liikkeestä. Lähtökohtaisesti idea kuulosti jo jonkun verran epäilyttävältä, joten päätin tutustua asiaan tarkemmin, kun paria viikkoa myöhemmin eksyin kulkemaan kaupan lähistöltä. Liikkeessä sisällä oli sitten eräällä pöydällä A4:sen kyltti, jossa mainittiin, että toisen lapasen saa vain, mikäli ostaa liikkeestä jotakin. Itseäni tämä mainoskampanja ärsytti kuitenkin niin suuresti, että päätän tulevaisuudessa boikotoida liikettä, vaikka suomalaista olisi joskus hyvä suosiakin.

Ymmärrän hyvin, että harvoin on olemassa ilmaisia lounaita. Koin mainoksen siltikin harhaanjohtavaksi ja ympäristöä kuluttavaksi, sillä lapasia jaettiin suuria massoja ilman, että toiselle lapaselle ei tule 99,9% todennäköisyydellä mitään käyttöä. Myöskään mainoksen ohessa en huomannut mitään pikkuprinttejä, jotka olisivat indikoineet, että toisen lapasen saaminen edellyttäisi ostamista.

Ajattelin kuitenkin tuolloin, että ilmaisuudella liitäminen olisi vielä suhteellisen harvinaista mainoksissa. Sain kuitenkin taas eräästä pikkufirmasta Sellosta mainoksen, jossa mainostettiin ilmaisia lahjoja ja sitten pienellä präntillä teksti, että sitä vastaan täytyisi ostaa tietty asukokonaisuus. Mainos oli jostain syystä suuri pettymys, sillä kuvittelin liikkeen olevan varsin asiallinen paikka siitäkin huolimatta, että heillä on maailman ihmeellisin bonusjärjestelmä. Tuotteet ovat kuitenkin hyviä, mutta nyt pohdin taas, että kuinka paljon mainoksilta pitää kestää epärehellisyyttä, jotta se ei käytännössä vaikuttaisi ostokäyttäytymiseen?

Sinebrychoffin satoa

Eilen sitten koitti päivä, kun oli aika kurkistaa Italian yöhön. Kohteena siis Sinebrychoffin museo ja italialaisista iltapuvuista koostuva näyttely. Sivistävä kokemus sinänsä. Menijän kannattaa kuitenkin muistaa, että puvut ovat tietyssä mielessä aikansa pelikuvia ja edelläkävijöitä. Jumalaisen kaunista tai uniikkiutta odottava saattaa pettyä, sillä yksittäinen muotilehtikin saattaa esitellä enemmän ja laajemman skaalan pukuja kuin mitä museossa oli nähtävillä. Määrällisesti olisinkin kaivannut hieman suurempaa määrää pukuja. Lisäksi yhdenkään puvun kohdalla ei tullut sellaista vahvaa tunnetta, että haluaisi vain hetken ihmetellä ja ihailla mestarin taidonnäytteitä.

Hienoa näyttelyssä oli se, että puvut näki nyt livenä. Museossa havaitsi selkeästi, mikä merkitys on taidokkailla valokuvaajilla ja kuvankauniilla malleilla asujen esiintuomisessa. Toki museossa nähtävät vaatteet olivat kuvista poiketen aitoja ja autenttisia. Mallinuket eivät näyttäneet, kuinka puku liikkuu kantajansa mukana, tai pukuja ei voinut tarkastella lähempää työn taidokkuuden tai yksityiskohtien havainnoimiseksi. Kaikki olivat esillä samalla lailla samojen mustien mallinukkien päällä jättäen vähän tilaa omalle mielikuvitukselle puvun käyttötavoista, mikä hieman latisti kokemusta.

Näyttelykappaleita yhdisti tietty koruttomuus ja se, että ne tosiaankin kuvastivat aikaansa. Oli sekä rakkauden aikakauden tai kasarin villejä kokeiluja sekä uusien materiaalien etsintää, joka nykyajan silmissä näyttää vähän pliisulta tai jopa mauttomalta. Tosin sitähän muoti syvimmiltään on, ei aina voi esitellä pientä ja sievää, vaan pitää pystyä rikkomaan rajoja ja tuomaan erikoisuuksia, jotka erottuvat joukosta ihan vaan erilaisuutensa vuoksi. Vitsejä, joista mestarin menestyksen vuoksi tulee aikaansa suurempia ja jonka takia menneen vuosikymmenen kuvia katseleekin suurta häpeää tuntien.

Syykin muodin ylilyönteihin on selkeä. Sovinnaisuus on pidemmän päälle tylsää ja varsinkin muotitalojen näytöksissä on tarkoitus viedä asiat hieman yli, korostaen muutosta ja idean vahvuutta. Jos muodinluojat eivät edelläkävijöinä siihen uskaltaisi, niin kuinka ikinä tulisi mitään muutoksia tavallisen kaduntallaajan tyyliin? Pahimmassa tapauksessa mikään ei koskaan muuttuisi, joten hukkuisimme hitaasti siihen tylsyyteen, harmaaseen ja pliisuun vaatemassaan, jossa kaikki olisi aina vain tuttua ja turvallista.

Italialaisten muodinluojien yksittäisistä luomuksista voi olla montaa mieltä ja harvoin yksittäinen asu pystyy säväyttämään oikein kunnolla. Silti muun muassa esitellyt muodinluojat ovat edistäneet nykypäivän persoonallista pukeutumista, joten museo on antoisa kokemus, jos ei muuten, niin edes historiallisesta näkökulmasta.

Hiljaiseloa sekalaisten menojen välissä

Töissä tuntuu olevan varsin kiirus. Ylitöitäkin saisi tehdä, jos vain huvittaisi, eikä elämässä tunnu olevan niin vahvaa vientiä muualle, joka saisi työn väistymään sivualalle. Keskiviikkona olisi ollut hieno valokierros, Guerilla Lighting, mutta preferoin oman jaksamiseni kannalta liikuntaa. Muuten jumittuu hartialinja, enkä kohta pystyisi kääntämään edes päätä, mikä ei ole kovinkaan tavoiteltava olotila. Muutakin kiinnostavaa tapahtuu, sillä esimerkiksi Sinebrykoffin museossa olisi nyt italialaista glamouria parhaimmillaan, nimittäin iltapukunäyttely. Sinne yritän kovasti suunnata, joskaan en taaskaan ihan lähipäivinä taida keretä.

3+1 päivät iskivät myös kaupunkiin, mutta täsmäiskuista huolimatta en löytänyt jostain syystä mitään. Laukut tuntuivat olevan muovia, vaatteet keinokuitua ja kengät kertakäyttöisiä. Huoh. Ei sillä, että olisin kovasti odottanutkaan, mutta kun se oli niin näppärästi työmatkan varrella ja jotenkin halusi irrottautua päivittäisestä työnjälkeisestä koomauksesta.

Jos historiasta tuttuihin merkkeihin on luottamista, niin seuraavan kahden viikon sisään onkin sitten Hullut päivät ja kaupunki täyttyy hullujen tarjousten perässäjuoksijoista. Silloin on edessä vaikea valinta: varustautuako kunnon taisteluvermein uhmaamaan väkimassoja vai valitako väistämisstrategia, jossa vain pyrkii minimoimaan tappioita ja välttämään keltaisien kassien uhkaavia massoja.

Rakkautta ja anarkiaakin päättyi ja jätti jälkeensä onton tunteen ajankäytössä ja tekemisen mahdollisuuksissa, vaikken tänä vuonna kunnolla kerennyt osallistuakaan. Kolme elokuvaa tuli nähtyä, joista kaksi oli Ghiblin. Muutamia muitakin olisi ollut, mutta ajallisesti ne osuivat siten, ettei vain kyennyt. Ainakin A complete history of my sexual failures vaikutti vähintäänkin mielenkiintoiselta. Viimeisenä päivänä esitetty Aaltojen kuohukin (se toinen Ghiblin leffa, joskaan ei Miyazakin) oli varsin haasteellinen ainakin ajankohtaan nähden, sillä muistin esityksen vasta kotiutuessani sunnuntai-aamuna. Mikäs sen rattoisampaa, kuin muutaman tunnin yöunet ja sitten suoraan leffaan. Ghiblin leffoista kyseinen oli ehkä realistisin ja lähinnä normaalia elämää. Siinä ei ollut suuria linjoja, unelmia tai tavoitteita, eikä kipua tai toivottomuutta, vaan se ennemminkin oli varsin tavallinen nuorten kasvutarina. Historian havinaa näytöksessä kuitenkin oli, sillä ilmeisesti leffaa ei ollut digitaalisessa muodossa, eikä sitä enää luultavasti näytetä uudestaan Suomen leffateattereissa. Bongasin elokuvan kuitenkin videona Stokkalta, joten viimeiset mahdollisuudet elokuvan näkemiseen eivät menneet. Siitäkään huolimatta, mitä edellisenä yönä kuvittelin asettaessani herätyskelloa soimaan aivan liian aikaisin.

Valkoisia vaatteita ja kehonhallinnan vaikeutta

Yksi asia, mikä kovasti ärsyttää monissa kamppailu- tai niihin viittaavissa lajeissa, on tarve valkoisille vaatteille. Sinänsä valkoisessa ei ole kovasti mitään vikaa, mutta ongelmana on nykypäivänä myytävien vaatteiden laatu ja paksuus. On todella vaikeaa löytää valkoista, joka ei näkyisi läpi. Nopealla vilkaisulla reippaasti yli puolet valkoisista vaatteista on niin ohkaisia jo kaupassa, että naapuritreenaajatkin saavat varsin hyvän kuvan päivän alusvaatemuodista. Lupaavammat yksilöt tulee rahdattua sovituskoppiin, jossa joutuu uudestaan kohtaamaan elämän realiteetit. Ei, ei ja vielä kerran ei. Kovasti sitä yrittää itselleen puhua, että kyllä nämä melkein vielä menisi, kun varsinaiseen toimintaan liittyvä hikoilu kastelee vaatteen ja viimeistään silloin näkymät naapurille saattavat aiheuttaa pahojakin traumoja herkille ihmisille.

Sitten päästäänkin toiseen marmatuksen aiheeseen eli siihen kehoon ja lihasten hallintaan. Oma kehoni tuntuu varsin heikosti ymmärtävän sellaisia konsepteja kuin potkiminen hallitusti, käsilläseisonta tai ylipäätään mitään, mikä vaatii tasapainoa tai hieman erikoisempaa akrobaattista toimintaa. Ne ovat sellaisia elementtejä, ettei niitä opi tällä perinteisellä pikajunan-tavoin-vaikka-läpi-harmaan-kiven-mentaliteetilla. Sekös ärsyttää! Pitäisi oikeasti ajatella ja hahmottaa nuo keskivartalon lihakset, mutta vaikka kuinka yrittäisi, ei oppi tunnu menevän perille. Eksyn ajoittain sellaisten lajien, kuin joogan, venyttelyn ja ehkä tulevaisuudessa jopa pilateksen pariin, jotta tuo yhteys kehoon löytyisi. Pallojumppaakin (=tasapainoillaan sellaisen metrin halkaisijan omaavan pallon päällä) olen joskus kokeillut, mutta siinä omalla kohdallani esiintyi sellainen ongelma, että pallo tuntuu näyttävän suunnan ja tahdin, minun vikistessä surkeana perässä. Ehkä jonain päivänä saavutan tämän suuren yhteyden, sitä ennen tulen olemaan suuri katastrofinalku kymmenillä kehoon liittyvillä tunneilla. Puhumattakaan sitten oikeista treeneistä, joissa tuntuu vahvasti, että kaikki muut osaavat ja itse vain räpistelen häpeän ympäröimänä.

Syksy saapuu parvekkeelle

Ruusuni on seonnut. Se pukkaa väkisinkin punaista kukkaan syksyn hämärään, eikä tajua, että pian voi oikeastikin tulla kylmä. Erikoista kukinnasta tekee sen, että aikaisemmat kukat ovat olleet keltaisia, joten nyt on joku oksa kokenut jonkun oudon risteymän tai geenimuunnoksen. kun värikin on vaihtunut. Parveke vetää muutenkin viimeisiä kukkaloistossaan. Hyvin se jaksoi kasvaa ja kukoistaa, vaikka itse heiluin maailmalla. Suuri kiitos siitä kuuluu äidilleni, joka lupasi käydä kaitsemassa tohinalla kasvavia verson alkuja.

Syksyn tullen ilmat kuitenkin viilenevät ja kohta minun pitää adoptoida rakkaat kasvini takaisin sisälle, jottei pakkanen pääsisi puremaan. Orvokit ja ruusupavut kokevat kovan kohtalon, kun pakkaset iskevät ja lehdet varisevat. Viime vuonna orvokki kuitenkin sinnitteli helmikuuhun asti, jolloin se alkoi hämmästyksekseni kukkia uudestaan. Ei ne turhia puheita viime vuonna olleet leudosta talvesta, sillä en kyllä aiemmin ole tuota kokenut. Alla olevassa kuvassa erottuu tarkasti tihrustamalla mainitsemani ruusun nuppu noiden punaisten lyhtyjen alapuolella.


Kesän kukkien väistyessä parveke täyttyykin lyhdyistä ja kynttilöistä, joita on kiva poltella illan hämärissä. En ollut aikaisemmin lainkaan kynttiläihminen, mutta toissa vuonna jokin iski ja kynttilä jos toinenkin löysi tiensä parvekkeelle valaisemaan omaa ikkunaani ja ohikulkijoiden taivalta. Oheisessa kuvassa pari lyhtyä odotteleekin sitä, että ruusupavut antavat tilaa tuikuille. Sitä ennen on kuitenkin odotettavissa varsin kauniita, syksyisiä lehtiä, joita innokkaasti odotan. Osa lehdistäkin on alkanut jo lupaavasti haaleta ja ne värjäytyvät kohta syksyn väreillä.

Makuja niin läheltä kuin kaukaakin

Helsingin keskustassa on monet makukulttuurit edustettuina varsin hyvin, varsinkin lounastarjonnan osalta. Eat.fi on varsin hyvä palvelu uusien paikkojen löytämiseen, mutta silti ajattelin listata tähän omat suosikkini. Varsinaista ykkössuosikkia ei löydy, sillä jokainen herkkuja tarjoava ravintola alkaa pikkuhiljaaa maistua puulta, kun tarpeeksi monta kertaa syö putkeen. Sen takia vaihtelu virkistää ja eri ravintoloihin tulee tutustuttua varsin tiheään tahtiin.

Belly on Annankadun ja Uudenmaankadun risteyksessä ja tarjoaa varsin perinteistä Suomi-pöperöä. Ainakin itseni vakuuttivat taannoiset sienillä täytetyt kaalikääryleet, eikä lihaisistakaan ruokalajeista ole puutetta. Asiakaskunta on läheisistä toimistotyöntekijöistä paikallisiin duunareihin.

Tamarin on puolestaan thaikkupaikka, jossa nälkään on monen eri ruokalajin buffetti. Bonusta ehdottomasti kasvis- ja lihapitoisista ruoistaan sekä ihanasta chilin käytöstä. Toinen sympaattinen thaimaalainen oli hietsun kirpparin oheisessa ravintolassa (siinä hallissa, jossa ainakin joskus yritettiin myydä antiikkia tms) oleva thaimaalainen, jossa pitäjät ovat jotenkin niin sympaattisia ja ruoka tulisen maistuvaa. Puitteiltaan ei ehkä kaikkein hienoin, mutta sydämmellinen henkilökunta kompensoi paljon kokemuksesta.

Iris on söpö lounaskahvila, josta saa upeita salaatteja, myös mukaan. Krulla puolestaan tarjoaa wieniläisiä herkkuja hauskassa ympäristöstä. Italialaisiakin keskustasta löytyy, kuten Tony's Deli ja Dennis, mutta niiden taso ajoittain vaihtelee. Yleensä saa hyvää ruokaa, mutta sitten on niitä karvaita pettymyksiäkin. Myöskään menun vaihtelu tai oikeammin vaihtelemattomuus (lue: ikuinen pasta) alkaa jossain vaiheessa tympiä.

Korea House tarjoaa puolestaan hyvää yhdistelmää korealaisesta ja suomalaisesta ruoasta. Maut ovat varsin aidon oloisia, tosin lihaa löytyy annoksista aika paljon enemmän, kuin mitä Koreassa löytyisi. Sijainti Krunikassa Mariankadulla kuitenkin takaa sen, ettei kauhean usein lounaalle eksy, eikä siihen yhtä lailla kyllästy kuin moniin muihin.

Lisäksi tykkään nepalilaisesta ruoasta, joista esimerkiksi Pikku-Nepal tai sitten Buddha ovat hyviä esimerkkejä. Annokset ovat isoja ja kastike maittavaa. Intialainen Namaskaar on myöskin hieman poikkeavaa normisafkasta, mutta valitettavasti vatsani kestää varsin huonosti linssi- ja papupohjaisia ruokia, joten siellä tulee aika harvoin käytyä. Mayasta rautatientorin kulmasta saa fajitaksia ja muita etelä-amerikkalaisen oloisia herkkuja sekä kesäisiä mansikkamargeritoja. Antioka Atabarista Eerikinkadulta pääsee puolestaan tutustumaan turkkilaiseen keittiöön, siis niihin muihinkin ruokalajeihin kuin pelkkään kebabiin. Kyseinen ravintola on myös monien kasvissyöjien suosiossa monipuolisen ruokalistansa vuoksi.

Sushi kummasti maistuu aina, joskin Kabuki on vähän turhankin suosittu ravintolana. Pöydästä saa vain haaveilla, ellei ei varausta ole tehnyt etukäteen. Toinen hyvä sushipaikka löytyy Kämp-gallerian yläkerrasta, josta yleensä löytyy pöytä ja tunnelma on mukavan intiimi. Suomen mittakaavaan verrattuna sieltäkin saa varsin kohtuulliset ja maistuvat annokset ja se sopii hyväksi välilevähdykseksi esimerkiksi shoppailupäivän keskellä.

Muitakin ravintoloita toki löytyy. Romanttisiin tapaamisiin sopii Cafe Engel, jossa kesäisin voi mennä kesäkinoon. Iguanasta saa kesäisin ihania mansikkamargeritoja ja Cafe Cubasta hyviä Mojitoja. Cafe Esplanadilta saa isoja pullia ja maittavia salaatteja. After-work henkisiä tarjouksia löytyy mm. Mikonkadun Amarillosta tai sitten Bakersista. Silti vinkkejä uusista paikoista otetaan mieluusti vastaan, sillä uuteen on aina kiva tutustua.

Raikkaita syysaamuja ja elokuvan lumoa

Kaunista, niin kaunista. Puista alkavat lehdet kellastua ja silti aurinko paistaa vielä niin kirkkaasti, että ulos tekisi mieli lähteä pelkässä t-paidassa. Ilmassa on se raikkaan syyspäivän tuoksu, eikä kuluneen viikon harmaista tihkusadepäivistä ole jälkeäkään. Maailma on hetkeksi pysähtynyt, rauhaa täynnä. Ei ole kiire mihinkään, vaan voi rattoisasti siivoilla, lueskella ja keskustella kavereiden kanssa. Talven uho ja marraskuun synkkyys tuntuvat vielä niin kaukaisilta peloilta ja elämä on niin tässä ja nyt.

Japanin lumo säilyy edelleen ja muistoille uskollisena kävin eilen katsastamassa Studio Ghiblin Nausicaa-leffan. Olin oikeastaan nähnyt sen jo varmaan neljä vuotta sitten, tosin siinä ajassa oli sopivasti ehtinyt unohtaa tapahtumakulun. Välillä tunnisti otuksia ja muisti väläyksiä juonesta, mutta silti sitä oli rattoisaa seurata. Tyyli on monille Ghiblin leffoille tyypillinen: synkkä yleistilanne, josta kuitenkin löytyy myös iloa ja toivoa päähenkilöiden elämään. Vahvat persoonat, jotka ajavat hyvyyden ja tasapainon asiaa tilanteessa, jossa ulkopuoliset pyrkivät hyötykäyttämään ympäristöään häiriten niin elämän tasapainoa.

Nausicaa kertoo maasta sen jälkeen, kun ihmiset ovat tuhonneet sen toimillaan. Viimeiset kansakunnat käyvät eloonjäämistaistelua toisiaan ja saastumista vastaan. Loppu on myöskin perinteinen: suuri, synkkä uhka on voitettu, mutta silti on vielä paljon työtä jäljellä maailman ja ympäristön korjaamiseksi. Leffan ajatusmaailmasta löytyy sitä synkkää sodan aiheuttamaa epätoivoa ja surua, joka on myös tulikärpästen haudassa läsnä. Piirustusjälki oli todella henkeäsalpaava ja monessa kohtaa olisin niin halunnut pysäyttää leffan hetkeksi ja ihastella kuvan yksityiskohtien kirjoa.

Nausicaa ei kuitenkaan jää ainoaksi lähiaikojen Ghiblin leffaksi, ensi sunnuntaina ajattelin mennä katsastamaan Aaltojen kuohun, jota luullakseni en ole vielä nähnyt. Sitä ennen on kuitenkin vielä Rakkautta ja anarkiaa-sarjan 99 frangia, joka on yhtä lailla pakko käydä tsekkaamassa. Muihinkin tekisi kovasti mieli, mutta valitettavasti aika ei taida riittää.

Kuppi kuumaa

Kesäkuumalla tee tai muutkaan kuumat juomat eivät maistu, mutta syksyn viiletessä tai kurkkukivun iskiessä mukini täyttyy pehmeistä aromeista ja eteläisen maan tuoksuista. Joskus ei tarvita edes niin suurta aihetta kupilliseen, vaan sen voi ottaa vain rentoutumiseen tai fiilistelyyn sopivan hetken tullessa. Kaapissani löytyy kymmeniä eri teelajikkeita, niin tavallisista earl grey- kuin maustetuistakin teelajikkeista. En sylje pussiteelle, sillä monesti ne ovat näppäriä arjen kiireessä, eikä yhden hengen taloudessa ole järkevääkään olla koko ajan keittämässä uutta kannullista. Eksoottimisimmat teen kaltaiset aineet eivät ole välttämättä edes teetä nähneetkään, sillä niissä ei oikeastaan ole teenlehtiä. Ainoastaan makumaailma ja kupin sisällön olomuoto muistuttavat perinteisestä teekupillisesta. Vai mitä voisi sanoa korealaisesta kaneliteestä, jossa luultavasti valtaosin kanelista ja sokerista koostuva jauhe laitetaan pussista kuppiin? Ei se oikeaa teetä ole, ainakaan perinteisimmässä mielessä. Vihreätä teetä juon harvoin, vaikka sitäkin kaapista löytyy montaa eri sorttia. Yritin opetella sen juomista Japanissa, mutta se koulu on vielä pahasti kesken.

Matkoilta tee kuuluu niihin matkamuistoihin, jotka jostain syystä päätyvät matkalaukkuuni uudestaan ja uudestaan. Pakkaukset ovat kevyitä, suhteellisen pieniä ja kiireessä lähin kunnollinen ruokakauppa riittää tarpeen tyydyttämiseen. Välillä taas löytyy joku eksoottinen pieni putiikki, jossa vanhan ajan tunnelma ja suuret aromit ovat lähes käsinkosketeltavissa. Kupillisella voi palata myöhemmin matkan tunnelmiin, mutta muisto ei jää täyttämään kaappeja lopun ikää, vaan hitaasti hautautuu muiden muistojen kanssa menneisyyden uumeniin.

Suomessa tykkään maustetusta teestä. Suosikkejani perussupermarketin valikoimasta on Twiningsin voyage -sarja, Nordströmin lajitelmat sekä reilun kaupan valkoinen tee. Kuppiin en kuitenkaan sylje ja marjateetä (saksalainen Früchtetee) lukuunottamatta kaikki pussit kuluvat ja teelaadun valitseminen on tärkeä osa kupillisen valmistamista. Osa valikoimasta on peräisin jostain vähän uniikeimmasta liikkeestä. Hypistelen ajoittain ihanien pikkuputiikkien hyllyjä, joissa kaiken muun suloisen pikkutavaran ohessa myydään omia erikoisuuksia hauskoilla nimillä kotitekoisen oloisilta muistuttavissa pakkauksissa. Niitä on myös hauska ostaa lahjaksi, kun ne tosiaan ovat tuota käyttötavaraa ja jokainen uusi pakkaus vain kasvattaa valikoimaa.

Menomatkalla unten maille

Pimeyden saavuttua monet suuntaavat katseensa kohta tulevia lomia ja kohteita, joissa aurinko taas paistaa. Itselläni on jostain kumman syystä lomat varsin hyvin poltettuna, joten ei auta haikailu aurinkoon. Lisäksi olen onnistunut saamaan jonkun pienen flunssapöpön, jota vastaan elimistö taistelee ja taiteilee. Liekö syynä iltojen tummuus, kylmyys vai sade, kun vastustuskyky käy kamppailua pieniä pöpöjä vastaan. Aamulla on kurkku kipeä ja illalla taas lämpöä pukkaa. Siinä välissä sinnittelen kuumien juomien voimin. Vilunväristykset kulkevat läpi kehon, mutta kunnolla kuumetta en ole onnistunut nostattamaan. Luultavasti lähipäivinä tullaan risteykseen, josta on vain kaksi vaihtoehtoa: sängyn pohjalle kaatuminen tai sitten tervehtyminen. Toivon vahvasti jälkimmäistä.

Ohessa kuitenkin vielä eräs kaunis syksyinen kuva menneiltä vuosilta Saksan matkoilta. Se kuvastaa hyvin kahta asiaa, joita rakastan syksyssä. Kuulasta syysilmaa ja värien kirjoa.

Räiskettä tummalla taivaalla

Suuria väkimassoja sekä Töölönlahtea ympäröiviä puita uhmaten ja jalkojen kastumisen mahdollisuudesta huolimatta menimme aivan Töölönlahden rantaan seuraamaan jokasyksyistä spektaakkelia, jossa 1500 kiloa räjähteitä ammuttiin taivaalle. Illan viilenemiseen olin varautunut kahdella takilla ja kolmella paitakerroksella, sillä viime vuonna tuuli rantaan ja syksyisemmästä takista huolimatta ehti puolessatoista tunnissa tulla varsin vilpoinen olo. Tänä vuonna hikeä pukkasi, kun joutui kävelemään väkimassojen läpi takaisin keskustaan, mutta muuten kerrokset eivät olleet turhia, sillä myös kotiin palatessa joutui odottamaan bussia tovin, kun ensimmäisiin busseihin ei mahtunut sisälle. Väkeä oli kotiutumassa runsaasti, vaikka päädyimme istumaan toviksi baariin vielä ilotulituksen jälkeen oli vielä kaupungissa paljon kuhinaa. Luultavasti muilla oli ollut samainen idea, joten ei auttanut muuta kuin odottaa ja toivoa, että johonkin busseista mahtuisi. Varsin jouhevasti loppupeleissä mahtuikin, vaikka alussa näytti tilanne aika huolestuttavalta.

Hienoja olivat tämänkin vuoden esitykset, oikeastaan ainoat paukut, joista en pitänyt, olivat sellaiset käsittämättömän kirkkaat tapaukset, joissa silmät menivät väkisinkin kiinni. Perinteiden mukaan oli viisi kilpailijaa, joista pidin erityisesti ensimmäisestä, kolmannesta ja neljännestä. Viidennessä sorruttiin ehkä turhan suuriin tavoitteisiin ja toisesta en oikein saanut otetta. Ilotulitusten taustalla on kuitenkin normaalisti musiikki, joka ei meille asti kuulunut, joka saattoi hyvinkin johtaa pieneen hajanaisuuteen. Ohessa kuitenkin muutama kuva niistä harvoista, jotka edes hieman onnistuivat. Sen ainakin opin, että ilotulitusten kuvaaminen pokkarikameralla ei aina ole helpoimmasta päästä.

Seuraava ilotulitus taitaakin olla Linnanmäen sulkiessa ovensa taas tulevaksi talveksi. Sitten taitaakin joutua odottamaan vuodenvaihteeseen, ennen kuin raketit täyttävät taivaan ja ihmiset pääsevät seuraamaan kunnon valoshowta.

Syksyä ilmassa

Mistä tunnistaa syksyn ensi merkit? Milloin lähtee toivo siitä, että lämpimät kesäpäivät ovatkin takana ja edessä kylmää ja synkkää ennen kuin talven ensihiutaleet tuovat hieman lämpöä pimeyteen? Ensimmäiset etelään kiitävät linnut muistuttavat väistämättömästä vuodenaikojen kierrosta. Hämärtyvät illat mahdollistavat valon merkityksen uusiin ulottuvuuksiin. Siitä esimerkkinä ovat esimerkiksi syksytaivaan täyttävät ilotulitukset, joista ensin tulee ilotulitusten SM-kisat (lue: järjestetään tänään!) ja hieman myöhemmin Linnanmäen kauden päättäjäiset.

Yksi varma syksyn merkki on myös kaiken uuden aloittaminen. Syksyllä alkavat uudet harrastukset, opiskelijat kirmaavat takaisin opinahjoihinsa ja koululaiset kouluun. Opiskelijoilla alkaa uudet riennot, kun uudet aloittajat tuovat mukanaan omaa energiaa ja halua tutustua ja ihmetellä. Tapahtumia järjestetään, jotta pelkkä opiskelu ei nielaisisi kokonaan ja veisi intoa kaikelta vapaa-ajalta. Opiskelijana ollessaan syksy on monien tapahtumien suma, jossa paljon tapahtuu ja on tilaisuus tutustua uusiin ihmisiin ja nähdä vanhoja ystäviä, jotka ovat palanneet kaupunkiin pitkän kesän jälkeen. Akateemiset juhlat tuovat mahdollisuuden pukeutua hyvin ja juhlistaa hetkeä, nauttia elämän riennoista ja nuoruudesta. Näin ollen syksy ei tarkoita pelkkiä harmaita sadepäiviä ja armotonta puurtamista.

Muut kesälomalaiset haikailevat syksyllä uusiin taitoihin tutustumisista tai palaavat takaisin innostavien kurssien luokse kehittääkseen taitojaan tai tietojaan. Kurssit täyttyvät uusista kiinnostuneista ja vaikka osa lopettaakin parin käyntikerran jälkeen, on mahdollista tutustua johonkin uuteen ja kiinnostavaan. Pari kertaakin jotain todella erilaista saattaa hyvinkin tuoda jotain piristystä elämään. Esimerkkejä hauskoista kursseista löytyy niin kaupunkien työväenopistojen sivuilta kuin aikuisopistostakin. ( Helsingin työväenopisto, Espoon työväenopisto, Vantaan aikuisopisto, ja Helsingin aikuisopisto)

Syksy tuo myös paitsi sateita, myös legendaarisen Rakkautta ja Anarkiaa-elokuvafestivaalin, jossa pääsee nauttimaan elokuvien uusista tuulista ympäri maailmaa. Tänään aukeavat kyseisen festivaalin sivut ja kahden viikon päästä pääsemme hiljentymään illoin pimeisiin huoneisiin, joissa unohdamme arjen ja eläydymme mukaan mitä erilaisimpiin tarinoihin. Kannattaa siis muistaa tarkistaa festivaalin sivut, mikäli elokuvat kiinnostavat.

Bodies in Urban Spaces

URB-festivaali on jokasyksyinen urbaanin elämäntavan näyttely, sisältäen usein sarjan elokuvia, tanssinäytöksiä sekä taidetta. Kuten edelliseistä postauksista voi päätellä, jäi tämänvuotinen URB omalta osaltani ainoastaan yhteen ulkoilmataideteokseen. Ideana siinä oli tosiaan ryhmä, joka muodosti väliaikaista taidetta Helsingin kaduilla, muistikuvia, jotka jäävät katsojien mieliin, vaikka itse muodostelma katoaakin hetken päästä rakentamisesta. Seuraavassa on muutama kuva parhaimmistosta.

Tämä tältä erää. Hyvää päivänjatkoa lukijoillekin!

Home, sweet home

Suomessa olen taas pyörinyt viikon verran ja tällä hetkellä alan lopulta sopeutua paikalliseen aikavyöhykkeeseen ja ilmanalaan. Ensimmäiset viisi päivää kävelin haamuna kaupungin katuja, tajuamatta oikeastaan, milloin oli päivä ja milloin yö. Aamulla en oikein antanut itselleni lupaa nukkua (+ tietty että ihan oikeastikin piti mennä töihin) ja sitten laahustin pitkiä päiviä läpi piristyen lopulta illalla siinä vaiheessa, kun uudestaan piti mennä nukkumaan.

Aikaa ei Chicagossa liikaa ollut blogin päivittämiseen, ja kulunut viikkokin tuntui vievän omat voimansa, kun piti keskittyä takaisin tähän Suomen arkeen. Onneksi elokuu on ehkä se kuukausi, jolloin Helsinki tuntuu heräävän eloon ja tapahtumaa riittää joka makuun. Itse harmittelin, kun matkan aikana oli Flow, URB, taiteiden yö sekä Helsingin juhlaviikot, joihin olisin niin halunnut osallistua. Chicagon matka ei kuitenkaan ollut yhtään hullumpi ja ensi vuonna voi sitten yrittää paremmin osallistua.

Jottei arki aivan kokonaan iskisi päälle, voisin vielä seuraavaksi esitellä muutaman kuvan kuluneelta matkalta. Ensimmäisenä Grönlanti, jonka yli lensimme menomatkalla.

Maisemat olivat mielestäni tosi jylhät. Valitettavasti koneen ikkuna ei ollut mistään aivan puhtaimmasta päästä, joten kuva on hieman suttuinen. Seuraavaksi limusiini, joka haki meidät kentältä.

Ei yhtään hullumpi tapa tutustua maahan ensimmäistä kertaa tummennettujen lasien takaa. Myöhemmin kuitenkin huomasimme, etteivät nuo limusiinit mitään aivan harvinaisuuksia olleet Chicagon keskustassa, joka ehkä hieman söi tuota vaikuttavuusarvoa. Silti ihan kätsy tapa matkustaa paikasta toiseen ja kokea hetken olevansa jotenkin erityinen. Seuraavaksi sitten näkymiä Chicagon keskustasta.


Water tower palace. Mielestäni tässä näkyy jotain hyvin tyypillistä keskustan rakentamiselle. Korkeita pilvenpiirtäjiä ja vieressä rakennuksia tai yksityiskohtia, joiden vaikutteita on otettu satulinnoista.


Rainforest Cafe oli kyllä varmasti yksi omaleimaisimmista näyistä katukuvassa. Kävimme myös tutustumassa Chicagoon veneellä, ja seuraavat kuvat ovat siitä retkestä.


Kaupungin silhuetti ja vihreitä aaltoja. Päivän sääkin sattui meitä suosimaan. Samaan aikaan oli lisäksi se Air & Water show, jossa jenkkien ilmavoimat esittivät parastaan.



Paitsi jännän näköisiä, oli noista hävittäjistä lähteneet äänet varsin kunnioitusta herättäviä. Kuitenkin itse tapahtuma oli jotenkin amerikkalaisuuden huipentuma, joten tuo kansallisuushenkisyys meni ajoittain hiemankin yli. Illan päätteeksi menimme tosiaan Sears-tornille, jossa oli baari huimissa korkeuksissa. Seuraavat kovat on otettu sieltä auringonlaskun aikaan.


Alla sitten se hehkuttamani näkymä naisten vessasta. Tuota kieltämättä voisi tuijotella pidempäänkin, varsinkin noin auringonlaskun aikaan.


Nyt kuitenkin vaikuttaa taas siltä, että on aika palata arkeen ja ihan tavallisten töiden pariin. Matkoja ei ole ainakaan aivan heti luvassa, joskaan se ei tarkoita, etteikö uusista voisi alkaa haaveilemaan.