Tiedättehän miten se menee? Tyttö tapaa pojan, poika tapaa tytön. Romantiikkaa ilmassa ja arkiset illat löytävät uuden tarkoituksen. Silmät alkavat tuikkia ja hymy on herkässä.
Viime aikoina lähipiirissä on suunta ollut ehkä hieman toisenlainen. Ensimmäisiä treffejä voi seurata vielä toiset ja kolmannetkin. Viikot kuluvat. Sitten eräänä kauniina päivänä kaikki päättyy yhtäkkiä kuin seinään. Ei selityksiä, ei mitään. Ei draamaa, ei itkua, ei näytettyjä tunteita.
Vain hiljaisuus, joka kumisee. Kalenteri, jossa sivuilla oli taas merkitystä tyhjiä iltoja täyttämässä. Ihmetys, joka velloo sisällään. Miksi näin? Miksi nyt? Olisko tämä taas pitänyt huomata? Ehkä tähdellisempänäkin: mitä meni pieleen? Vaikka tietää, ettei tieto oikeastaan enää auta.
Deittailu on vaikea laji. Sitä jotenkin nuorempana uskoi, että ikä toisi siihen viisautta tai varmuutta. Ei tuo. Oikeastaan sekin vähä ennustettavuus katoaa, mitä ennen oli. Koskaan ei tiedä, milloin oli viimeinen näkeminen. Kaikkia on jo kolhittu ja monet ovat joutuneet huomaamaan, ettei tiettyjen ominaisuuksien kanssa vaan voi elää. Jossain vaiheessa on silti laitettava itsensä peliin, meni syteen tai saveen. Senkin uhalla, että tarinasta tulisi lyhyt.
Mietin, päästetäänkö nykyään irti liian helpolla? Jos se unelmien ihminen oikeasti löytyisi sieltä kulman takaa. Hyllyltä noukkisi paremman mukaansa ja katsoisi, että ominaisuudet olisi vielä siloitellumpia ja tuote olisi vieläkin paremmin itselleen räätälöity. Odottaisi prinssiään tai prinsessaa ikkunassa ja matkustaisi satujen onneen. Surffailisi netistä uuden adoniksen, joka ratkaisee pelin.
Aivan kuin se olisi niin helppoa. Toista ei voi pakottaa, toista ei voi houkutella lumekuvillakaan. Ehtaa elämää on vaikea feikata tai päästä pakoon. Elämäniloa on vaikea hillitä. Särmä maustaa sopivasti, jottei kaikki jäisi liian laimeaksi. Silti todellisuus joskus tekee tepposet, vaikka kuinka toivoisi parasta.
Viime aikoina lähipiirissä on suunta ollut ehkä hieman toisenlainen. Ensimmäisiä treffejä voi seurata vielä toiset ja kolmannetkin. Viikot kuluvat. Sitten eräänä kauniina päivänä kaikki päättyy yhtäkkiä kuin seinään. Ei selityksiä, ei mitään. Ei draamaa, ei itkua, ei näytettyjä tunteita.
Vain hiljaisuus, joka kumisee. Kalenteri, jossa sivuilla oli taas merkitystä tyhjiä iltoja täyttämässä. Ihmetys, joka velloo sisällään. Miksi näin? Miksi nyt? Olisko tämä taas pitänyt huomata? Ehkä tähdellisempänäkin: mitä meni pieleen? Vaikka tietää, ettei tieto oikeastaan enää auta.
Deittailu on vaikea laji. Sitä jotenkin nuorempana uskoi, että ikä toisi siihen viisautta tai varmuutta. Ei tuo. Oikeastaan sekin vähä ennustettavuus katoaa, mitä ennen oli. Koskaan ei tiedä, milloin oli viimeinen näkeminen. Kaikkia on jo kolhittu ja monet ovat joutuneet huomaamaan, ettei tiettyjen ominaisuuksien kanssa vaan voi elää. Jossain vaiheessa on silti laitettava itsensä peliin, meni syteen tai saveen. Senkin uhalla, että tarinasta tulisi lyhyt.
Mietin, päästetäänkö nykyään irti liian helpolla? Jos se unelmien ihminen oikeasti löytyisi sieltä kulman takaa. Hyllyltä noukkisi paremman mukaansa ja katsoisi, että ominaisuudet olisi vielä siloitellumpia ja tuote olisi vieläkin paremmin itselleen räätälöity. Odottaisi prinssiään tai prinsessaa ikkunassa ja matkustaisi satujen onneen. Surffailisi netistä uuden adoniksen, joka ratkaisee pelin.
Aivan kuin se olisi niin helppoa. Toista ei voi pakottaa, toista ei voi houkutella lumekuvillakaan. Ehtaa elämää on vaikea feikata tai päästä pakoon. Elämäniloa on vaikea hillitä. Särmä maustaa sopivasti, jottei kaikki jäisi liian laimeaksi. Silti todellisuus joskus tekee tepposet, vaikka kuinka toivoisi parasta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti