Sointuja menneestä

Maanantai. Tavastia. Missasin. Anneke van Giesbergen vieraili Helsingissä. Muistan vielä hänen viimeisen keikkansa The Gatheringin leivissä, Vantaan Korsossa. Yli-ikäinen teini ei voinut vastustaa kiusausta nähdä vielä kerran suuri laulaja lavalla. En ollut läheskään ainoa.

Muistan, kun löysin The Gatheringin vuosia sitten. Yksi kavereistani lukiovuosinaan kuunteli bändiä, mutta silloin olin itse varsin popahtava, kun kaverini viihtyi lähinnä hevin parissa. En uskonut, että minulla synkkaisi, ennen kuin löysin internetin ihmellisen maailman. How to measure a planet jäi yksittäisen biisin vuoksi soimaan, ja hetken kuluttua oli jumissa. Sitten seurasi Mandylion. Souvenirs ja Home olivat seuraavia levyjä, joita kuunteli ja kuunteli, niin puhki, etten ole oikeastaan kuunnellut levyjä nyt pariin vuoteen.

Kylmät väreet kulkevat selkäpiitä pitkin, kun pitkästä aikaa kuuntelee kappaleita. Mieleen tulvii muistoja hetkistä, jolloin on ollut täynnä nuoruuden kiihkoa, ehdotonta surua tai mahtavaa fiilistelyä. Mitä tahansa, mutta musa, jota liitän moneen elämäni tärkeistä ja hetkissä. Ei jätä yhäkään kylmäksi. Tässä on pari biisiä siltä ajalta, kun hevistä alettiin jo kääntyä kevyempään päin.

Saturnine:



You learn about it:



Jottei hevimpiä juuria kokonaan unohtaisi, on tässä Mandylionilta yksi biisi. Mahtipontista ja vaikuttavaa sekin, Mandylionista tykkäsin myöskin levynä todella paljon.

In Motion:



Nykyään Anneke tekee oman bändinsä, Agua de Anniquen kanssa töitä. Biisit ovat paljon rauhallisempia, ehkä jopa kypsempiä. The Gatherinkin elää ja levyttää, joskin laulaja on vaihtunut. En silti ole kumpaankaan tykästynyt niin paljon, kun vanha Gathering on vielä vahvana muistissa.

Agua de Anniquen - Day After Yesterday:



Suurin ongelmani uuden Anneken materiaalin kanssa on, että vaikka biisit ovatkin hyviä, on muistissa niin vahvasti se, mihin kaikkeen Anneken ääni on vuosien varrella taipunut. Jää jotenkin vaillinainen olo, vaikka biisit itsessään olisivatkin ihan jees joltain toiselta artistilta. Odotukset ovat jotenkin vieläkin niin korkealla.

Ei se silti haittaa, kertoopa vain jotain bändistä, että yli kymmenen vuoden tuotanto tuntuu vieläkin, vuosien jälkeen, mielenkiintoiselta ja ajattomalta. On kiva palata vanhojen levyjen pariin uudestaan ja uudestaan. Varsinkin syksyllä on hyvä kaivaa kynttilät ja fiilistelymusiikki esiin.

Kalenterissa tuulee

Tiedättehän miten se menee? Tyttö tapaa pojan, poika tapaa tytön. Romantiikkaa ilmassa ja arkiset illat löytävät uuden tarkoituksen. Silmät alkavat tuikkia ja hymy on herkässä.

Viime aikoina lähipiirissä on suunta ollut ehkä hieman toisenlainen. Ensimmäisiä treffejä voi seurata vielä toiset ja kolmannetkin. Viikot kuluvat. Sitten eräänä kauniina päivänä kaikki päättyy yhtäkkiä kuin seinään. Ei selityksiä, ei mitään. Ei draamaa, ei itkua, ei näytettyjä tunteita.

Vain hiljaisuus, joka kumisee. Kalenteri, jossa sivuilla oli taas merkitystä tyhjiä iltoja täyttämässä. Ihmetys, joka velloo sisällään. Miksi näin? Miksi nyt? Olisko tämä taas pitänyt huomata? Ehkä tähdellisempänäkin: mitä meni pieleen? Vaikka tietää, ettei tieto oikeastaan enää auta.

Deittailu on vaikea laji. Sitä jotenkin nuorempana uskoi, että ikä toisi siihen viisautta tai varmuutta. Ei tuo. Oikeastaan sekin vähä ennustettavuus katoaa, mitä ennen oli. Koskaan ei tiedä, milloin oli viimeinen näkeminen. Kaikkia on jo kolhittu ja monet ovat joutuneet huomaamaan, ettei tiettyjen ominaisuuksien kanssa vaan voi elää. Jossain vaiheessa on silti laitettava itsensä peliin, meni syteen tai saveen. Senkin uhalla, että tarinasta tulisi lyhyt.

Mietin, päästetäänkö nykyään irti liian helpolla? Jos se unelmien ihminen oikeasti löytyisi sieltä kulman takaa. Hyllyltä noukkisi paremman mukaansa ja katsoisi, että ominaisuudet olisi vielä siloitellumpia ja tuote olisi vieläkin paremmin itselleen räätälöity. Odottaisi prinssiään tai prinsessaa ikkunassa ja matkustaisi satujen onneen. Surffailisi netistä uuden adoniksen, joka ratkaisee pelin.

Aivan kuin se olisi niin helppoa. Toista ei voi pakottaa, toista ei voi houkutella lumekuvillakaan. Ehtaa elämää on vaikea feikata tai päästä pakoon. Elämäniloa on vaikea hillitä. Särmä maustaa sopivasti, jottei kaikki jäisi liian laimeaksi. Silti todellisuus joskus tekee tepposet, vaikka kuinka toivoisi parasta.

Pitkä taival

Melkein 2,5 vuotta. 400 vilausta elämästä, iloista ja kyynelistä. Ylipäätään olen hieman yllättynyt, että matkablogina alkanut kirjoittaminen nettiin jatkuu yhä. Pohdintoja, kertomuksia, matkamuistoja ja fiilistelyä. Niitä vanhempia tekstejä voi vieläkin kaivaa teemoittain. Löytyy varmasti vuodenajoista, eri paikoista ylipäätään kuvista. Välillä on ollut hiljaisempia aikoja, kun ei ole joko ollut kirjoitettavaa. Perinteisesti suomalaisena olen mieluummin hiljaa, kun kirjoitan vain kirjoittamisen vuoksi. Välillä taas elämä on jyrännyt blogin ohi, eikä aikaa kirjoittamiseen ole oikein löytynyt kaiken kiireen keskellä. Harrastuksia on monia ja ihania ihmisiä elämä täynnä, joten ei se elämä voi hukkua pelkästään bittivirtaan. Sanoihin, joita peräkkäin latelee itsekseen toivoen, että joku lukisi. Toki, mikään ei poista sitä tosiasiaa, että kirjoittanut olen pienen ikäni. Aikaisemmin vain kukaan ei ole nähnyt tekstejä ja monet ovat hukkuneet päiväkirjojen syövereihin. Välillä tulee aktiivisempia kausia ja välillä on taas hiljaisempaa - stressiä en kirjoittamisesta tai muustakaan ole ikinä jaksanut ottaa.

Jottei neljässadas postaus ihan täynnä vanhan muistelua olisi, on ohessa muutama kuva parin viikon takaa. Syksy vasta raottaa oveaan ja kesä hiljaa vaipuu pois. Siinä välissä on kuitenkin päiviä, jotka yksinkertaisesti ovat niin kauniita, että ajan haluaisi pysäyttää.







Hyvää syksyistä viikkoa lukijoillekin! Olen aina yhtä ihmeissäni, miten tähänkin blogiin aina ihmisiä eksyy. Kiitos kommenteista ja jatketaan samaa taivalta!

Musiikilla mennään

Syksyn pimenevät illat eivät tuo mukanaan tylsyyttä tai kurjuutta, jos on oikea musiikki taskussa. Viime aikoina soittimeen on alkanut taas eksyä jokasyksyisiä tuttavuuksia. Kentin En plats i solen jäi kesällä hyvin vähäiselle kuuntelulle, kun se ei vaan jotenkin vielä sopinut tunnelmaan.

Nyt se on kiva kaivaa esiin ja tunnelmoida kynttilöiden kanssa. Tykkään. Uusi levy on ehkä keveämpi ja jollain tapaa aikuismaisempi kuin edelliset. Tunteet eivät enää murskaa alleen, vaan ne soivat kivasti taustalla. Raskaista ajoista ja levyistä ollaan päästy yli ja ohi ja uusimmassa on mukavan positiivinen vire.

En onnistunut kaivamaan uudesta levystä videoista. Näin ollen blogissa on tyytyminen vanhempiin saavutuksiin.

Vinternoll


Columbus


Jottei postaus menisi pelkästään vanhan fiilistelyksi, on syksyn uutuus soittimessani Hurts ja Better Than Love



On myös turha unohtaa aina niin energistä Parlotonesia. Biisi on Life Design

Syysyön välähdykset

Oi, onnea, että kone on taas kunnossa. Emolevyn vaihto teki ihmeitä ja tätä nykyä se pystyy käsittelemään myös niinkin ihmeellisiä asioita, kuten kuvia. Latailin niitä tänään koneelle koko kesän ajalta ja hymy nousi huulille. Ihania muistoja onkin keräytynyt muistikorttien syrjälle talteen. Voisin vielä jossain vaiheessa tehdä koostetta kesästä kuvien kanssa, kun kerta taas pystyn mm. selailemaan ja pienentämään kuvia. Nyt kuitenkin parhaimmisto väriloistosta, jota räpsin tuossa puolitoista viikkoa sitten ilotulitusten SM-kisoista.















Ylipäätään se, että eksyin paikalle, oli pieni sattumanpoikanen. Kaikki mainokset olivat menneet sivu suun. Hesarin otsikko poikkeusliikennejärjestelyistä pysäytti ja päätin ex tempore muuttaa omia illan suunnitelmia. Silti, taas kerran voi sanoa, että kannatti.

Akrobatiaa ja asperiinia

Kyllä, olen löytänyt intoni taas. Pidin pitkän tauon, koska jossain vaiheessa ei niin napannut. Tänä syksynä kuitenkin tsemppasin ja ilmoittauduin pitkästä aikaa akrobatian alkeisiin. Ajankohta on aivan liian aikaisin. Lauantai-aamu vasta heräilee, kun pitäisi jo porhaltaa kaupungin läpi. Perjantai-iltana ei voi revitellä, sillä aamulla se taas kostautuu. Silti, ei kaduta. Ei tippaakaan. Ei, vaikka edellisenä iltana alkanut kumpuava päänsärky ei meinannut ottaa lähteäkseen ja tunnin aikana kävin hiljaa nappaamaan päänsärkylääkkeen, kun kipeä pää ei tykännyt kuperkeikoista tai muistakaan isoja lihaksia vaativista tehtävistä.

Tasoltaan ryhmä on vielä aavistuksen helppo. Vetäjä sanoi minulle kuullessaan ilmoittautumisestani, että se voi olla terapeuttista. Sitä se oikeastaan onkin. Alkeiskurssilla muutkaan eivät välttämättä loista notkeudellaan tai tempuillaan. Ei niin erotu, vaikka olisi vieläkin vähän pihalla oman kroppansa kanssa. Erilaisten tehtävien kanssa ei hajota, koska liikkeet ovat uusia. Ensimmäinen ajatus liikkeen esittelyssä ei ole, että on toistanut liikettä jo vuosikaupalla oppimatta sitä. Piristävää.

Suuria odotuksia kurssille ei minulla oikeastaan ole. Ainoa tavoite on pysyä kunnossa, satuttamatta itseään millään lailla. Uusien lihaksien löytäminen on plussaa. Samoin hiljaisena taustatoiveena on oppia seisomaan käsillä vähän paremmin. Saa nähdä, miten käy, lopahtaako into syksyn sateisiin vai opinko oikeasti jonain päivänä seisomaan käsillä. Haaveita saa ainakin olla ja parin ensimmäisen tunnin jälkeinen mahtava fiilis on täyttänyt odotukset kaikilta osin.

ps. syksyn piristyksenä soi Amy MacDonaldsin Run, jota ei valitettavasti voinut suoraan linkittää blogiin. Video on syksyä parhaimmillaan.

Elokuvien metsästystä

Mitä olisikaan syksy ilman jokasyksyistä elokuvafestaria? Ilman sitä, että taistelee syksyn tuulia ja sadetta vastaan maailmaan, jossa unohtuu kaikki muu. Viime vuonna valittelin sitä, että valituissa näytöksissä elämä oli raadollista ja riipivää. Todentuntuisuus ei kiinnostanut. Sen sijaan tänä vuonna katselin listaa silmät kiiluen. Houkutus oli syttynyt. Tässä pieni yhteenveto muutamista elokuvista, joista osan toivon näkeväni.

Gabriel Byrne
Erään lahjakkaan näyttelijän henkilökuva. Ripaus Irlantia ja erään näyttelijän historiaa. Elämä voi joskus olla mielenkiintoisempaa kuin paras draama.

Going Vertical: The Shortboard revolution
Surffauksen historiaa. Itse varmaan odottaisin suuria ilmalentoja ja tyylinäytteitä, sillä lajin ollessa hieman vieraampi ei varsinaista sisäistä paloa aiheeseen liity.

Kun silmäni mä auki saan
Ihmissuhteita, alkavia ja päättyviä sellaisia. Jotain sitä pientä, joka kiinnitti huomion. Kiinnostus italialaista elokuvaa kohtaan syttyi ja jotenkin odottaisin näkeväni jotain aistillista ja tunteikasta.

Luck by Change
Ripaus Intiaa syksyn keskelle. Juoni kuulosti hieman vauhdikkaammalta kuin perinteisissä Bollywood-leffoissa, eikä pituuskaan vielä aivan mahdoton intialaisleffaksi ollut. 2,5 tunnin pläjäys Bollywoodia voi tuoda mieleen lämmön, melun ja tapahtumarikkauden. Kaukokaipuu voi syttyä pitkästä aikaa tai sitten teatterista poistuu kiitollisena siitä, että saa nauttia Helsingin rauhallisista kaduista. Vaikea sanoa näkemättä, mutta mieltä voi kaihertaa, jos ei näe.

Picture Me: A Models Diary
Tirkistelyä on nykytelevisio täynnä. Reality-tv:iden vastapainoksi voi olla mielenkiintoista nähdä dokumentti siitä, mitä kulissien takana oikeasti tapahtuu - tai ainakin halutaan näyttää tapahtuvan.

Pom Poko
Studio Ghibli loistaa poissaolollaan monen vuoden luottofilmien jälkeen. Sen sijaan Pom Pokosta voi saada hyvän korvikkeen, koska sen luoja Isao Takahata, joka toimi myös mm. Miyazakin esikuvana. Elokuvan kuvauksesta saa mielikuvan juonen olevan hyvin lähellä Studio Ghiblin vastaavia ja piirustustyylikin tuntuu etäisesti tutulta.

The Housemaid
Vielä yksi mielenkiintoinen aasialaisleffa tulee Koreasta. Osa näkemistäni korealaiselokuvista on vaikuttanut hieman jäykiltä ja kliseisiltä, mutta asetelmaltaan the housemaid korealaiseen arvomaailmaan yhdistettynä luo mielenkiintoisen pohjan tarinalle.

Saa nähdä, mitkä pätkät loppujen lopuksi sopivat aikatauluun, mitä haluaisi kokea ja mitä ehtii näkemään. Niille, jotka eivät Helsingin seudulla normaalisti kulje ja pääse tutustumaan Rakkautta ja Anarkiaa-festivaalin tarjontaan suosittelen esimerkiksi elokuvia Katseeseen kätketty ja Le Concert. Kumpikin positiivisen yllätyksen tuonut elokuva löytyy varmaankin jo videolta.

Vaatekaapista ja sen sisällöstä

Tiedättehän sen tunteen, kun vaate on pehmoisen ihana, ikuinen luottovaate, jonka haikein mielin hylkää roskikseen vasta siinä vaiheessa, kun viimeinenkin säädyllisyys vaatteesta on kadonnut? Kun vaate on yksinkertaisesti kulunut puhki, eikä mikään taikuri maailmassa saa siitä enää sellaista, jota se joskus oli?

Blogeissa tuntuu tällä hetkellä pyörivän syksyinen villitys vaatteisiin tai sitten vaatteiden vähentämiseen. Siellä täällä näkyy haasteita, jossa pyritään pukeutumaan kuuteen vaatteeseen, yhteen vaatteeseen, vanhoihin vaatekaappien aarteisiin tai vastaaviin. Sinänsä nämä haasteet voivat avatakin silmiä näkemään vaatekaapin uudessa valossa, mikä onkin hyvä. Itse en niin yksittäisille haasteille lämpiä, mutta se pisti pohdituttamaan omaa suhdettani vaatteiden ostamiseen ja niiden käyttöön.

Yksi asia jotenkin korostuu monissa ympäristöä ajattelevissa blogeissa: vahva linjaus siihen, että vaatteita pitäisi olla jotenkin todella vähän tai samoissa vaatteissa pitäisi asua koko ajan. Toinen ääripää ovat blogit, joissa uusia vaatteita esitellään viikoittain ellei lähes joka päivä. En henkilökohtaisesti usko loputtomaan minimalismiin tai maailman pelastamiseen sillä, että vanhat vaatteet viedään kirpputorille. Ehkä se johtuu vain siitä omasta pienestä kyynisestä ukosta sisälläni tai sitten siitä, etten ole oikein kirpparilta mitään lempparivaatetta koskaan löytänyt. Happamia, sanoi kettu pihlajanmarjoistakin.

Vaatteeni vaihtuvat päälläni päivittäin, mutta se ei silti tarkoita, että shoppailisin koko ajan maailman ihanuudet omaan kaappiini. Pyrin pitämään vaatekaappini niin suurena, että sieltä löytyy monipuolisesti erilaisia vaatteita. Tällöin ei joka päivä tarvitse laittaa samaa päälle, jos ei älyttömästi halua. Käyn vaatekaupoissa usein poikkeamassa ja haistelemassa trendejä- tosin harvoin ostan mitään. Vaatteiden ostoni on kausittaista - välillä voin ostaa useita vaatteita viikon aikana ja välillä kuluu useita kuukausia siihen, etten ostan mitään uutta. Leikkauksista ja mittasuhteista riippuu hyvin paljon, kuinka innoissaan uusista trendeistä olen.

Haasteellista vaatteiden ostossa on se, että aina ei tiedä, milloin vaatteesta tulee suuri lemppari ja milloin se taas jää nurkkaan pölyttymään. Harhaostoja pyrin välttämään kahdella periaatteella. Yksi hyvä periaate vaatteiden ostossa on pohtiminen, voisinko pystyä käyttämään vaatteen loppuun. Sen ei tarvitse tarkoittaa, että käyttäisin sen loppuun seuraavan vuoden aikana, vaan riittää, että näen sillä käyttöä joko pidemmälle aikavälille tai sitten erittäin intensiivistä käyttöä yksittäselle trendille. Toinen hyvä periaate on se, että ostettavan vaatteen pitää jollain tavalla olla kivempi tai toimivampi kuin nykyisen vaatekaapin tarjonta. Tämä periaate ei varsinaisesti kannusta huonolaatuisten vaatteiden ostoon, sillä kivaan vaatteeseen yhdistän sopivan materiaalin, kivan kankaan ja mainion leikkauksen. Laatu ei tarkota, että vaatteen tarvitsisi olla äärettömän kallis. Riittää, kunhan vaate näppituntumalta tuntuu sellaiselta, että kestää myös normaalin käytön ja pesun säilyttäen ryhtinsä ja värinsä. Tällöin siihen on myös kiva palata uudestaan ja uudestaan.

Silti, joskus löytää jotain aivan ihanaa, jolloin ei järjen ääni kuulu ja tarkat kriteerit unohtuvat. Hame, joka piristi yhtäkkiä kaikki normaalit paidat. Kengät, jotka ei mitenkään sovi tyyliin, mutta ne tuntuvat vain niin ihanilta jaloissa, että ovat yksinkertaisesti pakko saada. Jos vaate tuo jollain lailla erityisesti hymyn huulille, on sitä vaikea vastustaa. Monesti näistä tulee luottovaatteita, tavalla tai toisella. Myös näitä tähtiä pyrin sopivasti keräämään vaatekaappiini, sillä parhaat hehkuvat vielä vuosienkin päästä ostosta ja niihin on aina kiva palata. Monipuolinen vaatekaappi ihanien yksityiskohtien kanssa luovat tällöin pohjan tyylille, johon on kiva pukeutua vuodesta toiseen. Tällöin myöskään ei tarvitse juosta yksittäisten trendien perässä ja silti voi pukeutua kivasti ja tyylikkäästi - vuodenajasta ja tilaisuudesta huolimatta.

Kilometrejä kolistellen

Keväällä hurahdin pyöräilyyn. Ympärillä heräävään luontoon. Hien ja puurtamisen henkiinherättävään vaikutukseen. Tunsin olevani pitkästä aikaa elossa, herääväni syvästä unesta. Puhdistautuen hitaasti sisältä, kun pääsin nauttimaan ulkoilmasta kuin vahingossa siinä sivussa.

Asetin tavoitteita. Tarkoituksena oli ajaa 1000 kilometriä kesän aikana. Ne vaikuttivat alussa äärimmäisen kaukaisilta, kun sen kolmannen kerran kumi puhkesi ja tsygä jätti matkan varrelle. Päivät pitenivät ja kilometrit kuluivat alla. Kesän lämmössä tajusin jossain vaiheessa, että kesällä saattaa tulla kilometri jos toinenkin plakkariin. Ja että 1000 kilometriä saatta hyvissä ajoin ennen kesän loppua ylittyä.

Niinhän siinä kävikin. Kohta menee 1500 kilometriä rikki. Siinä sivussa. Työmatkapyöräilyissä. Harrastuksiin pyöräilyissä. Tapahtumiin pyöräilyissä. Kurjalla ilmalla hyppäsin surutta junan tai bussin kyytiin. Yhdelläkään tarkoituksenmukaisella pyörälenkillä en ole käynyt, sillä se ei oikein ole minun juttuni. Aina piti olla jokin syy, että jaksaa kiivetä pyörän selkään ja lähteä polkemaan. Niinkin pieni, kuin kaverin hetkittäinen tapaaminen tai jonkun asian näkemisen halu riitti. Samalla opettelin itse vaihtamaan pyörän kumit ja tekemään muut pienet korjauspuuhat pyörän kanssa. Pieni sokeri pohjalla oli toki se, että jokaisesta pyöräillystä kilometristä meni jokunen sentti Punaisen Ristin Itämeri-kampanjan hyväksi. Ei siis ihan turhaa suhailua.

Koneen ihmettelyä

Oi onnea ja autuutta! Sain koneeni takaisin. Sitä oli jo ikävä. En varsinaisesti ole niin itse elektroniikan perään, mutta ne kaikki asiat, mitä koneella voi tehdä. Surffailla sanomalehtien sivuilla, toisissa blogeissa tai katsoa netistä sarjoja (näin televisiottomana arvostaa kaikkia sivustoja, joilla voi katsoa sarjojakin)...

Silti kulunut viikko on ollut opettavainen. Joka ilta ei oikeasti tarvitsisi avata sitä tietokonetta. Joskus voi mennä vain sohvalle ja lukea kirjaa tai lehteä. Tai mennä kerrankin ajoissa nukkumaan, kun ei ole turhia houkutuksia. Samalla huomaa myös selvästi kuinka sosiaalisiin medioihin on kasvanut kiinni ja on orpo olo, kun ei iltaisin voikaan enää tsättäillä jonkun netissä roikkuvan kaverin kanssa. Tuntee hetkellisesti olevan yksin omassa kodissa - siitä huolimatta, että olisi viettänyt koko päivän eri ihmisten kanssa.

Mitä koneelle sitten tehtiin? Sehän oli varsin nihkeässä kunnossa ennen huoltoon lähtöä, jumitteli ja kaatuili. Siniset ruudutkin olivat varsin säännöllinen, joskin aina yhtä yllättävä vieras. Käytännössä puolen tunnin käyttö oli normaalisti koneelle liikaa, mikä ei oikein yhdessä oman kärsivällisen luonteeni ja pitkän pinnani (huom. ironia) olleet match made in heaven. Uusi konekin tässä välissä oli jo harkinnassa, kun hermot hetkellisesti menivät.

Huoltokirjan mukaan emolevy ja jäähdytin vaihdettiin. Muistissa ja jäähdyttimessä epäilinkin jotain olleen vialla. Tämän lisäksi kone oli puhdistettu sisältä pölystä ja bios oli päivitetty. Huolto-opastajalta kuulin vinkin, että kannattaisi muutaman kuukauden välein puhdistaa kone pölystä paineilmalla. Siten sen saisi kestämään vielä pidempään. Varsin hyvä ohje, pitää laittaa korvan taakse tulevaisuutta varten. Ensimmäisen illan testailun jälkeen en ole onnistunut vanhoja huomioita toistamaan, eli lupaavalta vaikuttaa. Testailua voin jatkaa lähipäivät ja toivottavasti pääsen taas muitakin kuulumisia kirjoittelemaan.