Uutta vuotta kohden

Hitaat minuutit, jotka tuntuvat pieneltä ikuisuudelta. Toivot että kello kävisi jo eteenpäin ja tavallaan pelkäät, että se menee eteenpäin. Jännitys, joka muistuttaa itsestään vatsanpohjassa. Hetket, jolloin pelkäät tulevaa, muttet halua pitää kiinni menneestä. Tai jotain siinä menneessäkin kiehtoo, mutta haluaisit kokea jotain uutta.

Ehkä joskus haluaisi hetken pysähtyvän. Jotenkin minulla on nyt sellainen olo, että en haluaisi kellon kulkevan eteenpäin. Se voisi rikkoa illuusion, vaikkei illuusio olekaan täydellinen. Siinä vaiheessa kun jännität eniten, tulee yhtäkkiä sana tai ele, joka rikkoo hiljaisen eleettömyyden. Heräät horteesta ja tajuat, että hetki meni jo ohi, tai että on aika reagoida. Eleettömyys katoaa. Maailma ei tunnu enää postikortilta tai kiiltokuvalta, vaan se on täynnä liikettä ja tunteita. Se maistuu ja tuntuu, eikä mitään voi oikeastana hallita. Voi epäonnistua valtavasti ja kerätä kaikki rippeet maasta. Yhtä lailla voi porskuttaa kovaa ja korkealla. Toivoa, että tuuli kannattelee vielä vähän matkaa siihen asti, että oppii oikeasti lentämään.

Vanha vuosi ja vanhat kujeet, jotka jättää taakseen. Vanhat rakkaat ystävät, joista ei voisi kuvitella olevansa kokonaan erossa. Joskus on ihana pysähtyä hetkeksi ja pohtia, mitä kaikkea kulunut vuosi on tuonut tullessaan. Aina sen ei tarvitse olla jotain kovin suurta ja ihmeellistä. Pienetkin asiat voivat olla ihmeitä arjen keskellä.

Jos miettii kulunutta vuotta, on se tuonut paljon mullistuksia elämääni. Vuosi sitten tähän aikaan minun oli vaikea pysyä nahoissani, kun ensimmäinen lähtö Intiaan oli niin lähellä. Vuosi toikin mukanaan vieraan kulttuurin, jonka menoa ihmettelin kolmasosan vuodesta. Se toi mukanaan haikeita hetkiä, kun joutui eroamaan tutusta elämästä ja lähtemään kohti tuntematonta. Oli hieman romantiikkaa, muttei siltikään mitään kovin pysyvää.

Hohtohetkiksi jää ehkä vappuviikko, jolloin oli aivan ihanaa nähdä vanhoja kavereita pitkän Intia-reissun jälkeen. Kesäiset festarimuistot lämmittävät vieläkin talven viimassa. Kaiholla muistelen Singaporen ihania viidakoita ja upeita eläinpuistoja. Voisin lähteä sinne uudestaan milloin vain.

Syksystä mieleen jää lähinnä ahkera puurtaminen töissä. Olen kasvanut siinäkin paljon kuluneen puolen vuoden aikana, oppinut uusia asioita ja erilaisia puolia itsestäni. Elämän oppia on myös tullut itsehillinnän saralla. Kaikkeen ei kannata enää lähteä niin ehdottoman täysillä mukaan tai aina ei voi olla se ainoa jääräpää. Joskus hieman rennompi ote voi tuoda paremman lopputuloksen. Ihmiset ovat joskus hankalia, mutta kaikesta vastaantulevasta selviää aina hengissä.

Olen ollut ensimmäistä kertaa tiiminvetotehtävissä ja se on näkynyt siinä, että blogikin on ollut ajoittain varsin hiljainen. Pahoittelut siitä. Uskon silti vahvasti, että työtkin helpottuvat pikkuhiljaa. Tulee kokemusta ja rutiinia, eikä sitten kaikkea tarvitse enää opetella ensimmäistä kertaa. Ironista uuden vastaanottamisessa oli ehkä se, että kun tuntui, ettei vastuun alla pysty hengittämään, sairastui johonkin ilkeään virukseen ja olikin viikon ns. pakkolomalla. Sen jälkeen tajusi, ettei maailma kaadu viikossa tai kahdessa ja jotenkin alkoi rentoutua uudessa roolissa. Nykyään ei enää tarvitse jännittää ja monet päivittäiset asiat menevätkin jo helpommin rutiinilla. Toki jännittäviä tilanteita tulee vielä ajoittain vastaan. Vuosi sitten en olisi kuitenkaan uskonut, että ryhdyn kokeilemaan rajojani tällä saralla. Hassua ja hurjaa samaan aikaan ja silti jotenkin niin palkitsevaa.

Tuleva vuosi tuo taas uudet kujeet. Uudet tavoitteet ja ihmettelyt siitä, mitä kaikkea onkaan tapahtunut ja mitä kaikkea onkaan saanut aikaan. Uudet rakkaat tuttavat, jotka ovat tulleet ja samalla uteliaisuus siitä, mitä kaikkea voisikaan vielä kokea. Uudet ihmettelyt ja epätietoisuus, mihin suuntaan kaikki onkaan menossa. Siinä, missä viime vuonna tuntui tuleva vuosi tuovan mullistuksia, tuo tämä vuosi mukanaan suuren epävarmuuden. Mitään ei ole luvassa, mutta sen verran ympärillä on tapahtunut, että vaikea olisi uskoa kaiken jäävän tähänkään. Sokeana on mukava astella eteenpäin, ainakin askel kerrallaan uutta vuotta kohti. Tulevasta ei tarvitse vielä huolehtia, kun näkyvyys on nolla. Voi vain nauttia tästä hetkestä.

Erilaista auttamista

Joulun jälkeen täyttyvät kuntokeskukset ihmisistä, jotka lupaavat uudestaan aloittaa sen kauan sitten unohdetun liikuntaharrastuksen. Kuukauden päivät tunneille pitää ilmoittautua etukäteen tai sitten vähintään tulla huomattavasti aikaisemmin paikalle. Kansantaloudellisesti tällainen jojoilu näkyy ehkä selkeimmin kuntokeskusten tuloksissa, kun vuodeksi sitoutuneet kuntokoulun mallioppilaat jättävät harrastuksen kesken.

Pystyn hyvin samaistumaan heihin, sillä ilmojen parantuessa en itsekään viihdy hikisessä salissa. Mieli tekee ulos, ulos ja ulos, eikä sille oikein löydy mitään estoa. Kuntosali vaatisi kaverin, sillä muuten sinne ei oikein jaksa vaivautua. Tunnit taas riippuvat ohjaajasta ja niiden valikointi on sattumankauppaa. Silti nostan hattua niille, jotka uuden vuoden myötä päättävät parantaa elintapojaan ja karistaa muutama ylimääräinen kilo.

Jos mielesi halajaa kuntokuurille tai laihdutukselle olisi tarvetta, voisit samalla yrittää auttaa Nepalin lukutaidon kehittämisessä. Suomen terveyden ja hyvinvoinnin laitos julkisti tällä viikolla sivuillaan kampanjan, jossa jokaisesta laihdutetusta kilosta lahjoitetaan 15 euroa Nepalin opetuksen kehittämiseen. Se, kuinka tämä käytännössä toteutetaan, jäi minulle uutisesta vielä hieman epäselväksi. Ehkä asiaan tulee lähiaikoina tarkennuksia.

Julkistuksesta tuli hieman mieleen "the yes manien" tempaukset paremman maailman puolesta. Ideana kampanja on kuitenkin mainio ja jos kiinnostuit, voisi kuvitella, että sivuilla julkistetaan vielä myöhemmin jotain tarkempaa tietoa asiasta. Luulen, että omat kevään tavoitteet ovat lihaksien saamisessa takaisin. Sairastelu on vienyt lihaksia ja kiloja, joten mieleelläni haluaisin terveemmän ulkomuodon. Kampanjaan voi siis olla haasteellista osallistua. Silti on mielenkiintoista seurata, miten paljon tämä projekti käytännössä etenee ja kuinka paljon hyvää siinä saadaankaan aikaan.

Joulun jälkeinen elämä

Joulun raukeus. Hyvä olo. Saunan lämpö. Elämän keveys. Rauha rinnassa. Suuret kinokset, joiden läpi pitää puskea. Valkeus kauneimmillaan. Lunta ja tuiskua riittämiin. Sitä tämä joulu on oikeastaan minulle merkinnyt.

Hitaasti pitäisi taas nousta ja palata tavallisempaan elämään. Taistelemaan vanhan tietokoneen ajurien kanssa. Pesemään pyykkiä. Käymään lääkärissä korvatulehduksen vuoksi. Henkisesti valmistautumaan siihen, että huomenna aukeaa taas työpaikan ovi. Ihmetellä välipäivien menoa ja meininkiä. Valmistautua vuodenvaihteeseen, joka on vielä suuri kysymysmerkki. Aina perinteisesti sitä tässä vaiheessa vielä ihmettelee, että missä ja kenen kanssa sitä tänä vuonna viettäisi.

Maaliskuussa olisi suuntana taas itä. Kesäloma muistuttaa itsestään mieluummin myöhään kuin ei lainkaan. Kesäinen sääkin on taattu: yleensä Hong Kongissa on maaliskuussa 20-25 astetta. Ajatus tuntuu vielä varsin oudolta, kun katsoo ulos, jossa on varmaan se 20-25 senttiä lunta.

Pohdiskellen tulevaa kohti

On hetkiä, jolloin tuntee itsensä niin haavoittuvaksi, niin alastomaksi. Normaalisti arjen rutiinit auttavat pitämään etäisyyden, jolloin asiat kulkevat vanhaan totuttuun tapaan. Ei tarvitse pohtia sen kummemmin tai tuntea epävarmuutta ympäristöstä.

Ei haavoittuvuudessa sinänsä mitään kovin pahaa ole. Uudet tilanteet ovat joskus sellaisia, että niissä on haavoittuvainen, jos on täysillä mukana. Entä jos sykkii jonkun eteen kuin viimeistä päivää ja kaikki on sen jälkeen turhaa? Entä jos lähtee täysiä mukaan, vain törmätäkseen yhtä täysiä päin seinää? Silti on joskus niin kiva yrittää, mutta milloin tajuaa, että on liian kaukana, aivan kuin kuu ja tähdet taivaalla? Tai miltä tuntuisikaan, että saavuttaisi joskus jotain suurta, muttei olisikaan siitä niin iloinen. Ettei hetki olisikaan sopiva? Vaikeita kysymyksiä, eikä niihin juuri vastauksia löydy. Jokainen taplaa omalla tavallaan.

Isommat asiat koostuvat monesti hyvin pienistä. Välillä on vaikea harppoa, vaan pitää askeltaa varovaisesti, valitsemallaan polulla. Poiketa juuri oikeassa kulmissa niin, että suunta tuntuu oikealta. Hengähtää joskus ja välillä painaa täysillä eteenpäin. Joskus toivoisi, että jossain takana olisi suuri vastaus, vaikka se veisikin löytämisen riemun. Silti joinain onnenhetkinä ei haluaisi ajatella elämää yhtään eteenpäin, ei edes seuraavaan päivään. Siinä onnen kukkuloiden ja synkinpien myrskyjen välissä on kuitenkin se elämä, joka yleensä ei ole kumpaakaan ääripäätä. Vaikka tulevaa ei niin voikaan tietää, niin aina voi rakentaa ne palikat siten, että normaali päivä olisi jotenkin kiva. Sitten voi vain pitää siitä kiinni, askel kerrallaan kohti tavoitteita ja tulevaisuutta. Voi haaveilla tulevasta tai sitten muistella menneitä. Pohtia, mitä ensi vuosi tuo tullessaan sekä hiljentyä sitä ennen joulun viettoon.

Lunta!

Rakastan lumen narskuntaa jalkojen alla. Pientä kimmeltelyä katuvalon säihkeessä. Pientä hohdetta pimeyden keskellä. Lumen peittämät oksat ovat niin kauniita, että niistä tulee hyvä mieli. Hypähtelin jo onnesta viime viikolla, kun lumet peittivät maan täällä etelässäkin.

Tänään oli uudestaan vuoroni hihkua innosta. Siinä missä autonomistajat kiroavat huomista aamua, olen itse onnesta soikeana. Paksu lumisade peittää maan. En voinut vastustaa kiusausta kävellä talon ympäri - ihan vain sen takia, että sain kävellä lumipyryssä. Katseeni haikaili jostain syystä temmeltävien lasten perään. Olin itsekin sillä tuulella, että halusin laskea mäkeä hihkuen innosta.

Jotenkin elämä hymyilee tällä hetkellä. Töissä on toki tohina päällä, mutta silti tuntuu, että palaset alkavat loksahtelemaan paikalleen. Toki vielä on paljon hommaa, mutta pienet voitonhetket siellä täällä lupaavat parempaa tulevaa. Omassa elämässäkin tuntuu olevan paljon mukavia asioita - virus näyttää lopulta olevan jo hieman alakynnessä ja kaverisuhteet kukoistavat. Tuleva joulu lämmittää mieltä, eikä työpäiviäkään ole kuin kaksi enää jäljellä. Tuskin yskänlääkkeenä käyttämäni kodeiini näin paljon voi vaikuttaa, silti olen vain yhtä hymyä. Jokin taika on tässä vuodenajassa. Jos siis törmäät hymyilevään naamaan aamujunassa, saatat törmätä minuun tai johonkin muuhun kanssaeläjään, joka on kaiken kiireen keskellä tajunnut, kuinka kivaa elämä oikeastaan onkaan.

Jouluvaloja länsinaapurin malliin

Toisella mantereella on kaikki aina hienompaa ja isompaa. Jouluvaloihin panostetaan paikoitellen aivan eri määriä - onneksi. Silti hymy nousee huulille, kun katselee näitä jouluvalovirityksiä:

Christmas lights gone wild


Sandstorm Christmas Lights Techno



Christmas Light Show - Amazing Grace Techno



Kyllä, mitä kaikkea sitä voisikaan keksiä, jos on tarpeeksi aikaa ja tarpeeksi valoja. Kanssasurffaajien kunnioitus on taattu.

Hyvää joulun odotusta!

Joululaulujen elinkaari ole pitkä. Viimeistään uutena vuotena alkaa korvista ulos kaiken maailman kulkuset, joulupukit ja tonttuset laulujen aiheina. Tällöin kannattaa siirtyä uudemman polven artisteihin, jotka ovat tehneet joulumusaa, joka ei niin räikeästi ole joulumusaa, ellei sanoja eksy kuuntelemaan. Kaiken maailman jouluhössötyksen parista saa hyvän mielen kappaleilla, jotka ovat tarpeeksi joulua, mutteivät kuitenkaan niin paljon, että ahdistaisi. Toki tutuimmilla rallatuksilla on oma paikkansa koulujen joulujuhlissa, viime hetken joulusiivouksessa ja lahjojen paketoinnissa. Muuten kuuntelen mieluummin näitä, joissa joulua tai talvea on vain pieni vivahde:

Lenka - All My Bells Are Ringing:


Ingrid Michaelson - Snowfall:


Jos tykkäsit edellisestä, niiin suosittelen erittäin lämpimästi katsastamaan tämän youtubesta. Aivan totaalisen ihana video, mutta valitettavasti sen linkittäminen blogiin ei onnistu.

Lopuksi vielä Brandi Carlile - The Heatache Can Wait:

Video ei ole kummoinen, mutta biisi on oikein kaunis.

Rajaton - Lunta

Edit: Viimeiset biisit lisätty jälkikäteen, kun tämä postaus lähti vahingossa liian aikaisin.

Joulun lähestymistä

Lumihiutaleet tervehtivät minua aamulla. Hitaasti ne tippuivat maahan, sulaen heti paikoilleen. Ei tullut vielä joulumaisemaa, ei. En olisi halunnutkaan, sillä se muistuttaisi minua siitä karusta tosiasiasta, että joulu on kohta lähellä.

Vaikkei joulussa merkitse enää lahjat niin paljon kuin lapsena, on silti kiva ostaa jotain pientä ja merkitsevää lähimmäisille. Joulun lähestyminen muistuttaa siitä, että taas tänä vuonna päädyn siihen samaan dilemmaan: lahjat eivät vieläkään ole ostettuina, vaikka joulu kurkistaa nurkan takaa.

Tämä jättää minulle vain muutamia vaihtoehtoja: Luultavasti tungen sitten pahimpaan ruuhkaan, sulkien silmäni kaikelta suurelta härdelliltä. Teen täsmäiskuja tavarataloihin toivoen, että selviän ihmismassoista hengissä. Kurkistan joulumyyjäisiin ja kadun, että muun muassa naistenmessut jäivät tänä vuonna väliin. Ryntäilen muiden mukana ympäri kaupunkia vakuuttuen siitä, ettei mitään koskaan kuitenkaan löydy. Revin epätoivoissani hiuksia ja totean, että teen itse - tajuten hetkeä myöhemmin, etten ole kuitenkaan siihen kykeneväinen.

Odotettu lopputulos on kuitenkin varsin selvä: kun kaikki vaihtoehdot on käyty läpi, herään paria päivää ennen joulua tajuamaan, että nyt olisi viimeinen hetki ostaa lahjat. Pohdin pääni puhki ja muistan, että enkös minä silloin joskus kauan sitten jo suunnitellut jotain. Rapsutan päätäni ja mietin pääni puhki. Lähden viimeiselle suurelle ostosreissulle sinnikkäästi manaten, ettei kotiin ole tulemista ennen kuin kaikki lahjat on löydetty.

Yllättäen viimeistään viimeinen paniikki on se, joka avaa kunnolla silmät uusille ideoille. Yhtenäkään jouluaattoaamuna minun ei ole tarvinnut kiireellä hakea ärrältä hätäsuklaarasiaa. Joka vuosi olen löytänyt jokaiselle läheiselle jotain kivaa ja henkilökohtaista. Silti joka vuosi se tuntuu aivan ihan yhtä vaikealta, vaikka oikeastaan tykkäänkin pohtia, mitä lahjoja antaisin lähimmäisille. Ehkä siinä onkin se juju: jos se olisi liian helppoa, ei lahjojen antaminen synnyttäisi niin mukavia tuntemuksia, joita se synnyttää.

Tervehtymään päin

Kyllä, nyt alkaa pikkuhiljaa helpottaa. Kurkkukipu on edennyt kuivaksi yskäksi, mutta pääasia, ettei kurkkua enää pakota. Vielä en ehkä voi kutsua itseäni terveeksi, mutta valoa on jo tunnelin päässä. Tuntui orvolta viettää yksi vilkas pikkujouluviikonloppu kotona, kattoa katsellen - tai no, sarjojen parissa. 6 päivän paikallaanolo on alkanut käydä hermoille ja tuntuu siltä, että töihinkin voisi mennä. Jos ei muuta, niin ainakin vaihtelun vuoksi. Montaa päivää peiton alla paikoillaan ei vaan jaksa, ainakin kun tauti on mennyt sen pahimman nukkumisvaiheen yli. En toki vielä lähtisi maratonia juoksemaan tai suuria huippuja valloittamaan. Jos nyt töihinmenolla aloitettaisiin kuitenkin, sitten voidaan taas kertoa elämän pienistä ja suurista seikkailuista.

Mystinen itä

The Girls of Riyadh kuvasi erään tarinan Saudi-Arabian eliitistä ja heidän elämästään. Samassa aallossa idästä on julkaistu huomattavasti erilaista materiaalia. Mikä onkaan totuus näillä hunnuin sävytetyillä valtakunnilla? Luultavasti koskaan en sinne tule eksymään, joten kirjat antavat pienen vilauksen näihin syvien salaisuuksien maihin.

A. Qanta: In the Land of Invisible Women: A Female Doctor's Journey in the Saudi Kingdom
Jostain syystä ensimmäinen sivu ei siepannut minua mukaansa, joten tämä pyöri hyllyssäni aika pitkään, ennen kuin sain sen aloitettua uudelleen. Ensiyrityksellä oli juuri saapunut itselleni lähettämä paketti Intian kirjoja, joten oli vaikea keskittyä hieman isompaan pokkariin, joka ei kulkenut niin näppärästi kassissa mukana. Marraskuussa aloitin lukemaan kirjaa alusta, enkä osannut siitä irti päästää, ennen kuin se oli luettu. Tarina oli todella kiehtova, sillä oikeastaan se on ensimmäinen kirja, joka kertoo länsimaalaisesta naisesta, joka on itsenäisesti ja vapaaehtoisesti mennyt Saudi-Arabiaan työskentelemään. Kirja kuvastaa havaintoja ja tuntemuksia, joita kahden vuoden työskentely maassa nostatti. Toisin kuin monissa muissa lukemissani kirjoissa, lopussa ei ollut kulminaatiota siitä, millaisen selviytymistaistelun maasta poispääsyksi oli koettava. Kirjan suuri anti on siinä, kuinka objektiivisesti ja laajasti kuvataan päivittäiseen elämään ja ihmissuhteisiin liittyiä haasteita kuningasvallassa.

Carmen Bin Laden: Inside the Kingdom
Hieman erilainen selviytymistarina Saudi-Arabian eliitin sisältä. Kuten sukunimestä huomaa, on kirjoittajalla etäinen sukulaisuussuhde erääseen maailman tunnetuimaan terroristiin. Silti Carmenin teksti on vahvasti länsimaalaisesti suuntautunut: Carmen kasvoi isoksi Euroopassa ja päätyi yhteen Saudi-Arabian vaikuttavaan sukuun avioliiton kautta - joka johti avioeron myötä irtiottoon, joka näkyy kirjassakin. Välillä tulee vahvaakin kritiikkiä Saudi-Arabian menosta. Ostin kirjan hetken mielijohteesta, enkä ole katunut.

Jean Sasson: Love in a Torn Land ja Mayada, Daughter of Iraq: One Woman's Survival Under Saddam Hussein
Hyvin karut kirjat Irakin vastarintaliikkeen menosta. Todella rankkaa meininkiä, jota en välttämättä suosittelisi heikkohermoisille. Imee mukaansa ja ensimmäisen sivun aloitettua ei osaa enää päästää irti ennen kuin pääsee viimeiselle sivulle. Love in a Torn Land kertoo Irakin vastarintaliikkeeseen kuuluvasta naisesta ja hänen perheestään ja elämästään. Mayada puolestaan kertoo tarinan erittäin onnettomasta avioliitosta ja kohtalosta Irakissa. Nämä kirjat eivät kuvaa niin etuoikeutettua elämää kuin Prinsessa-sarja. Nämä kuvaavat kahden naisen karun todellisuuden maassa, joka on suuressa sekasorrossa.

Joulun sävelin

Jouluun kuuluu tärkeänä osana joulukonserttien kavalkaadi. Ne tuovat sellaista ihanaa jouluista tunnelmaa. Ensimmäisen Philomelan joulukonsertin missasin pahasti, kun tämä tauti vei mukanaan. Voisin tässä kuitenkin luetella muutaman joulukonsertin, joihin haikailen:

Philomelan joulukonsertit (näistä yllättäen tuo Vanhan kirkon esitys, tosin kun kerrankin voi kertoa tapahtumista pääkaupunkiseudun ulkopuolella, niin teenpäs sen):
12.12 Korpilahden ja Jyväskylän kirkoissa
13.12 Hankasalmen kirkossa
17.12 Helsingin Vanhassa kirkossa

Akateemisen laulun joulukonsertti:
14.12 Helsingin Vanhassa kirkossa

Polyteknikkojen kuoron joulukonsertti:
22.12. Johanneksenkirkossa

PK:n joulukonsertti on minulle ollut se perinteinen jouluntuoja, koska se on niin lähellä joulua. Tänä vuonna se on kuitenkin saanut kovinkin varteenotettavan haastajan Philomelasta ja Akateemisesta laulusta. Saa nyt nähdä, mihin noista oikein eksyykään. Ihan jokaiseen ei välttämättä aika riitä, vaikka mieli tekisi.

Kiva tapa auttaa

Joulun tienoilla joudutaan taas pohtimaan erilaisia joululahjoja. Mitä antaa tuttaville, joilla on jo kaikkea? Viime vuonna oli hauska trendi lehmien ja vuohien lahjoittamisesta whon tai kirkon ulkomaanavun avulla. Toki se vaihtoehto on myös tänä vuonna olemassa, mutta lisäksi on muita mahdollisuuksia.

Talouslehdissä on puhistu jo yli vuoden ajan mikrolainoista - siis pienistä lainoista, joilla saadaan huomattavasti parannettua kehitysmaissa olevien ihmisten asemaa heidän omalla aktiivisuudella. Ideana tosiaan on se, että kehitysmaiden asukkaat voivat hakea pieniä lainoja, parantaa sillä oman yrittäjyytensä pääomaa ja sitten maksaa lainat pienissä osissa takaisin. Siinä sivussa he saavat hieman parannusta elämäänsä. Toimintatapana lainaus on siinä mielessä varsin ihanteellinen, että siinä ei automaattisesti vain lahjoiteta rahaa eniten ääntään nostavalle. Sen sijaan hyvän idean ja kokemuksen omaavat yrittäjät voivat hakea lainaa. Tarkoituksia voi olla monia: oman pienen firman perustaminen, eläimien ostaminen myytäväksi, skootterin hankkiminen kuljetusten helpottamiseksi tai vaikka niinkin yksinkertaisen asian kuin veden saamiseksi kotiin. Laina maksetaan pienissä osissa takaisin.

Kiva on ensimmäinen löytämäni sivusto, jossa tavalliset ihmiset voivat lainata rahaa kehitysmaiden ihmisille. Lainatut summat riippuvat omasta tahdosta - 25 dollaria tuntuu olevan minimi ja samalla hyvin normaali summa lainaamiseen. Näitä 25 dollarin settejä sitten kerätään eri lahjoittajilta sen verran, että joko haettu summa täyttyy tai vaihtoehtoisesti hakuaika menee umpeen. Sen jälkeen luulisin, että lainan hakija voi päättää, ottaako lainan vastaan.

Kiva on kahden mikrolainauksesta innostuneen britin perustama foorumi, joka tekee yhteistyötä monien kehitysmaissa toimivien mikrolainaukseen keskittyneiden järjestöjen kanssa. Se on perustettu maaliskuussa 2005 ja sen jälkeen sen kautta on lainattu jo yli 1 000 000 dollaria, tehden kivasta yhden maailman suurimmista mikrolainaajista.

Jokaisella lainanhakijalla on oma sympaattinen tarinansa. Sivuilla on myös arvioitu henkilön kykyä maksaa laina takaisin, lainahistoriaa ja valuuttakurssien vaikutusta. Lainaamiseen toki liittyy riskejä. Voi olla, ettei hakija pysty maksamaan lainaansa takaisin. Siksi summat kannattaa pitää sen verran pieninä, että niistä voi tarvittaessa luopua. Aina se ei tarkoita sitä, että koskaan ei saisi rahoja takaisin. Silti tässä vaiheessa on hyvä mainita muutama varoituksen sana.

Keskustelin erään kaverini kanssa, joka oli saanut ensimmäiset takaisinmaksut takaisin tilille. Tämän johdosta innostuin itsekin ja selailen galleriaa sillä silmällä, että kenelle soisin vähän erilaisen joululahjan. Voin ehkä raportoida myöhemmin siitä, että mitä lainalle sitten kävikään.

Edit: näköjään rahat saa takaisin vain paypalin avulla, joten jatkan idean tutkiskelua.

Tuskailua, muttei sentään sikainfluenssaa

Seuraava minuutti vielä, seuraava minuutti. Kurkku on niin kipeä, ettei oikein tiedä, miten päin tässä olisi. Nukkuakaan ei pysty, kun sattuu yksinkertaisesti liikaa. Minuutti tuntuu tunnilta ja tunti päivältä. Lääkkeet auttavat viemään kuumeen pois, mutta kurkun ja nenän limakalvojen kivulle ne ovat voimattomia. Miten sitä onkaan niin herkkä sille, että hengitys ja nielaisu sattuu?

Päätin olematta välittämättä terveydenhoitajan kehotuksista "pysy kotona ja sairasta kuin flunssaa". Ja kuinkas kävikään? Lääkäri päätti laittaa erinäiseen testeihin, kun kurkku oli turvonnut ja valittelin erilaisista kivuista. Ei ollutkaan pelätty H1N1 vaan joku toinen virus, joka riehui hengitysteissäni. Ilmankos nuo limakalvot olivat niin herkät ja rikki. Olin siinä mielessä onnekas, että sain varmuuden ns. "sikailustani". Harmi vaan, että tästä taudista huolimattakin voi vielä saada sikainfluenssan. Lisäksi olisi tavoitteena päästä tästä eroon, sillä lääkärillä ei ollut oikeastaan mitään, millä tilannetta olisi voinut parantaa - edes kivunlievityksen muodossa.

Ei siis auta muu kuin olla ja odottaa. Iltapäivällä sain sentään nukuttua muutaman tunnin, kun väsymys vei voiton kurkkukivusta. Olen siitä kiitollinen. Vielä kun saisi edes jonkinlaisen niskalenkin tästä kaikesta, sillä syöminen on tällä hetkellä mahdotonta - niin turvonnut ja kipeä tuo kurkku on tällä hetkellä.

H1N1 epäilys

Kyllä kaikessa kopeudessa uskoin, ettei se koske minua. Eihän minulla ole ollut mitään influenssaa miesmuistiin. Edes yölle kurkkukivun tullessa en uskonut, että se olisi muuta kuin tavallinen syysflunssa. Töihin lähdin ilman kuumetta, kipeätä kurkkua kiroten. Hain apteekista vähän vahvempia kurkkupastilleja. Ensimmäiset tunnit eivät tuoneet suurta muutosta tilaan, mitä nyt pientä lämpöä nousi.

Ruokatuntiin mennessä aloin täristä kylmästä. Ihan kuin kuume olisi nousemassa, mutta silti lähdin vielä syömään muiden kanssa. Ruoka ei oikein maistunut, mutta ajattelin sen johtuvan yliannostuksesta intialaiseen/nepalilaiseen ruokaan. Palatessa mittasin kuumeen - ja huomasin, että minulla oli sitä. Tunnelma lässähti. Tälle illalle olin suunnitellut kaikkea tärkeää ja vaikuttaa, ettei minusta ole mihinkään.

Kasasin hommistani pienen raportin, pistin sen esimiehelle ja sanoin lähteväni kotiin. Kotimatka junassa oli tuskaa, en meinannut enää pysyä hereillä. Silloin tuli ensimmäinen kerta sellainen olo, että nyt saattoi iskeä vähän ärjympikin flunssa. Kotona huomasin, että kuumemittari alkoi näyttää lähelle 39 astetta ja päätin soittaa työterveyshuoltoon. "riippumatta taudista hoida kuin tavallista flunssaa". Jepjep. Nukahdin sohvalle. Nukahdin uudestaan sohvalle. Ja varmaan vielä kerran. En enää pysy laskuissa mukana.

Pelottavasta maineestaan huolimatta näillä näkymin tauti ei ole minua kaatamassa muuten kuin sänkyyn. On lähinnä ärsyttävää kökkiä kotona monen vällyn alla ja täristä kylmästä. Manailen ja toivon, että tämä olisi ohi jo. Että edes se kurkkukipu lakkaisi tai kuume laskisi järkeviin lukuihin. Sitä odotellessa. Marmattaminen ei ainakaan kuumeesta huolimatta ole lakannut. Se ehkä kertoo, että minulla on toivoa parantua.

Valoa pimeyden keskellä

Hiljenneet kadut, pimeät kujat, joille kajastaa valo ikkunoista. Pienenä aina odotin yhtä tärkeintä joulun merkkiä: jouluvalojen tulemista ikkunoihin. Valoa, joka auttaa hukkumasta pimeyteen. Valoa, joka tuo tunnelmaa, vaikken sitä enää niin jouluisena pidäkään. Voisin vaikka nukkua jouluvalot päällä, niin ihania ne ovat.

Pimeys ottaa syleilyynsä. Päivänä, jolloin haluaa olla rauhassa ja rauhallisesti, ulkona havaittava synkkyys tuo kaivatun seesteisen mielialan. Harvoin koen pimeyttä uhkana - en oikeastaan osaa pelätä pimeässäkään. Se ennemminkin on sopiva aika käpertyä lämpimiin huopiin, kotiin hörppimään kupin lämmintä teetä.

Kaupungin kyltit ja valot korostuvat, kun ympäristöstä on muu valo poissa. Kun matkustaa autolla, pääsee aina välillä ihmettelemään sitä, kuinka paljon valoa yksi pieni kyläkin tuottaa ympäristöönsä. Silloin tajuaa, että kaupungin pimeäkin on vielä varsin kaukana oikeasta pimeydestä. Aika pitkälle saa kävellä, jotta löytäisi paikan, jossa ei näkyisi yksikään valonheijastus.

Kaktus, marraskuinen iloni, kukki niin nopeasti, etten ehtinytkään ottaa siitä kunnon kuvaa. Iltaisin ei ollut tarpeeksi valoa, ja nyt viikonlopulla huomasin, että menetin jo mahdollisuuden. Nupuista kehittyi kukkaisiksi vain kaksi, ja juuri siinä vaiheessa, kuin kaivoin kameraa esille, se pudotti jälkimmäisenkin kukkansa. Jään siis odottamaan jännityksellä ensi vuotta, jos vaikka silloin saisin uuden kukkaparven. Tai edes sen yhden kukkasen. Yksi nupuista on vielä toki odottamassa puhkeamistaan, mutta päivä päivältä alan vahvemmin epäillä, ettei se ole kukkimassa enää. Ei se juuri haittaa, sillä jo kukkineet kukat olivat suuri valopilkkuni pimeässä marraskuussa.

Pikkujoulutunnelmissa

En yleensä kuuntele radiota - siis ainakaan sitä perinteistä. Spotifysta tulee joskus kuunneltua listoja läpi, jotta vähän pysyisi ajastaan mukana. Välillä toki löytyy aivan uusia ihanuuksiakin. Pikkujoulubileisiin valmistuessa listalle kuitenkin eksyy muutamia biisejä, jotka vievät vain mennessään. Nostava tempo, jossa olisi kiva tanssia - mitä muuta sitä oikeastaan tunnelman luomiseksi tarvitaankaan... Seuraavassa on tämän vuoden pikkujoulumix:

Lady Gaga - Telephone
Jostain syystä Lady Gagan äänessä on jotain sellaista, josta tykkään oikein paljon. Suurimmat hitit eivät jostain syystä ole iskeneet, mutta näin hänen live-versionsa poker facesta, joka jostain syystä avasi silmäni. Sopivasti kuin pikkujouluja varten tuli mukava tanssipläjäys, jonka mukana tanssahtelen. Näistä yksi oli Telephone:




The Baseballs - Basket Case
Tähän fiftarimeininkiin voi vain niin hyvin lähteä hyppimään mukana. Energistä, hauskaa. Kuin puskasta se hyppäsi listojen kärkeen ja sitten taisin jäädä itsekin koukkuun. Jammailu kunniaan!



Junior Senior - Move your feet
Vanha kuin mikä, mutta sopivina annoksina tuo hymyn huulille. Video on tosi hauska.

Toki lista jatkuisi, mutta jätetään jotain myöhemmällekin... Nyt on oikeasti pakko mennä!

Joulumyyjäisten tiimellys

Hopsan, sängyn pohjalta pääsee taas ylös ja iskukunnossa ihmettelee kaupungin menoa ja meininkiä. Pikkujouluaika on tullut ja baarit taas kuhisevat ihmisiä, jotka ovat viettäneet pitkän vuoden ahertaen suurempia omia tai firman tavoitteita eteenpäin. Ihmisiä, jotka kerrankin löystävät sitä kravattia ja pipoa - tai ainakin yrittävät.

Pikkujouluajan lisäksi nyt on alkamassa joulumyyjäisten aika. Ensimmäisenä on Taikin opiskelijayhdistyksen Tokyon joulumyyjäiset, jotka ovat jo tänä viikonloppuna. Sieltä on aina ajoittain tarttunut joululahjoja läheisille, joten suosittelen lämpimästi! Tänään en ainakaan itse vielä ehdi, mutta ehkä huomenna sitten.

Näiden lisäksi on perinteisesti itsenäisyyspäivän tienoilla naistenmessut, joissa käsityöläiset tuovat käsitöitään myyntiin. Mahdollista on nähdä uskomattomia käden saavutuksia, ihmeellisiä ideoita ja hyvää jouluista meininkiä. Näiden lisäksi on turha unohtaa Wanhan joulumyyjäisiä ja Espan kojuja. Niistä tulee vaan niin hyvä joulufiilis. Nyt kuitenkin pikkujoulukiireet vievät tämän tytön pois koneelta, joten huomiseen!

Nukuttu päivä

Iiks, siinä missä lööpit kirkuvat erääseen eläimeen ainakin nimensä puolesta viittaavaa influenssaa, moni joutuu toteamaan, että on taas kipeä. Vaikka tauti ei olisikaan mitään niin eksoottista, että se olisi tullut maailmalta. Reilun viikon jaksoin sinnitellä lämmön ja kuumeen rajamailla. Äänikin meinasi aina välillä lähteä/rikkoutua, muttei sitten mitään sen kummempaa. Tänä aamuna taas vaiva uusiutui hieman rankempana.

Puoli tuntia kiersin ympyrää, ennen kuin tajuntaan alkoi hiipiä se tosiasia, että tuskin olisin työkuntoinen. Hampaat kalisivat ikävästi toisiaan vasten. Kylmä hiki ympäröi kehoa, ja samaan aikaan ei oikein tiennyt väristäkö kylmästä vaiko hikoilla pois kuumuutta. Tarpeeksi syitä, että suljin uudestaan silmäni ja totesin, että josko huomenna yritetään uudestaan. En normaalisti nuku viikonlopullakaan pitkään, mutta nyt kiltisti näin villejä unia keskipäivään saakka. Sitten käytin puolisen tuntia yhden jogurtin syömiseen ja sähköpostien nukemiseen. Elimistö vei taas voiton ja onnistuin torkahtamaan taas pariksi tunniksi uudelleen. Seuraavalla heräämisellä sain sentään suihkutettua pahimmat hiet pois ennen simahtamista. Kolmannen kaksituntisen "iltapäiväunen" nukahdin taas pian sohvalle, siinä oli kun niin mukava levähtää pariksi tunniksi.

Puoli kuudesta asti olen sinnitellyt hereillä. Vielä on toivoa huomisesta. Välillä on vain niin hassua, että keho vetää totaalisesti voiton, eikä silloin voi tehdä muuta kuin nukkua. Pidän peukkuja, jos huomenna olisi terveempi päivä. Vaikka ulkona onkin varsin harmaata, en halua vielä siirtyä talviunille - ainakaan ihan vielä.

Elämän logiikka ja muut kaverit

Kun pakollisia kursseja ei ole enää käytävänä, on joskus kiva tutustua asiakirjallisuuteenkin. Olen vielä varsin nirso oikeiden tiiliskivien lukemisessa, joten tiedon haaliminen hieman pehmeämmässä muodossa on ollut varsin kova sana. Tutuiksi ovat tulleet muun muassa seuraavat kirjat:

Tim Hartford: The logic of life
Teos on jatkoa kirjalle "Undercover Economist". Tyyli on edellisestä kirjasta tuttu, muttei vaadi edellisen kirjan tuntemista. Hartfordilla on hauska tapa havainnoida ympäröivää maailmaa ja kirja vastaakin muun muassa kysymyksiin, mistä hyvät naapurustot koostuvat, miten eri rangaistuskäytännöt vaikuttavat teinien käytökseen tai mikä on eroamismäärien merkitys onnellisille liitoille
Steven D. Levitt & Stephen J Dubner: Freakonomics
Yksi alansa uurtajista Undercover Economicsin kanssa. Kirjassa pohditaan mm. sitä, mikä tekee täydellisen vanhemman, mitä huijaavilla opettajilla ja sumopainijoilla on yhteistä tai miksi huumeidenvälittäjät asuvat yhä äitiensä kanssa.
Nassim Nicholas Taleb: Fooled by Randomness
Tällä hetkellä kesken oleva kirja vaikuttaa lupaavalta ainakin ensimmäisten sivujen perusteella. Kirja pohtii vielä hieman enemmän erilaisia tilastotieteiden tulosten merkitystä erilaisiin käytännön ilmiöihin. Takana ovat sivut pörssi-ilmiöistä ja kirja kulkee ilolla laukussa mukana.

Pari muutakin kirjaa odottaa kiltisti paikkaa laukussa, niiden esittely jääköön myöhemmäksi. Sokkona on turha esitellä mitään, vaikka pingviinimerkki kulmassa lupaakin hyvää.

Vaikeaa, niin vaikeaa

Joskus ei vain onnistu. Pienet takaiskut kuuluvat elämään kuin elämään, mutta aina silloin tällöin käy niin, että kirpaisee normaalia enemmän. Suuret pettymykset ovat kouluttavat ja kypsyttävät, riippumatta siitä liittyvätkö ne ihmissuhteisiin, haaveisiin tai niinkin arkiseen. Pienet pettymykset muistaa helposti paljon pidempään, kuin ne suuret saavutukset.

Joskus pienetkin asiat jäävät vaivaamaan pitkäksi aikaa. Muistan vieläkin esimerkiksi hyvinf yhden ylioppilaskokeen, joka jäi kaksi pistettä laudaturista. Se ei ollut itselleni edes tärkeä aine. Minun on mahdotonta muistaa, kuinka monella pisteellä mikin muu arvosana tuli. Ei edes niitä tärkeitä. Ei sillä oikeastaan enää niin väliäkään. Silti on hassua, että se kaksi pistettä joskus tulee vielä mieleen.

Jos ei koskaan ole kokenut suuria pettymyksiä, se saattaa johtua kokemuksen puutteesta, täydellisestä kyvystä sulattaa vastaantulevat takaiskut tai vaihtoehtoisesti siitä, että on aina pysynyt turvallisuusalueellaan. Jos ei ole unelmia, jotka liihottaisivat korkealla pilvissä, ei koskaan kupsahda myöskään sieltä pilvenreunalta alas. Tietysti jossain vaiheessa karttuu elämänkokemusta tai teflonia pintaan, jolloin pienet asiat eivät oikeastaan enää hätkäytä. Mittasuhteet löytyvät helpommin, eivätkä pienet aallot enää keikuta venettä.

En ole vielä siinä tilassa, että osaisin suhtautua kaikkiin pettymyksiin aivan, kuin ne olisivat yhdentekeviä. Tuntuu, että se merkitsisi, ettei minulla ole tunnetta mukana asioissa, joita teen. Jos ei välitä, ei toki satu, mutta jos ei välitä, ei mikään tunnukaan. Jos mikään ei tunnu, niin mitä varten oikeastaan sykkisi? En tiedä - siihen dilemmaan en ole keksinyt vielä vastausta. Ehkä tulevat vuodet tuovat tähänkin vielä viisautta, elämän ymmärtämistä. Toivottavasti.

Ihailen ihmisiä, jotka kulkevat pää pystyssä, vaikka mitä tapahtuisi ympärillä. Ihmisiä, jotka eivät edes huomaa hetkiä, jolloin vähän mokaavat tai tulee pieniä vastoinkäymisiä. Vaikka he huomaisivatkin jonkun hieman lässähtäneen, se ei vaikuta heidän itsetuntoonsa ja intoonsa yrittää. Muutama opiskelukaveri oli sellainen, että heitä ei oikeastaan mikään pysäyttänyt (ei varmaan pysäytä vieläkään). On upeaa katsoa heidän menoaan vierestä, kun he täynnä itseluottamusta porhalsivat.

Itselläni on ennemminkin se tapa, että näen ne puuttuvat pisteet, ne pienet puutteet ja virheet kokonaisuudessa. Vaikea on hahmottaa, mitä kaikkea onkaan saanut aikaan, saati, että osaisi antaa sille arvoa. Välillä eksyy olemaan turhan vaatimaton, eikä osaa arvostaa niitä omia (joskin ajoittain myös turhia) ponnistuksia saadakseen kuun sieltä taivaalta.

Vaikka uusi vuosi on vielä kaukana, tulevan vuoden tavoitteena voisikin olla, että olisin itselleni armollisempi. Jos vaikka joskus pohtisin niitä asioita, mistä olen suoriutunut hyvin ja ominaisuuksia, jossa oikeasti olisin hyvä. Se olisi erittäin vaikea ja vaativa tavoite, jota voisi hyvin taas täysillä yrittää saavuttaa, eikä siinä haittaisi, vaikka hieman epäonnistuisikin.

Hyvät matkakumppanit

Yle mainostaa palveluitaan varsin oivallisella pätkällä:

Palaneen käryä

Yleensä elämä kulkee odotettuja polkujaan. Mikään ei erota tavallista maanantaipäivistä monista muista vastaavista. Kävelee ajatuksissaan keskustassa, kiinnittämättä enempää huomiota ympärilleen. Yhtäkkiä bussi tulee vastaan, kävelytietä. "Kuski on kai eksynyt." Muutenkin keskusta tuntuu olevan jotenkin täynnä busseista ja normaalisti niin tyhjät pysäkit ovat täyttyneet ihmisistä. "Sepäs hassua." Ei vieläkään sytytä.

Seuraavaksi näen erinäisiä hälytysautoja ja haistan sitä käryä. Vähän turhankin paljon. Hetken pällisteltyäni alan tajuamaan, että jokin on tainnut todellakin palaa. Ihmettelen Kampin autioita käytäviä ja suljettuja liikkeitä. Mietin, että oikeastaan on aika hassua, että tilassa, jossa on kauppoja, on myös jotain hyvin syttyvää alakerrassa. En siltikään hahmota oikein, että onko palo ollut alakerrassa, vaiko jossain ylempänä. "Alhaalla paloi bussi", kuulen.

Vaikka tunnelit ovatkin aina todella kiehtovia, eivät ne varmastikaan ole kaikkein näppärimpiä paloturvallisuuden kannalta. Ei ole niin monta suuntaa, josta pääsee sammuttamaan. Kenellekään ei onneksi käynyt kuinkaan, mutta liikkeissä varmasti haiskahtaa vielä hetkisen tämän tapahtuman jälkeen. Ainakin nyt tuoksahti vielä niin voimakkaalle, ettei tiloissa voinut oikein olla, vaikka poliisi sinne takaisin päästikin. Pakenin takaisin ulos, hengitin raikasta ulko-ilmaa ja yhtäkkiä eivät yhtään enää haitanneet keskustan tuulet ja kylmyys. Tervehdin niitä ilolla ja odotin tyytyväisenä ulkopuolella bussia kotiin.

Do, do, do, doo-o

Syksyn alkuvaiheilla sain lopulta niskasta kiinni ja päätin kuin päätinkin liittyä kuoroon. Kyseinen kuoro oli valmis ottamaan riveihinsä myös tällaisen ensikertalaisen, joten nyt ihmettelen, mitä kaikkea ihmeellistä nuotisto kätkeekään.

Eri äänillä on omat nuotit, eikä se loppujen lopuksi ole ollut yhtään niin häiritsevää, kuin aluksi pelkäsin. Silloin kun sävel on uusi ja outo lähinnä keskittyy niihin omiinsa, eikä vilkuile juurikaan menoa ympärillä. Kuulo keskittyy saman äänialan laulajiin.

Oma taiteenlajinsa on kyllä kaikkien täyteäänien laulaminen. Dam-di-dam-di-daa ja tsup-pup-pup-pup-puu ovat tulleet tutuksi, edes kavereiden laulamana. Vaikka itse haparoinkin yleensä melodian kanssa on kanssalaulajien "helpot" täyteäänet sellaisia, etten voi ymmärtää, miten ne voi oppia ja muistaa. Ne menevät jotenkin niin tasaisesti, mutta silti yksittäisillä nuoteilla on kokonaisuuden kannalta merkitystä. Esimerkiksi seuraava on hatunnoston arvoinen suoritus: King's singers ja Barber of Seville:

Pulahdus

Pulahdus. Raikas sellainen. Huijasin itseni altaan reunalle. Ihan pieni pulahdus vain, sitten lähden. Kylmää ja märkääkin. Ei yhtään huvita liikkua tai olla. Capoon huvittaisi kyllä lähteä, mutta kantapään vaiva tuntuu nauravan minulle iloisesti. Kivaahan se olisi joo, mutta ei tällä kantapäällä, jossa askeleetkin on ajoittain kivuliaita.

Ylipuhuin itseni spinning-tunnille. Se oli työläs ja hankala prosessi, eikä asiaa helpottanut se, että tunti oli jo täynnä siinä vaiheessa, kun lopulta sain raahauduttua salille. No, bodypumppiin sitten, vaikka kuvittelin jo niiden päivien olevan kaukana takana. Harrastin sitä joskus varsin intensiivisesti, kunnes kyllästyin totaalisesti. Nyt oli sentään kulunut suunnilleen kolmisen vuotta. Kantapää pisti jännittämään. Kestääkö se, vai joudunko jättämään tunnin viiden minuutin jälkeen kesken? En joutunut. Onneksi. Kaksi liikettä oli kovia kantapäillä ja nekin fuskasin. Pienillä painoilla ja varpaisillaan voi tehdä aika paljon. Pihalla olin kuin käki, eikä asiaa yhtään auttanut se, että ohjaaja veti jotain vanhaa sarjaa ziljoonatta kertaa ja unohti aina välillä mainita, mitä tehdään seuraavaksi. Tuskainen tunti.

Sen jälkeen olin varautunut saunaan ja uintiin. Kamatkin olivat mukana. Ihan pieni pulahdus, kuitenkin se on kylmää. Muttei oikeasti ollutkaan. Jostain syystä allas oli kokonaan minun. Kukaan muu ei rikkonut rauhaani ja sain onnessani pulahdella reunalta toiselle. Yhtäkkiä huomasin, että olin viettänyt vedessä jo yli puoli tuntia. Se oli vain niin ihanaa, rauhoittavaa. Rentouttavaa, kun sai lipua omaa vauhtia laidalta toiselle. Kannustavaa, sillä se oli niin kivaa. Oli mukavaa uida pitkän tauon jälkeen. Sen jälkeen saunaan ja ulkona talven tervehdys tuntui leppoisemmalta. Pulahdus virkistäytymiseen, juuri oikeaan aikaan.

Ikkunalaudan yllättäjä

Tiedättekö ne kausittaiset kukat, joita kaupat ovat täynnä aina ennen jotain juhlaa? Yleensä ne kuihtuvat pian juhlan jälkeen, eikä ole toivoakaan, että enää uudestaan kukkivat. Ihmetykseni oli siis suuri kun huomasin nupun monen vuoden takaisessa joulukaktuksessa.

Kertaakaan se ei ole kukkinut ensimmäisen joulun jälkeen. Silti se vihreänä koristaa ikkunalautaa eikä ole välittänyt siitä, että kukkien kanssa peukaloni on ajoittain keskellä kämmentä. Aina ajoittain unohdan mm. kastella virheät ihmeeni, joka on koitunut monen kasvin tuhoksi. Myöskään poissaolot eivät ole oikeastaan näkyneet kuin korkeintaan kasvun hidastumisena (tai nopeutumisena, jos joku muu on kivana käyttänyt aikaa niiden hengissäpitämiseen). Vihreänä kaktus on jaksanut painaa jo monta vuotta, enkä enää osaisi kuvitella ikkunalaudan reunaa ilman sitä. Alkuajoista se on myös kasvanut tuplamittaansa, pysyen silti varsin hallittuna omalla tontillaan.

Ihmetykseni olikin tänään suuri, kun huomasin nupun erään oksan päässä. En tiedä, kuinka kauan se on siinä ollut, koska - no, en vain aina niin huomaa tuollaisia juttuja. Tarkempi tarkastelu paljasti, että nupulla on itse asiassa myös neljä pienempää kaveria ja yksi pieni uloke, jonka tulevaisuutta nuppuna on vaikea määritellä. Nupun väri on valkoinen, joten nyt lähipäivinä taitaa olla sopiva hetki avata silmät ja ihmetellä, milloin (tai josko) nuppu rohkenisi avautumaan. Silloin on ehdottomasti kuvan paikka. Se on vain jotenkin niin hassua, että vuoden pimeimpänä aikana kasvi puhkeaa kukkaansa suunnilleen viiden vuoden odottamisen jälkeen. En kyllä valita, harvoin sitä mikään tähän vuodenaikaan pystyy yllättämään.

Inspiraatio, missä olet?

Joskus pakertaa pitkään kuin tunnelissa, tahkoten tunteja johonkin isompaan projektiin. Sitten kun projekti loppuu, tuntuu, että vuorokaudessa on aivan tosi paljon tunteja. Hetken hiljaisuus, joka pistää ihmettelemään, että mitä silloin tekikään, kun ei vääntänyt sitä rankkaa kurssia, omaa vapaa-ajan haastetta tai työsarkaa. Ihmettelee, mitä elämä olikaan sillon ennen, kun oli paljon vapaita tunteja, joita käyttää.

Yleensä hiljaisuuteen kummasti alkaa hetken päästä löytyä virikettä. Kavereille tulee soitettua herkemmin, kahvilla tulee käytyä ja puuhailtua kaikkea kotona ja ulkona. Eikä pian enää muistakaan, että eli elämäänsä jotain tiettyä juttua vahvasti eteenpäin vieden. Löytyy hymy ja ilo, joka on vapauttavaa.

Marraskuu on monesti kuukausista synkin. Joulua ei oikeastaan vielä viitsisi odottaa ja syksyn riemustakin on kulunut jo hetki aikaa. Ei ole kevään merkkejä, joita odottaa ja talven merkit - loska ja jää - harvoin herättävät kovinkaan lämpimiä tunteita. Eivät ainakaan minussa. Pikkujouluaika alkaa piristää kuun loppupuolta, mutta sitä ennen on vain sitä arjen raatamista.

Olen viime aikoina sykkinyt jotenkin normaalia enemmän töitä ja pikkuhiljaa alkaa kaivata sitä hetkeä, kun on ihan vaan vapaata. Päivät, jolloin ei tarvitse tehdä mitään, eikä se haittaa. Viikon sykkiminen on vielä edessä ja sitten ihmettelen, että mitä nyt? Mitä tehdä päivillä, kun alkaa olla taas aikaa? Koenko itseni iloiseksi ja vapautuneeksi - luultavasti. Vielä viimeinen pinnistys ja sitten pääsee juhlimaan oikein toden teolla. Blogi ehkä hiljenee, sillä tosiaankin - ajattelin juhlia toden teolla ja unohtaa kaikki tylsät projektit.

Sitä ennen tänään olisi luvassa leffoja ja tyttömeininkiä kaverin luona. Laukusta löytyvät muun muassa sekä Juno, Kultaisen kukan kirous ja Vicky Cristina Barcelona, pieni vaaleanpunainen skumppapullo ja villalankaa, josta voi taas neuloa jotain lämmintä, joka pitää kylmän poissa.

Pimeä marraskuu

Marraskuu on monesti yksi synkimmistä kuukausista. Tähän olen henkisesti varautunut niin, että jokaiseen usein käytettyyn laukkuun on kylvetty yksi pieni matkasateenvarjo. On näppärää, kun ei erikseen tarvitse muistaa lisätä sateenvarjoa matkaan joka ainoa aamu. Säästyy ikäviltä yllätyksiltä, eikä keveiden varjojen kantaminen mukana edes paina niin kovin paljoa. Ei kastu, muuta kuin korkeintaan varpaat. Nekin on suojattu nahkakengillä, jotka ennen talvea ovat saaneet mehiläisvahakäsittelyn. Hyvin pysyy vesi ulkona. Sen verran raskasta vaha kyllä on, että kannattaa kokeilla kenkään johonkin huomaamattomaan kohtaan, jos on yhtään epävarma kenkien ja vahan yhteiselon toimivuudesta.

Jokaisessa takissa ja monissa repuissa roikkuu lisäksi heijastin, jotta en hukkuisi pimeään synkkyyteen. Viime vuosina heijastintarjonta on kivasti monipuolistunut, eikä tarvitse aina tukeutua iänikuisiin palloihin ja lumihiutaleisiin, jotka kolisevat joka kulmaan. Laukuissa annan heijastimen harvoin roikkua, etteivät ne jää mihinkään kiinni. Suositusten vastaista, tiedän, mutta toisaalta, ne ovat vain täydentämässä erilaisten heijastinten kavalkadia. Takeissa heijastimet saavat sitten mellastaa vähän vapaammin. Tämä myös johtaa siihen, että takkien heijastimet on aina säännöllisin väliajoin uudistettava kun edellinen on lähtenyt karkuteille. Ajattelen aina heijastimen kadotessa, että ehkä joku onnellinen pikkutyttö tai -poika on löytänyt uuden aarteen. Karu totuus taitaakin olla, että ne talvehtivat jossain ojanpientareella, jonka jälkeen joku toivottavasti siivoaa ne keväällä kaatopaikalle.

Lokakuun loppua

Kirpsakka pikkupakkanen. Maa, joka hieman ritisee jalkojen alla. Puut, jotka hukuttavat meidät lehtiinsä. Puistojen hoitajat, jotka yrittävät kovasti puistot lehdettöminä palaavat joka aamu siistimään puistoja, jotka ovat täynnä lehtiä.

Voin vaikka vannoa, että keskiviikkona tuli lunta pienen hetken. Se suli nopeasti, mutta vahvistaa käsitystä, että talvi olisi hitaasti tulossa. Huomenna alkava marraskuu vie ajatukset talveen ja kylmään. Ensilunta odotellessa.

Pyhäinpäivä, jolloin maa hiljenee. Vanha - ja miksei nuorempikin - kansa vaeltaa hautausmaille muistamaan läheisiään kynttilöin. Bussissa tulevat vastaan drakulat, noidat ja muut hirviöt, jotka juhlistavat amerikkalaisperäistä Halloweenia. Hämmentävä yhdistelmä harrasta ja riehakasta, perinnettä ja uutta juhlaa.

Olen ollut varsin hiljaa viime aikoina. Viikot ovat muistuttaneet niin paljon toisiaan. Kovasti töitä ja viikonloput täynnä erilaisia pippaloita. Hetkiä, jolloin on niin paljon meneillään, ettei tunnu olevan mitään sanottavaa. Lokakuu kului kuin siivillä. Tuntuu, että viikko sitten se vasta alkoi. Mihin kuukausi katosi? Odotan joulua, odotan kevään lomaa, vaikka kumpaankin on vielä paljon aikaa. Ei elämä voi perustua pelkästään odottamiselle, vaan olisi kivempaa elää tässä ja nyt.

Ai niin. Tänään on finaali. Philomelan taivalta seuranneet, muistakaa äänestää Suomen paras kuoro kisoissa! Nyt on viimeinen mahdollisuus vaikuttaa lähettämällä tekstiviesti KUORO1 numeroon 17132 (0,66 e kipale) tänään lauantaina klo 19.10-20.25.

Michael Jackson-tanssi

Tänään on 400 tanssijan Michael Jackson-aiheinen tanssiesitys Kampin Narinkkatorilla. Jos sattuu eksymään lähistölle, voi yllättyä, sillä sen verran massiivisesta spektaakkelista nyt puhutaan. Katsotaan nyt josko itsekin käyn kurkistamassa, miten suomalaisilta kimppatanssi luonnistuu.

Harmaata

Nyt on alkanut harmauden aikakausi, aika joka kestää suunnilleen kellojen vaihtamisesta jouluun asti. Päivät, jotka alkavat harmaudella ja päättyvät harmaudella. Ei kirkkaan räiskyviä värejä, mustaa tai valkoista, selkeitä ääriviivoja. Ainostaan pehmeän harmaan eri sävyjä. Niistäkin voi toki pitää, jos osaa katsoa hieman eri silmillä.

Aamulla kuvittelin käveleväni Skotlannin nummilla, niin sumuista, tuulista ja tihkusateella kruunattua säätä tuli vastaan, kun avasi oven. Ihanat lehdet, jotka piristivät työmatkaani puiston läpi oli poljettu maahan ja ne olivat sekoittuneet kuravelliin. Olisin varmasti ollut innoissani, jos ikää olisi ollut kolme vuotta. Silloin kaikki jännittävät hiekan ja maan eri muodot olivat todella mielenkiintoisia. Sen jälkeen taas - en enää niin lämpene. Pohdin jopa reitin vaihtamista tylsään asfalttiin, edes siksi, kunnes pahin sotkukeli on ohi.

Harmaalta voi toki piiloutua parvekkeen kynttilöin, sielukkaisiin viiniltä maistuviin iltoihin tai vaikka neuletyön pariin. Värit ja maut piristävät, auttavat sulkemaan kurjan sään ikkunan ulkopuolelle. Välillä myös sisunainen nostaa päätään, että minähän en sokerista ole tehty. Että ei minua näin pieni tihku matalaksi saa.

Neulontakärpäsen purema

Tällä kertaa se lähti langasta. Ihastuin kovasti, enkä voinut vastustaa kiusausta. Lanka oli niin kaunista, että pystyi vain kuvittelemaan, mitä kaikkea siitä voisikaan tehdä. Mihin se päättyikään? Ei voi tietää, tällä hetkellä on monta kerää odottamassa, mitä keksisikään tässä tekemään.

Ensimmäinen idea oli rannelämmittimet. Ilmassa väreili tekeminen, purkaminen ja tekeminen. Uudelleen yrittämistä ja suuresta nysväämistä. Lankojen nimet olivat aivan ihania ja niiden värien vaihtelut suorastaan houkuttelivat kaikista pienistä vastoinkäymisistä sykkimään eteenpäin. Innostuin hyvin yllättäen neulomisesta, ja edellisestä kerrasta oli lähes 15 vuotta aikaa. Ensimmäisellä kerralla ei mikään ole helppoa, mutta toivottavasti alkaa kohta jo sujumaan. Kuvat todistavat, että jotain olen sentään saanut aikaan (sori tämä blogihiljaisuus, tuo voi olla yhtenä pienenä osasyynä):

Jäätynyt karpalo ja iltanuotio luonnonvalossa. Tältä se näytti viime viikolla. Iltanuotiosta piti tulla rannelämmittimet. Jossain vaiheessa kuitenkin huomasin, että kokonsa puolesta tekele sopi paremmin nilkkaan kuin käteen, joten tuli pieni muutos suunnitelmiin.

Ensimmäinen työ piti olla vaatimattomasti rannelämmikkeet, mutta pitkän äheltämisen jälkeen tulikin sukat. Kantapään varmaan purin sellaiset viisi kertaa, mutta aina ei voi voittaa. Tällaiselta työ näytti valmiina (tai no vielä pitäisi langat päätellä) ja levitettynä lattialla huonossa valossa:

Jalassa hieman paremmassa valossa:

Kaivattu rannelämmike syntyi sitten lopulta jäätynyt karpalo-nimisestä langasta. Sekin on vielä päättelemättä. Kaverikin valmistui tänään, joten sormet syyhyävät siihen, että pääsisi käyttämään näitä ihan toden teolla.


Tällaista tällä erää. Jostain syystä eksyin tänään kaverin kehumalle neulontasivustolle, ja pahoin pelkään, että jään jumiin tämän kanssa aivan yhtä pahasti kuin kaikkeen muuhun söpöön ja ihanaan.

Philomela finaaliin, jei

Suomen paras kuoro on edennyt finaalivaiheeseen, joka järjestetään ensi viikonlopulla. Eilisissä mittelöissä ilmeisesti neljä kuoroa kohtasi ja kaksi niistä pääsi kilpailemaan paikasta auringossa tulevalla viikolla. Vastassa tulevat olemaan Philomela ja Kuopion Nuorisokuoro. Äänestysinnon perusteella Kuopion Nuorisokuoro on vahva ennakkosuosikki. Savossa osataan pitää omiensa puolta. Itse tykkään Philomelasta. Siihen ei kyllä liity tämä kisa mitenkään. Eksyin vain joskus vuosi sitten Philomelan tuomiokirkon kryptassa järjestämään konserttiin, joka oli tosi hieno ja vaikuttava. Tsemppaan siis kovasti Philomelaa, mikä on varmaankin jäänyt harvalle blogia enemmän lukeneelle epäselväksi.

Avokadojen kypsyttelyä

Tänä syksynä jotenkin löysin sen. Etelän herkun, joka vie minut aina silloin tällöin uusiin sfääreihin. Vihreä tai tumma kuori, ja maku taivaallisen pähkinäinen. Mitä olisivatkaan salaatit enää ilman avokadoa?

Pienenä en niin välittänyt. Nykyään en oikein osaa olla ostamatta viikonlopun ruokaostoksissa uutta kivikovaa aarretta. Hiljaa kypsyttelen sitä viikon pöydällä ja jääkaapissa, kunnes se lopulta on raikkaan pehmeä, aivan ihana. Leivän päällä tai salaatissa, ah sitä taivaan tuntua.

Aina välillä löytää uusia makuja tai ihastuu vanhoihin uudestaan. Sitten sitä syö monta viikkoa enemmän tai vähemmän putkeen ja vanhat tutut maut palaavat taas arkeen. Jonain päivänä löytyy taas jokin uusi aarremaku, raikas, hedelmäinen tai vaikka kitkeräkin. Etelän maut, jotka harmaaseen loka- tai marraskuuhun tuovat toivon lämmöstä ja auringosta.

Sunnuntaina talviaika

Syksy on taas edennyt siihen pisteeseen, että aamuisin on pimeää. Pidän kiinni peitosta kuin varkain ja lupaan, että kyllä, enää viisi minuuttia ja nousen. Kun tulen kotiin, on ulkona yhtä pimeää ja jos olen pitkään hiljaa, alkaa taas unettaa. Peiton mukava lämpö sinnittelee suurena haaveena hetkinä, kun tuntuu, että aina on pimeää. Kun menee töihin, on pimeää ja yhtä lailla kun lähtee töistä, on pimeää.

Yksi perinteinen merkki talven ja pimeyden tulosta on se, kun viikonlopulla vaihtuu talviaika. Sen mukana myös luovutaan kesän yhdestä merkista ja saadaan vastineeksi yksi tunti enemmän - nukkua tai ihmetellä, ehkä bilettääkin.

Myös aikaero moniin maihin muuttuu - esimerkiksi Intiassa ei siirrytä lainkaan talviaikaan. Hetken pohtii pidempään, paljonko kello nyt Intiassa onkaan, onko työpäivää vielä jäljellä. Voiko vielä vaivata.

Kesä- ja talviajat on hyvin perinteinen rajapyykki talven tulolle ja talven väistymiselle. Vaikka teknologian aikakaudella purnataankin, että ne ovat vain hankalia, eivätkä tuo mitään varsinaista hyötyä, liputan tämän mukavan perinteen puolesta. Se on aina niin konkreettinen merkki vuodenaikojen vaihtumisesta, jotain pientä erikoisuutta muuten niin tavalliseen viikonloppuun. Siispä tervehdin hymyillen sunnuntaina edessä olevaa talviaikaa.

Suomalaisia hattuja

Viime viikolla tuuli puhalsi ja ilmat kylmenivät. Jopa niin paljon, että matkalla kahden paikan välillä tuli ikävä käsineitä. Pyrähdin erääseen isoon keskustan tavarataloon tutkailemaan käsinevalikoimaa. Haaveissa kun oli pitkään olleet nahkahansikkaat, koska jotenkin ne tuovat hieman kypsemmän vaikutelman kuin rakkaat tumppuni. Toki tumputkin säilyvät yhä ahkerassa käytössä varsinkin silloin, kun ilma taas kylmenee niin paljon, että tarvitsee kahdet käsineet päällekkäin, jotta tarkenisi sen kymmenen minuutin matkan liikennevälineelle.

Käsineet löytyivätkin varsin helposti. Myös muilla tuntui olevan hyvin samoja ajatuksia päässä kuin minulla, sillä käsine/huivi/hattu-osastolla vilisi ihmisiä. Samalla ei voinut olla kokonaan huomaamatta myös muiden etsijöiden löytöjä. Eräs opiskelijatyttö löysi itsellensä oikein kivan ja pirtsakan näköisen hatun. Kohteliaasti odotin, että hän oli poistunut löytönsä kanssa, kunnes itse menin vaivihkaan kokeilemaan hattua. Se oli minulle aivan liian iso, mutta päädyin kuitenkin ihmettelemään hattuhyllylle kaikkia muita vaihtoehtoja. Yhdeltä seinältä löytyi oikein kivan näköinen valikoima ja sieltä montaa hattua kokeilinkin. Hämmästyin kuitenkin huomattavasti, kun huomasin, että hattujen tekijänä oli Fredriksson, joka on minulle lähinnä tuttu ylioppilashatuistaan. Yllätyinkin positiivisesti. Suomalaista hattutaiteilua parhaimmillaan - materiaalit tuntuivat hyvältä ja leikkaukset hauskoilta. Asiallista, mutta silti tarpeeksi iloista. Klassista ja hyvin nykypäivään sopivaa. Vähän aikaa kokeiltuani löysin itsekin yhden hatun, josta en enää osannut päästää irti. Niinpä se lähti mukaan kotiin ja valloittamaan kanssani tulevia talvisia maisemia.

Hyvää kuvaa en omasta löydöstäni valitettavasti (ainakaan vielä) saanut, mutta Fredrikssonin sivuilta löytyy muutamia malleja, jotka ovat myös hyvin kauniita ja nykypäivään sopivia:


Jos innostuit, niin kannattaa käydä tutustumassa isojen tavaratalojen valikoimiin. Ainakin itselleni suomalaiset raikkaan ulkonäön omaavat hatut oli varsin mieluisa uusi löytö.

Musiikkikuulumisia

Massive Attack oli pienimuotoinen pettymys. Noin 15 lempparikappaleestani bändi soitti kaksi, joten oma makuni ei ihan mennyt yhteen esittäjien tämänhetkisen maun kanssa. Toki saatiin kuulla lukuisia kappaleita puolen vuoden päästä ilmestyvältä albumilta. Ne eivät minua ainakaan vielä vakuuttaneet, mutta toisaalta Massive Attack on vähän sellaista musaa, joka paranee kuuntelemalla. On toki silti kiva, että heiltä on tulossa ulos uutta materiaalia.

Hesari mainosti Massive Attackin esiintyneen keski-ikäsille. Omassa silmässäni oli ehkä jotain vikaa, sillä ainakin kentällä tuntui olevan itseni ikäistä + hieman nuorempaa porukkaa paikalla. Keski-ikäisiä ei juuri näkynyt muualla kuin lehtereillä. Yksi vaihtoehto eri näkemykseen Hesarin toimittajan kanssa on tietysti se, ikääntyminen on käynyt hyvin pikaisesti yhdessä yössä tai vaihtoehtoisesti kiellän sisäisesti nuoruuteni vetreimpien vuosien menneen jo ohi.

Philomela laulaa tänään Oslossa. Jos on kiinnostunut seuraamaan ns. kuorojen euroviisuja, on kilpailu nähtävissä täältä. Olen myös seurannut Philomelan taivalta yle areenasta, jossa voi katsoa Suomen paras kuoro-kisan viime viikon jakson netistä. Se on jostain syystä erittäin hyvä ratkaisu, sillä a) en ole yleensä lauantai-iltaisin kovinkaan ahkerasti kotona ja b) en yhäkään omista televisiota.

Makeaa - tai tässä tapauksessa musiikkia - mahan täydeltä

Musiikin ystäville herkkuja piisaa lokakuussa. Viikon sisällä on paitsi Nouvelle Vaguen, myös Massive Attackin konsertti. Oi onnea, oi onnea.

Silti en tiedä, että miten suhtautuisin oikein Massive Attackin konserttiin. Monet biiseistä ovat olleet minulle niin rakkaita, niin tunnerikkaita. Saksan vaihtovuonna tuli monet biiseistä kuunneltua monta kertaa läpi. Jokainen sointu on tuttu ja jokaisen sanan osaan melkeinpä ulkoa. Joistain biiseistä tykkään toki enemmän kuin toisista, mutta toisaalta lempparini ovat keskenäänkin hyvin erilaisia. Bändin suurena rikkautena ovatkin monipuoliset soundit, uudentyyppiset lähestymistavat ja hienot, aavistuksen synkeän vivahteikkaat ääniraidat. Maailma, jossa elämä on rosoista ja se tuntuu ja maistuu täysillä. Rytmit, jotka kaipaavat vertaistaan.

Pelkään, että mitä tahansa odotan konsertilta, petyn pahasti. Sitä fiilistä, jonka sain eri hetkinä eri biiseistä voi olla niin vaikea herättää henkiin. Aika voi kuultaa muistot, eikä viime aikojen leffamusiikit ole kyenneet nousemaan lähellekään sitä tasoa, mitä monet levyt aikoinaan olivat. Silti heidän musiikkinsa on kestänyt aikaa erittäin hyvin. Biisien pariin voi vieläkin palata ja ne tuntuvat yhäkin ajankohtaisilta. Enää niitä ei jaksa kuunnella päiväkausia putkeen, mutta silti ne saavat kyllä hymyn huulille rankkana työpäivänä.

Protection (laulajan ulkonäkö on kyllä aika ysäriä... ääni silti loistava):


Special cases:



1000 mirrors (itse asiassa tämä ei ole Massive Attackin vaan Sinead O'Connorin ja Asian Dub Foundationin, soundi on vain aika lailla samantyylinen):

Huomiseen ei onneksi ole enää montaa yötä. Olo on kuin pikkulapsella joulun alla.

Hih, hei hullua

Viime viikolla tuli taas eteen ilmiö, jossa kaupungin tunnelma sähköistyi ja kadut täyttyivät keltaisista kasseista. Tungosta sanovat useat vihaavansa, mutta silti yksi sun toinen eksyy tarjousten houkuttelemana penkomaan suuria aarteita.

Itse olen huomannut täsmäiskujen toimivan parhaiten. Jos siis on jotain, joka on aivan pakko saada. Muussa tapauksessa yleensä kahdeksan aikaan illalla on tilaa kävellä ja olla.

Olen kovasti miettinyt, mistä näiden erikoispäivien lumo syntyy. Tykkään nimittäin ostaa kaikkea houkuttelevaa, antaa itselleni kerrankin luvan luksukseen. Toki tämä yleensä rajoittuu ruokaan, mahdollisesti myös kirjoihin, levyihin ja vaatteisiin. Herkkujen ostaminen on jostain syystä aina ihan pakollista. On jotenkin kiva eksyä hetkittäin myös sellaisen ruoan pariin, joka ei yleensä arkena tartu ostoskärryihin. Erilaiset juustot tuovat veden kielelle ja leipä houkuttelee tuoksullaan. Ilman Lindtin tummasuklaa-konvehteja kaksi kertaa vuodessa en osaa kuvitella eläväni. Lisäksi merenelävät ja vähän eksoottisemmat salaattitarpeet kummasti aina löytävät tiensä kotiini vuodesta toiseen.

Lentorumbakin tuntuu olevan ilmiö itsessään. Joskus naureskelin niille sinnikkäille, jotka jaksoivat nousta viideltä aamulla muutaman kympin säästön tähden. Tänä vuonna taisin itsekin sortua samaan, sillä erääseen aasialaiseen metropoliin lennot sai varsin edukkaasti. Kohde oli ollut suunnitelmissa jo pidempään, joten aivan hulluksi en tarjouksista tullut.

Punoin kovan sotasuunnitelman: suuntasin erääseen pieneen sivuhaaraan, koska ajattelin, että sinne eksyy huomattavasti vähemmän väkeä kuin keskustaan. Puoli seiskalta nousin ylös ja suuntasin kohti suurta arvontaa. Nappasin liput sekä asiakaspalveluun että nettipäätteisiin. Ja odotin. Aika tuntui matelevan. Tunti venyi toiseksi ja katse alkoi vilkuilla kelloa, kun töissäkin piti olla. Tik, tak, tik, tak, kello naksutti hitaasti. Kahden tunnin jälkeen odotus palkittiin. Pääsin ruudulle ja klikkailemaan. Jessss. Juuri oikeat päivät olivat vielä vapaana. Ei muuta kuin äkkiä täyttämään tiedot ja kyllä, lennot olivat minun.

Seuraavana viikonloppuna alkoi hieman epäilyttämään. Pystyikö se oikeasti olemaan noin helppoa? Klikkailin sähköpostiini ihmettelemään e-lippua ja tajusin yhden asian. Muuten meni hyvin, mutta varsinainen e-lippu puuttui. Varausnumero oli tullut sekä kännykkään että mailiin, mutta varsinainen lippu... ei löytynyt, ei. Laitoin siitä sitten asiakaspalautetta, että jos ovat löytäneet bittiavaruudesta yhden eksyneen e-lipun, niin ohjaisivat minun posteihini. Jonkun aikaa menikin ja Finnairilta soitettiin. Tietoliikenneyhteyksissä oli ehkä ollut jotain ongelmia. En yhäkään tiedä olivatko he löytäneet eksyneen lipun, mutta kuitenkin lupasivat lähettää sen uudestaan. Hetken päästä mailiini tupsahti lippu uudelle onnelliselle omistajalle.

Mihin siis kettu turkistaan pääsisi? Matka on siis ostettu kauas, kauas pois. Aivan heti ei lomaa herunut, mutta kevättä on nyt hyvä odottaa hymy huulilla. Kammottavasta säästä huolimatta en ole kyennyt muuta kuin hymyilemään tämän viikon ajan.

Suorituskeskeistä meininkiä

Joskus aina välillä tulee miettineeksi, kuinka Suomessa kaikkien pitäisi koko ajan olla tekemässä jotain. Olla tehokkaita ja pyrkiä täydellisyyteen. Keskinkertaisuus on synti ja häpeä. Ihmisellä on kuitenkin helposti samaan aikaan monta rautaa tulessa, jolloin aina ei voi olla panostamassa kaikkeen ihan niin paljon kuin pystyisi.

Monissa harrastuksissa törmää ihmisiin, jotka tuntuvat tekevän harrastusta elämän tärkeimpänä asiana. Heidän on monesti vaikea ymmärtää, ettei toinen koe tilannetta sellaiseksi, että harrastuksen ulkopuolella viitsisi kovasti panostaa siihen, että paranisi harrastuksessa. Kuntokeskuksissa ohjaajat huutavat kuin viimeistä päivää parhaimpien tulosten saamiseksi. Aivan kuin ihmisen kunto siitä yhdestä kerrasta riippuisi, kokonaisuus on ennemminkin se, joka ratkaisee. Ihmisen elämäntavat vaikuttavat terveyteen pitkäjänteisesti, ei se, teetkö siellä hyperbodycircuitsteppi tunnilla vielä sen yhden noston enemmän. Siitä yhdestä ylimääräisestä nostosta saa korkeintaan hyvän omantunnon, fiiliksen siitä, että on tullut oikeasti tehty kovasti töitä. Silti minun on vaikea uskoa, että harrastusta, jossa viikoittain on lihakset megalomaanisen maitohapoilla tai verenmaku suussa jaksaa vuosia harrastaa hyvillä mielin. Toki, onhan meitä moneksi ja nostan hattua niille, jotka tuollaisesta nauttivat.

Tekemisen meininki ei rajoitu pelkästään harrastuksiin. Ajankäytön artikkeleissa panostetaan siihen, että kuinka saa tehtyä enemmän, ei siihen, kuinka saa kokonaisuuden pidettyä hallinnassa. Kuinka ymmärtää se, että jos tekee vain 99%:sesti asioita sen sijaan, että sykkisi 110 %:sesti saattaa saada pitkäjänteisesti paljon enemmän aikaan. Jatkuva ylikuormitus kun ei jätä aikaa toipumiselle ja se vie mennessään luovuuden ja fiiliksen. Ei sellainen ole kivaa tai tehokasta pitkäjänteisesti. Jos tuntuu, että ei jaksa, voi olla hyvä hetki pohtia, mistä voisi luopua, jotta jaksaisi paremmin. Ei elämä voi olla pelkästään äärimmillään sykkimistä, vaikka ajan henki tai ympäristö sitä uhkuisikin.

Kaverilta kuulin, kuinka Norjassa oli oma sanansa sille, että viikonloppuna ei tehnyt mitään. Oli kovasti arvostettua sanoa ilmoille, että oli viettänyt koko viikonlopun vain sohvanpohjalla kattoa tuijottaen, kirjoja lukien tai muuten vain hengaten. Mielestäni se on hyvin kunnioitettava ja terve asenne, sillä emme oikeasti voi elää tekemisen vuoksi. Yhtä tärkeitä ovat myös tilanteet, jossa vain olemme ja hengaamme, nauramme niitä näitä tekemättä mitään sen suurempaa tai tärkeämpää. Norjalaisista on hyvä ottaa oppia, heillä taitaa esiintyä masennusta suomalaisia vähemmän, vaikka yhtä karuissa oloissa elelevätkin.

Hei, mitä sinulle kuuluu?

Globaalissa mobiilissa maailmassa on mahdollistettu se, että voi olla koko ajan läsnä, kaikkien kanssa suuressa bittiavaruudessa. Facebookin ja instant messengereiden maailmassa on aina kaveri siellä jossain lähellä, yksittäisen sovelluksen takana. Silti aina hetkittäin pohdituttaa, että kuinka lähellä ihmiset kuitenkaan ovat. Toki, kyllähän nyt statuspäivityksistä hieman näkee, mitä ihmisillä menee, ja mitkä ovat päivän teemoja, hetken mielipiteitä tai keskeneräisiä puuhia.

Aina välillä kuitenkin yllättää, kuinka pitkä aika on kulunutkaan siitä, kun on viimeksi ottanut yhteyttä muihin ihmisiin, siis ihan reaalimaailmassa. Toki kahvittelua on aina kiva käydä silloin tällöin, mutta silti tuntuu, että niihin rakkaimpiinkin ihmisiin ehtii pitää yhteyttä liian harvoin, aivan liian harvoin. Hämmästynyt ääni langan toisessa päässä ihmettelee, että miksi soitat. Aivan kuin muuten vain ei enää voisi soittaa ja vaihtaa kuulumisia, edes sen verran, että kuulisi, ettei suuria kuulumisia ole.

Toki voi miettiä, mitä elämä olisi ilman näitä nettisovelluksia, olisivatko ihmiset jotenkin huomattavasti enemmän lähellä ja kontaktissa toistensa kanssa? Vai olisikovatko asiat vielä yksinäisemmin, jos työ nappaa mukaansa ja harrastuksilla ei ehdi pitää yhteyttää koko ajan kaikkiin ympärillään? Paljon kysymyksiä, niin vähän vastauksia. Silti joskus on aina hyvä muistaa kaikki ne ihmiset, joita ympärillä pyörii ja kuunnella korvat auki ihan livenä, mitä heille kuuluu.

Nouvelle Vague korjaamossa

Kaikkea sitä tuleekin koettua. Nouvelle Vague on eksyy korjaamolle 8.10 eli parin päivän päästä. Hymy on sen vuoksi ollut huulillani jo pitkään. Ideahan bändissä on se, että laulajat vaihtuvat ja kukin laulaja pyrkii tulkitsemaan sellaista kappaletta, jota ei ole koskaan kuullut. Kappaleiden sanat ovat monesti mielenkiintoisia ja hilpeyttä aiheuttavia ja tunnetuistakin kappaleista syntyy kokoonpanon jäljiltä hyvin erilaisia versioita.

Saa nähdä, josko tulevalla keikalla tullaan kuulemaan seuraavia kappaleita:

Don't go



Monesta kappaleesta ei ole edes olemassa mitään musiikkivideoita, vaan ennemminkin tutustuminen jää liveottojen ja muiden välineiden kautta. Laulajissa on vain jotain sellaista pikkusievää särmikkyyttä, että se saa synkänkin päivän kirkastumaan ja hymyn palaamaan huulille:

Nouvelle Vague: Sweet and tender:

Tiedän jo nyt, mitä tulee soimaan tulevat päivät Spotifyssa repeatilla. Työpäivätkin kummasti taas kirkastuvat.

Unenpöpperöinen kirjojen kansa

Kun aamuisin horteessa kipittää kulkuvälineeseen, on monella vahva motiivi taustalla: olisi kiva päästä istumaan. Toki monien arjen sankareiden jalat varmasti ovat väsyneet päivittäisestä raahautumisesta töihin tai kouluun, mutta yksi syy istumapaikkojen suosioon näkyy myös selvänä, jos avaa silmät kunnolla katselee ympärilleen: istuutumisen jälkeen lähes puolet ihmisistä kaivaa jonkin lehden tai kirjan esille, johon sitten uppoudutaan matkan ajaksi. Näin tilanne tuntuu olevan ainakin aamujunissa. Kerran laskin, että kymmenen ihmisen osiossa kuudella taisi olla jokin romaani esillä, kahdella lehti ja kaksi pohti vain muuten vain aamun syviä syntyjä. Tämä on aika kova saldo, jos vertaa moniin muihin maihin.

Mitä me sitten luemme? Salaisen naapureiden vilkuilun jälkeen vaikuttaa hyvin monipuoliselta ja vaihtelevalta. Koululaisilla saattaa näkyä jokin ulkoa opeteltava kielioppisanasto tai muut läksyt käsillä, vanhemmalla väellä puolestaan jotain työmuistioita tai vastaavia. Suuren suosion näyttävät saaneet ilmaisjakelulehdet, jotka ajankohtaisuutensa lisäksi omaavat yhden edun: näppärän koon. Sääliksi nimittäin käy niitä harvoja, jotka yrittävät sinnitellä ison Hesarin kanssa aamun ruuhkassa. Itse taisin kokeilla sitä kerran ja totesin, ettei minusta vain ole tähän aamun vaativaan taidonnäytteeseen, eli kuinka luetaan iso lehti siististi liikaa vierustovereita häiritsemättä.

Lehtien lisäksi kovassa huudossa ovat erilaiset romaanit. Pokkarit ja pienet kirjat ovat tässäkin vahvasti edustettuna: ne sopivat näppärästi laukkuun ja silloin pitkäkin matka kuluu varsin mukavasti. Valtaosa romaaneistakin tuntuu olevan ajankohtaista ns. kevyttä lukemista, eri kielillä. Tietokirjoja kantaa mukanaan vain harva ja yleensä kirjakauppojen kovat hitit tuntuvat aina silloin tällöin putkahtavat vastaan. Ei sinänsä mitään kovin erikoista, mutta minusta on hienoa, että kirjat kuuluvat vielä niin vahvasti monen arkeen.

Junasta poistuessa huomaa sitten varsin mielenkiintoisen sopuliefektin: kun ensimmäinen rapisee laittaessaan kirjan taas laukkuun, niin yhtäkkiä koko vaunu herää eloon, kirjat katoavat takaisin laukkuihin ja ihmiset nousevat jonottamaan päästäkseen junasta ulos. Mielenkiintoiseksi ilmiön tekee se, että se tapahtuu riippumatta siitä, kuinka lähellä laituria oikeastaan ollaan - aivan laiturilla tai heti edeltävän aseman jälkeen - kirjojen rapina tuntuu olevan laukaiseva tekijä. Hiljaa poistujatkaan harvoin aiheuttavat samaa efektiä. On sinänsä aika mielenkiintoista, että harva haluaa varata hieman pidemmän stressittömän vaihtoehdon kirjojen parissa jonotuksen sijaan. Olisihan se nyt aivan hullua, jos uppotuisi kirjaan niin, että pääsisi ulos junasta vasta minuutin päästä saapumisesta, vai mitä?

Lomahaaveita syksyn sateiden keskellä

Niinhän ne tulivat, syksyn sateet. Kylmät, vihmovat tuulet, jotka riepottelivat varautumatonta kulkijaa. Hiljaiset sunnuntait, kun kaupat ovat sulkeneet ovensa. On ainakin aikaa toipua iltojen riennoista. Kiirettä on hieman pitänyt viime aikoina. Tai oikeastaan voisi sanoa, että olen puuhannut paljon kaikkea mahdollista. Kiire kun on yleensä itse luotua. Olen nähnyt tuttuja, bilettänyt tai istunut iltaa. Se tavallinen kuvio siis. Ei siis auta muuta kuin haaveilla tulevan vuoden kohteista:

(lähde: Mondo)
Hong Kong matkakohteena on taas tupsahtanut haaveisiin, jos se sieltä on missään vaiheessa poistunutkaan. Saa nähdä, jos vaikka liput saisi jossain vaiheessa hankittua ja pääsisi ihmettelemään, mitä tuo Aasian metropoli toisi tullessaan. Töissä on kyllä ollut viime aikoina varsin tapahtumarikasta, joten saa nähdä, milloin olisi sopiva hetki pakata matkalaukku lomaa varten. Se ei välttämättä ihan heti ole odotettavissa - valitettavasti. Hong Kong kun on sen verran kaukana, että vähintään tarvitsisi reilun viikon - mielellään kahden - matkan, jotta aikaeroväsymyksestä pääsisi irti ja ehtisi hieman toden teolla tutustua kaupunkiin.

(lähde: Berlin Tourismus)

Toinen kohde, joka välkkyy korkealla haaveissani, on Berliini tai jokin muu Saksan kaupunki. Pieni, nopea pyrähdys saksalaiseen ympäristöön ennen joulua tekisi terää. Näen jo mielessäni joulumarkkinat ja haistan paikallisen glögin (oikeammin Glühweinin), tuoksun nenässäni. Saa nähdä, saanko haaveille katetta, koska glögittely on kivempaa muiden tuttujen kanssa, joten tarvittaisiin myös toinen kaveri, joka haaveilisi yhtä lailla idyllisestä saksalaisen joulunajan juhlistamisesta. Näin tämäkin suunnitelma on vielä pohdinnan alla.

Herkkää ja hellää

Jos joskus tarvittaisiin oikealla hetkellä kauniita rakkauslauluja, niin tässä olisi ainakin muutama. Ei silti, että tämä mitenkään ajankohtainen aihe olisi, kunhan vain pitkästä aikaa törmäsin yhteen näistä biiseistä, niin innostuin tekemään listaa.

Varoituksen sana: näiden biisien jälkeen saattaa tuntua siltä, että on syönyt aivan liian monta vaahtokarkkipussia, suklaasydäntä ja jogurttirusinaa yhteen menoon. Liian yltäkylläisen äklö siis. En suosittele makeaa mahan täydeltä edes rakkauslauluissa, ja lisäksi kannattaa olla varovainen, jos ei ole lainkaan oikeassa mielentilassa. Seuraava anti ei sovi heikkohermoisille, sydänsuruisille tai niille kyynikoille, jotka eivät kestä sulosointuja, linnunlaulua tai muitakaan kliseitä, jotka yleensä halutaan liittää rakkauteen. Sillä kliseisiähän nämä seuraavat kappaleet ovat, omalla suloisella tavallaan:

Freshly Ground - I'd Like:


Mandalay - Beautiful (7 Canny Mix on vielä parempi, mutta tähän löytyi video):


Craig Armstrong - This Love:


Nouvelle vague - In a matter of speaking:


Moby - Dream about me:

Kylmyyden eri tasot

Eteläisessäkin Suomessa on jo hieman viilentynyt päivän aikana, sen kunniaksi oli pakko listata kylmyyden havaitsemisen eri tasot. Nämä eivät ole mitenkään tieteellisiä tai tilastollisia, vaan yhden ihmisen havainnoimista syksyn ja talven etenemisestä:

Kesäkuumalla: "otanpa tuon neuleen mukaan, se sopii niin kivasti näihin muihinkin väreihin, onneksi on niin lämmintä, ettei oikeasti tarvitse vaatteita"

+15: "Joku pusakka on kyllä hyvä olla, jos ei muuten niin yötä varten tai jos tuulee. Tai no, oikeastaan se sointuu niin kivasti näihin muihin väreihin."

+12: "Katsotaanpa näitä kivoja syksyn takkeja ja kenkiä, oi kun olisi jo kuulas ja raikas ilma, niin saisi kaikki ihanat syys- ja talvivaatteet kunnolla käyttöön..."

+10: "yyh, sataa, missä on mun sateenvarjo? Tulisipa jo talvi, niin ei tarvitsisi näitä harmaita sadekelejä ihmetellä"

+7: "oho, täällä muuten on kylmä, miten tämä syksy pääsikään nyt noin yllättämään?"

+5:"hrrr... onpas viileää, mistä löytyisi hanskat?"

+4: vahva missio:"etsin kaapeista paksuimman peiton, vedän sen ylleni ja pysyn peiton alla koko talven. Turha yrittääkään houkutella minua täältä pois ennen kevättä"

+3: "meneekö tämä vieläkin kylmemmäksi? Onko tästä olemassa vielä kylmempää?"

+2: "näköjään voi mennä vieläkin kylmemmäksi, mutta eihän tästä enää kylmempää voi tulla?"

+1: "nyt on kyllä jäätyneet luut ja ytimetkin. yyh."

+1 ja tuulee: yllä oleva potenssiin kaksi. "Suljen silmäni ja puren hampaani yhteen. Ei enää montaa kuukautta, kunnes pääsee vähän lämpiää säät" (positiivinen ajattelu kunniaan)

+1 ja sataa ja tuulee: "Miten voi olla, että vaatteet eivät riitä? Paukkupakkasten takki on jo päällä, ja silti on niin kylmä! Miten ikinä voi selvitä talvesta, jos nyt jo tuntuu tältä?"

+/- 0: "kuljen en ajattele. Kuljen en ajattele. Nopeasti junaan tai bussiin, kaupasta kauppaan, paikasta toiseen. Ehkä aivot eivät huomaa, jos on oikein nopea, eli kuljen, en ajattele..."

+/- 0 ja tuulee: "ei näin hirveää säätä voi olla, ei vaan voi" (tätä saa toistaa sen pari kuukautta Helsingin talvea odotellessa)

+/- 0 ja tulee räntää ja tuulee: "Mä vaan oon niin jäässä, niin jäässä. Loskaa on joka paikassa ja sukatkin ovat jo aivan märät. Mitenköhän pääsisi täältä pois johonkin, jossa olisi lämmintä?"

-1: "oi, ihanaa, siellähän voisi tulla luntakin, kuurankukat ovat peittäneet maan ja kaikki on niin kaunista ja kaunista. Ihanaa kun talvi tulee, dum-dum-dum" (onnellisesti hypähdellen siihen asti, kunnes lähipiiri alkaa ihmetellä, että minkä mielenhäiriön sitä onkaan saanut)

-5: "mukava raikas pikkupakkanen" (onnellista hyminää)

-10: "brr.... ei voi laittaa vielä montaa kerrosta, muuten pukkaa hiki kaikissa liikennevälineissä, ei vaan voi. Ei tämä hetkittäinen koleus nyt niin pahalta tunnu, eihän?" (kovasti itselleen vakuutellen, joskin ajoittain heikolla menestyksellä)

-15: "Aikamoista, että etelässäkin tällaista näkee. Harmi vain, että en huomannut katsoa ennustetta aamulla, ja nyt on aika kyllllmää" (hampaat kalisten pysäkillä hypähdellen)

-20: "toppatakki, missä olet??? Hiiteen kaikki ajatukset sinnittelemisestä ja kerrospukeutumisen välttelystä, nyt on kysymys henkiinjäämisestä!" (aamuhorteessa kellaria penkoen)


...

-40: "tervetuloa siperiaan" (onneksi tätä ei tapahdu täällä etelässä. Vinkkejä kyllä otetaan vastaan siihen, että miten tuosta selvittäisiin)

Jep, jep, tästä postauksesta onkin niin vaikea päätellä, mitä tykkään näistä kylmenevistä säistä. Etelän ja kesän tyttö ei aina voi luonnolle mitään, aina se tuntuu yhtä kurjalta, kun säät synkkenevät ja tulee taas viileää. Vastavuoroisesti ihanaa on sekin, kun viileästä mennään lämpimämpään päin.

Kesää ennen voi odottaa vielä ensilunta ja paukkupakkasia. Ei siihen mene enää kuin se pari kuukautta - jos tänä vuonna tulee ylipäätään talvi tänne eteläiseen Suomeen.

Värejä, paljon värejä

Luonto on niin kaunis, vaikka se kestää vain hetken. Sen vuoksi kuljin viikonlopulla kamera matkassa ja ikuistin syksyn hehkua. Sisäinen luontokuvaaja ei vielä päässyt irralleen, vaan kuvat ovat lähinnä kaiken ohessa napsittuja. Silti on kiva säilöä muisto väreistä vielä hetken, harmaan loka- ja marraskujn läpi. Ohessa löytyvät parhaimmat viikonlopulta:










Haluaisin vielä niin muistaa nämä raikkaat ja rakkaat värit vielä ensi kuussakin, sulkea silmäni koleudelta ja harmaudelta. Hyppelehtiä lammikoiden yli ja piiloutua sateenvarjon alle. Niin pitkään, ettei tuuli ja räntä minua löytäisi, tai kylmyys kaivautuisi vaatekerroksieni läpi. Puuhata voi toki vieläkin kaikkea kivaa ja unohtaa myrskyt ja sellaiset.