Liskoja, liskoja

Tänään huoneessani odotti yllätys. Vaaleanpunainen lisko säikähti minua ehkä enemmän kuin minä sitä. Kovasti pingottiin pakoon, minä toiseen suuntaan ja se toiseen suuntaan. Shokeeraava kokemus. Duunikaveri sentään kantoi sen urhoollisesti ulos, josta se epäilevänä katosi takaisin Intian luontoon.

Itsekin olen kohtapuoliin varsinainen lisko. Veden säännöstely jatkuu edelleen ja iho on inhottavan hikinen ja nihkeä. Yöks. Heräsin aamuyöllä siihen tosiasiaan, että vettä tuli taas hetken. Siinä sitten sai pestä hiuksia kylmässä vedessä. Hyvä niin, sillä aamun tullen vedet taas katosivat ja jäin ihmettelemään, että onneksi on taas kylpyammeessa vettä.

Huomenna kuitenkin potkin Punen pölyt jaloistani. Tuskin on odottettavissa uusia päivityksiä, sillä suuntaan kohti Delhiä. Ihmettelen aikani Delhiä ja sitten suuntana onkin jo Singapore. Lomalainen pääsee taas vauhtiin tutkimaan maailman ihmeitä aivan uusilla silmillä.

Vesipula vaivaa

Koska vettä ei ole satanut tarpeeksi, on kaupungin vesivarastojen tila hälyttävä. Tämän vuoksi moniin osiin Punea Magarpattan mukaanlukien ei tule lainkaan vettä. Se on tehnyt monista arkisista askareista hieman haastavampia. Samalla oppii arvostamaan elämän pieniä ihmeitä. Yritäpä siivota läikkynyt neste tai pestä tomuiset jalat käyttämättä vettä. Kasvejakin tuntuu typerältä kastella pullovedellä. Puhumattakaan kainaloiden pesusta ja muusta henkilökohtaisesta hygieniasta.

Eilen yöllä tuli taas vettä. Se oli kylmää, eikä sitä missään tapauksessa ollut niin paljon, että suihku olisi toiminut. Olin kuitenkin ihan onnessani, kun baari-illan jälkeen pääsi hieman vilvoittamaan ja siistiytymään. Lähdin siitä, että mieluummin yöllä peseydytään, koska aamulla ei välttämättä taas tule lainkaan vettä. Unenpöpperössä vielä sain hullun idean, että mitä jos täytän kylpyammeen vedellä. Kokonaan en sitä jaksanut täyttää, sillä hanasta tuli vain pieni liru kerrallaan. Kymmenisen senttiä kuitenkin ammeen pohjalle ja naureskelin tälle väsyneelle idealle.

Aamulla en enää naureskellut. Hanasta ei taaskaan enää tullut vettä, joten olin yllättävän tyytyväinen, kun oli varastossa sen verran vettä, että voi pestä kädet vessareissun jälkeen tai että pystyi edes hieman käyttämään sitä siivoamiseen tai ihmettelyyn. Kiitin myös onneani, että olin sattunut pesemään pyykkiä lauantai-aamuna. Lähtö on tiistaina, joten ei ole kauhean kivaa, jos kaikki vaatteet ovat valmiiksi likaisia. Toisaalta se myös helpottaa omaa tilannetta, sillä ei tarvitse murehtia, milloin hiukset voi pestä seuraavan kerran. Siis mikäli tämä vesipula jatkuu pidempäänkin. Ennen lähtöä voi kuitenkin vain toivoa ja odottaa, mikäli rankkasateet taas piiskaisivat maan uuteen uskoon.

Monsuunikauden keskellä

Intiassa tuntuu olevan tänä vuonna varsin erikoinen monsuunikausi. Maassa, jossa valtaosa saa joko suoraan tai edes välillisesti elantonsa maataloudesta, ihmetellään, että missä viipyvät maata elävöittävät sateet. Toki viikko on kulunut pienten sadekuurojen kanssa. Ei kuitenkaan puhettakaan mistään valtavista vesimassoista, jotka valtaisivat maat ja mannut - ainakaan vielä.

Vesipula näkyy tällä hetkellä jopa niin konkreettisena, ettei edes hanasta tule vettä. Aamulla kyllä vielä ainakin puutarhaa kasteltiin lenkillä ollessani, joten tällä kertaa luulen, että jokin putki on jossain prakannut ja toivon, että vesi tulisi takaisin varsin pian. Jos ei tule, niin pitää varmaan huomenna lähteä johonkin uimalaan, että pääsee edes peseytymään.

Automaattimainontaa

Intialaisessa mainonnassa on yksi asia, joka ajoittain syö ihmistä. Kännykkä pirisee -tuntematon numero. Vastatessa mongertaa jokin automaattiääni jotain randomia. Yleensä niistä ei saa edes selvää, kun ovat hindiä. Kuitenkin maassa, jossa on aivan liikaa tuntemattomia numeroita tuollainen ylimääräinen soittelu on ärsyttävää. Pakko on vastata, vaikka todennäköisyys automaatista on suuri.

Muuten mainonnan määrä ei ole yhtään sen suurempi kuin Suomessakaan. Tunnin ohjelmat katkeavat neljästi, mutta mainosten kokonaiskesto on suunnilleen sama. Tienvarsimainokset tuovat mieleen ajat lapsuudesta ja muita mainoksia täällä ei juurikaan ole. Toki kauppojen sisällä on sitä ja tätä tarjousta, mutta ne on muutenkin oppinut sivuuttamaan. Mainokset on niin helppo jättää huomiotta, varsinkin kun vieraassa maassa korostetaan eri asioita, joita on itse tottunut katsomaan

Kadunvarsimainos, joka pysäytti:

Hepokatti maantiellä poikittain

Intiassa monet asiat ovat suurempia ja luonto lähempänä. Kun puhutaan hyönteisistä, niin niitä täällä näkyy harvemmin, mutta vastavuoroisesti ne ovat isompia. Ensimmäinen rukoilijasirkka pysäytti, niihin kun on törmännyt ainoastaan luonto-ohjelmissa tai lapsuuden piirretyissä.

Autoin äsken 10-senttisen heinäsirkan ulos. Miten se tänne 11-kerrokseen tupsahti, ei ole tietoa. Yhtäkkiä se hyppäsi parvekkeelta sisään ja kauheassa paniikissa alkoi pomppimaan kirjaimellisesti seinille. Toinen, parin sentin kokoinen heinäsirkka ihmettelee tuossa ikkunalaudalla oloaan, eikä vaikuta siltä, että myöskään kokee oloaan kovinkaan levolliseksi. Se on kuitenkin ikkunan ulkopuolella, joten jos se sinne on jotain kautta osannut, niin eiköhän poiskin pääse, se taitaa vain vaatia sen yhden isomman hypyn alaspäin.

Olen pohtinut pääni puhki, mutta keksin vain kolme mahdollista selitystä: joko paikalliset heinäsirkat ovat oppineet lentämään (ainoa vain, etteivät ne osaa lentää enää parvekkeelta tai ikkunalaudalta pois), ne ovat pudonneet linnun nokasta (tuskin niitä niin paljon karkuun pääsee, eikä täällä edes näy niin paljon lintuja) tai sitten vaihtoehtoisesti viime päivien tuulet ovat lennättäneet ne yli 20 metriä haluttua korkeammalle. Mikään vaihtoehdoista ei kuulosta järkevältä. Ne eivät ole voineet edes tulla kassissa, sillä ne ovat oikeasti aina lähtökohtaisesti parvekkeella tai ikkunan ulkopuolella. Näin ollen ainakin vielä minulla on mysteeri: miten heinäsirkat päätyvät 11 metrin korkeuteen? Vinkkejä otetaan vastaan, sillä olen neuvoton luonnon edessä.

Toinen, hieman pelottavampi tutustuminen luonnon kanssa oli tässä eilen, kun ihmettelin yhdessä huoneessa liikkuvaa surisijaa. Jokin kovasti halusi päästä ulos. Ajattelin, että siellä on taas jokin koppakuoriainen tai kärpänen, joten menin sisään ihmettelemään. Odotettujen otusten sijaan törmäsin 10 senttiseen otukseen, joka vaikutti olevan sukua kimalaisille, mehiläisille tai ampiaisille. Joka tapauksessa se oli järjettömän iso ja varsin pelottavan oloinen, kun sillä oli pistin. Minua se ei huomannut, joten hipsin hiljaa ulos. Olisin palannut ottamaan kuvan, jos olisin vain uskaltanut. Rohkeus kylläkin tällä kertaa petti, ja päätin vain sulkea oven ja toivoa, että otus löytää ulos, minkä se sitten tekikin. Luonto hoiti omansa takaisin kotiin.

Tänne korkeuksiin näitä luonnon ihmeitä eksyy (ihmeellistä vielä siksikin, ettei tuolla pihalla edes kasva paljon mitään):

Todisteaineistoa, pieni heinäsirkka ikkunan ulkopuolella:

Sateen jälkeen

Eilen tuli paljon vettä. Olin juuri lähdössä kotoa, kun huomasin isojen pisaroiden hakkaavan kattoon ja parvekkeelle. Siinä sitten hypähtelinkin puolisen tuntia ottamassa kuvia. Unohdin kokonaan kuljettajan, tosin kuljettaja tuntui olevan myös puoli tuntia myöhässä, sillä lopulta kun päädyin ulos, ei kuljettajaa näkynyt missään. Voi olla, että sade teki kuljettajankin matkan astetta haastavammaksi.

Pari tuntia tuli vettä ja sitten elämä taas palasi uomiinsa, tosin isojen lammikoiden kanssa. Nyt ulkona taas paistaa aurinko ja saa nähdä, milloin tulevat seuraavat kuurot. Säätiedotuksen mukaan tänään olisi niitä taas luvassa 70 % todennäköisyydellä.

Hyviä uutisia kyllä riitti: netti säilyi. Ainakin se oli illalla ja aamulla vielä läsnä. Liikkeistä lähti välillä sähköt, mutta se nyt muutenkin on aivan normaalia tässä maassa. Ilma puhdistui hieman ja ennustetut päivälämpötilat ovat enää siinä 35 tienoilla. Negatiivisiin juttuihin voi laskea ainoastaan sen, että isot lammikot luovat hienoja mahdollisuuksia hyttysille. Kohta voi olla, että niin mäkäräisvoiteelle kuin ohville tulee käyttöä - muutenkin kuin hyllynkoristeena tai kirjapainona.

Parveke:

Naapurin katoksen alla roikkuva lehti:

Saappaat ekaa kertaa tosikäytössä, vielä ei vesimassat uhkaa mennä varsista sisään:

Hieman vettä Magarpattan teillä:

Monsuunikausi alkoi

Ulkona nyt tulee vettä! Taivas repesi. Olen kuin pikkutyttö, joka sai karamellin. Juoksen ikkunasta toiseen, miltä ulkona näyttää, kuinka paljon siellä onkaan jo vettä. Ukkostaa, vesipisarat lentää vaakasuoraan tuulen mukana. Aivan totaalisen huippua ja hulppeata! Koko taivas on aivan harmaa, kun vettä vain tulee. Hypin kohta onnestani tuolla ulkona ja sateessa. Paikalliset hihkuvat ja tanssivat.

Kyllä - tästä sateesta tulee oikeasti hyvä mieli! Toivottavasti vielä nettikin kestää tuulen tuiverruksen ja sateen isot pisarat. Jos ei, niin ainakin reilun viikon päästä palaan taas linjoille, joskin toisesta maasta - Singaporesta.

Hyvää juhannusta!

Hyvää juhannusta lukijoille. Oma juhannukseni varmaan kuluu siinä, että pyrin löytämään Punen suomalaisyhteisöä ja heidän juhlaansa. Pientä vinkkiä sellaisen olemassaolosta on saatu, saa nyt nähdä onko onni myötä ja pääsisin juhlistamaan juhannusta varsin sinivalkoisessa seurassa. Vähänkös se olisi hubaa, sillä suomea ei ole hetkeen päässyt livenä puhumaan...

Aivan kun räätälikokemuksista ei olisi opittu mitään

Edellisellä reissulla tuli muutamaan kertaan otettua mittaa siitä, mitä on tehdä mittatilauspukua Punesta. Jotenkin voisi kuvitella, että yhdestä kerrasta edes oppi... Mutta ei.

Työkaverit päättivät antaa minulle edellisen reissun läksiäislahjaksi sarin, eli intialaisen perinnemekon. Perinteiseen tapaan se piti teettää, eli ensin mentiin valitsemaan kangas. Se oli jo varsin vaikeata, sillä värejä riitti ja itse olin enemmänkin taipuvainen yksinkertaisuuteen. Muutenkin kalpeanaamalle ei yhtä hyvin käy niin vahvat värit kuin tummemmalle alkuperäisväestölle. Hieno kuitenkin löytyi - oikeastaan aivan liian hieno näin jälkikäteen ajatellen.

Varsinaisesti sari koostuu kahdesta osasta: pitkästä kankaasta, joka kiedotaan ympärille ja napapaidan tapaisesta vaatekappaleesta. Paikka kuitenkin näytti hienolta ja tällä kertaa asiakasryhmänä oli naiset, joten ajattelin uskaltautua taas teettämään. Silmissäni myös länkkäri-iltapuku, josta jossain vaiheessa haaveilin ajattelin, että yhtä paitaa ei kovin pahasti pysty pilaamaan.

Olin väärässä. Valitettavasti. Ensinnäkin tämä ns. napapaita jäi kymmenen senttiä lyhyemmäksi kuin sovittu. Jotta tämä ei olisi vielä tarpeeksi dramaattinen näky, toiset kymmenen senttiä tuntui poistuneen rinnanympäryksestä. Näin ollen kovalla puristamisella sai vaatteen hädin tuskin päälle ja samaan aikaan nautti näystä, joka toi lähinnä mieleen mauttoman striptease-esiintyjän. Eli tämä tyylikäs asukokonaisuus, josta niin haaveilin, voidaan unohtaa. Viisi kertaa taas vaihteeksi kursivat tekeleen kasaan, mutta jos on liian pieni, niin on liian pieni. Samoista olisi löytynyt vielä monta senttiä varaa, joten voi olla, että Suomessa pohdin, onko asu vielä pelastettavissa.

Ironista kuitenkin, että iltapuku löytyi ihan vahingossa tavallisesta kaupasta ja pienin parannuksin siitä tulee varmaan upea. Ainakin tulos on ennustettavissa, kun itse pääsee tekemään.

Alemmat kastit

Intia virallisesti ei enää noudata kastijärjestelmää, mutta silti jako ei ole kokonaan taaksejäänyttä elämää. Paikalliset näkevät hyvinkin nopeasti, jos joku on sitä alhaisempaa kastia, josta tulee siivoojat, kodinhengettäret ja vartijat. Käytännössähän kasti ei enää niin paljon merkitse kuin menneinä vuosina, mutta se tuo lähtökohtaiset mahdollisuudet elämälle. Kouluttamattomana ja kielitaidottomana on vaikea edistyä yhteisössä, jossa on muutenkin paljon työvoimaa.

Jaottelu on näin länsimaisesti outo ilmiö, mutta silti täällä päivänselvä osa elämää. Ns. apulaisen asemassa olevat myös yrittävät hyödyntää toimetonta elämää ja sitä, että on paljon porukkaa tekemässä yksinkertaista työtä. He ovat tehneet siitä jopa taidon. Siivoojapojat ovat eksyneet lukemaan sanomalehtiä, jos sattui tulemaan edellisessä asumuksessa väärään aikaan kotiin. Hämmentävimmät ovat toimistorakennuksen kunnossapitotytöt, joita löytyy välillä muun muassa nukkumassa vessassa, harjaamassa hiuksiaan vessassa (nyt puhutaan metrin mittaisista takkuisista hiuksista) tai ihmeellisin tapaus oli kun yksi koversi jotain jalkakovettumiaan vessassa. He eivät edes kovin kummoisesti reagoi, vaikka joku valkokaulustyöläinen eksyisikin sisään, vaan jotenkin kokevat oikeutettuna lorvailun tylsän työn vastapainoksi.

Yksi selkeä tuntomerkki näillä ns. perinteisesti alemman tason työntekijöillä on havaittavissa. Monet heistä on tosi lyhyitä ja laihoja, kun ruokaa ei ole riittänyt kasvupyrähdyksen aikaan. Ero on suuri, kun vertaa valkokaulustyöntekijöihin, joita voisi ulkoisen olomuotonsa perusteella veikata vaikka eurooppalaisiksi, jos ei ihonväri paljastaisi. Vaatteet ovat myös perinteisemmän intialaisen oloiset. Siltikin ne on yhtä puhtaita ja värikkäitäkin kuin kaikilla muillakin, joten vieläkin minun on vaikea havaita, miten tämä kastijärjestelmä oikeasti näkyy katukuvassa. Siihen kun ei ole tottunut, eikä siihen myöskään oikeastaan osaa suhtautua luonnollisesti. Ehkä se on hyväkin niin.

Koirien valtakunta

Olen nähnyt koko reissun ajan yhden kissan. Se köllötteli erään bussipysäkin päällä ja olin yllättynyt. Suomessa en ole niin yllättynyt nähdessäni kissoja, sillä niitä näkyy aina silloin tällöin. Täällä maat ja mannut on kansoitettu koirilla. Niiden alkuperää en osaa sanoa, luultavasti ovat eksyneet sivilisaation matkassa tänne. Valtaosa koirista on villejä, osa sykki yksinäisinä susina ja osa ulvoo öisin laumoissa. Koiranpentujakin aina silloin tällöin näkee. Ne piiloutuvat pusikkoihin, jos alkaa niiden perään katsoa. Muut eivät kiinnitä paljon huomiota ihmisiin. Mitä nyt ehkä tööttääviin autoihin.

Nämä koirat ovat kuin kotonaan tässä liikenteen sekamelskassa. Ne ovat tottuneet siihen, että tööttäävää autoa väistetään, mutta muuten ne juosta jolkuttavat täsmälleen siten, miten niitä huvittaa. Sateen jälkeen sisäpihakin on täynnä mutaisia koiranjälkiä. Mistä ne tulevat tai minne ne menevät - siitä ei tietoa. Kerran näin ison rekan alla varmaan kymmenen koiraa samanaikaan nukkumassa, mutta muuten niiden olinpaikoista minulla ei ole mitään havaintoa. Kunhan käppäilevät ympäriinsä etsien ruokaa tai jotain mielenkiintoista tekemistä. Vähän niinkuin kaikki muutkin Intian eläimet.

Netti

Netin tila on häilyvä. On, ei ole on, ei ole. Kuin laspsena leikitty loru, jossa revittiin päivänkakkaran terälehtiä pohtien tulevia poikaystäviä tai muuten ihmeellistä tulevaisuutta.

Herkät hetket, jolloin klikkailulle löytyy vastine, jotain tapahtuu ruudulla. Turhautuneet räpsytykset, kun mitään ei tapahdu, vaikka kuinka toivoisi. Sivu, joka näyttää vain siltä, että kukaan ei kuuntele, eikä saa mitään kosketusta suureen bittiavaruuteen. Yhteys, joka lähti pois ja sitten se tuli takaisin. Sunnuntaina se taas katkesi ja tänään illalla tuli takaisin. Epätoivoinen tunne, että on taas yksin.

Miten, miksi, mistä johtuen? Sille ei oikeastaan löydy mitään selitystä. Vika ei ole ainakaan omassa modeemissa tai aivan operaattorin päässä, vaan jossain välissä. Vaikka kuinka soittaa netin perään, niin jotain joskus tapahtuu ja välillä taas ei. Ei mitään selkeätä yhteyttä, ei mitään tapaa, jolla voisi varmistua, että netti taas toimisi edes seuraavat viisi minuuttia. Pitää vain keskittyä tähän hetkeen ja toivoa, että se pelittää vielä huomennakin. Toivoa, että tuulet suovat minulle vielä hetken aikaa elää bittimaailmassa, ennen kuin seuraa taas pitkä hiljaisuus.

Kaksikielisyyden ansat

Intia on tietyssä mielessä vähintäänkin kaksikielinen maa. Hindi ja englanti ovat pääkielet ja lisäksi ns. maakunnilla on omat paikalliset kielensä, joita on kymmeniä. Näiden kielten käytön seuraaminen on erikoista, kun pystyy aina vertaamaan siihen, miten Suomessa asiat on hoidettu. Suomihan toki on kaksikielinen maa ja virastoissa saa ainakin käsittääkseni palvelua sekä suomeksi, että ruotsiksi ja lisäksi englanniksi. Käytännössä yhdelläkin kielellä voi pärjätä suhteellisen hyvin. Intiassa taas kaksikielisyys tarkoittaa sitä, että riittää, että tieto on jommallakummalla kielellä. Välillä täällä Maharastanissa se voi olla vielä paikallisella kielellä. Näin ollen pärjätäkseen sujuvasti omillaan pitäisi osata vähintään kahta tai kolmea kieltä.

Käytännössä jos saat laskun, kyselyn tai tiedotteen, se voi olla englanniksi, hindiksi tai marathiksi. Jos soitat johonkin tai pyydät jotain palvelua, niin se on jollain näistä kielistä. Englanninkielellä periaatteessa pärjää, paitsi aina silloin tällöin pitää pyytää apua. Esimerkiksi maahan tullessa sikainfluenssakysely oli ainoastaan englanniksi, jolloin ne, jotka eivät ymmärtäneet tarvitsivat apua kyselyn täyttämisessä.

Lukuiset puhelinsoitot ovat päättyneet kiusalliseen hiljaisuuteen, kun vastapuoli ei osaa sanaakaan englantia, eikä edes voi oikein myöntää asiaa. Monissa kaupoissa juostaan kaupan toiseen päähän ihmisen luo, joka ehkä osaa kieltä, tai sitten ei. Sama juttu on kotiin tulevassa postissa. Joudun kysymään hissikavereilta, naapureilta tai työkavereilta, että onko tämäkin lappunen vain jokin turha mainos, vai sisältääkö se oikeasti jotain tärkeää tietoa? Onneksi avulaita intialaisia tuntuu riittävän, sillä maassa, jossa on kielien sekamelska, ihmiset vaikuttavat tottuneet siihen, että aina välillä pitää kysyä apua ja välillä auttaa, jotta yhteistoiminta onnistuisi.

Kuinka netti korjataan intialaiseen tapaan

Hiljaisuus, pois se minusta. Lopultakin netti on taas toiminnassa ja ääneni pääsee takaisin bittiavaruuteen. Oi tätä autuutta. Netti tosiaan pätkäisi pahasti. Mykäksi, hiljaiseksi meni suorastaan, joka alkoi viime viikon myrskystä ja kesti ikuisuuden tai ainakin aivan liian pitkään. Sähköt sentään palasivat noin 15 tunnin päästä, mutta nettiä ei kuulunut, vaikka kuinka soitteli erinäisille helppilinjoille. Kokeilin jopa, onko ongelma vain langattomassa netissä, vaan ei tuntunut tulevan lainkaan bittejä sisälle tähän taloon.

Netin toimintakuntoon saaminen oli kyllä taas niin perinteistä Intiaa kuin olla ja voi. Soitan nettiasioista jollekin help-linelle. Sieltä sanotaan, että mikä on asiakastunnus. No, koska en ole tätä avannut, niin eihän mulla ollut mitään käsitystä. No eikun otetaan yhteyttä eri tahoihin, ja lopulta saan sähköpostiosoitteen, joka saa toimia account numberina (ehkä tuo account number olisi viitannut johonkin muuhun, mutta... eipäs nyt olla niin tarkkoja). Soitan uudestaan samaan Tatan numeroon, josta ovat, että tämä on nyt vääräntyyppinen internjetti, soitapa tähän maksulliseen numeroon. Koska alkuperäinenkin numero oli maksuton, niin päätin sitten vähän kaivaa jonkun toisen vastaavan Tatan numeron. Soitin siihen ja selitän asiani. Kaveri langan toisessa päässä mongertaa jotain aivan käsittämätöntä. Intianenglanti pikanopeutettuna ei ole mikään paras ymmärrettävä, joten puhelu edistyy tuskaisen hitaasti, kun joudun kyselemään kymmenen kertaa jokaisesta lauseesta, että mitä tulikaan sanottua.

Vikailmoitus saatiin kuitenkin tehtyä. En kuitenkaan tajunnut, että enhän antanut puhelinnumeroani näille korjaajaveikoille. Joten he päättivät soittaa sille intialaiselle, joka liittymän oli avannut. Tämä intialainen sattui sijaitsemaan muutaman sadan kilometrin päästä tästä paikasta, joten kun he soittivat hänelle, hän vain sanoi, että netti toimii. Joten odotan viikon kiltisti ja sitten alan tiedustella asiaa. Kuullakseni, että asia on selvennyt, nettihän toimii. Sitten siihen itse taas urputtamaan, että muuten hyvä, mutta kun ei toimi. Noo, sovimme sitten että paikalliset korjaajaveikot tulevat tänään ihmettelemään nettiä. Sanon, että olen seiskalta kotona ajatellen, että ei sieltä kuitenkaan kukaan tule. Päivä venyy ja varttia vaille seitsemän saan yhtäkkiä puhelun. Ainoa vaan että puhelimen toisen pään puheesta ei saa mitään selvää ja sitten linja katkeaa. Yritän soittaa takaisin ja saan vain hämmentyneitä vastauksia. Kiltti duunikaveri on kuitenkin heittämässä mua kotiin, joten pyydän, että hän vielä soittaa kerran numeroon, hindiksi. Noo, käy ilmi, että menee kyllä johon tatan toimistoon, mutta tuskin siihen osaan, josta minulle juuri soitettiin. Duunikaveri kuitenkin kertoo, että seuraavana päivänä voi yrittää uudestaan.

Olen silti huolissani, josko insinöörit odottavat oven edessä. Ei ketään. Huokaisen, turhaudun ja valmistaudun päättäväisesti siihen, että soitan netin perään uudestaan. Päätän kuitenkin vielä kerran kytkeä kaiken pois päältä ja antaa mahdollisuuden netin paluulle. Olen henkisesti valmistautunut siihen, ettei taaskaan mikään toimi. Mutta, mutta, nettihän löytyi! Netti on takaisin! En yhäkään tiedä, että kytkivätkö intialaiset jotain jossain, vai minkä takia netti heräsi taas eloon. Nyt kuitenkin puhallan siihen happea ja toivon, että kestäisi pystyssä vielä lopun tästä minun tämänkesäisestä oleskelusta.

BTW. Tässä välissä tuli blogillakin täyteen merkkipäivä, nimittäin vuosi ja melkein 200 kirjoitusta takana. 200 olisi oikeastaan mennyt rikkikin, ellei netti olisi niin pahasti hangoitellut vastaan. Nyt olen taas ihmisten ilmoilla ja oma fiiliskin on huomattavasti parempi. Elämä alkaa voittaa, kun taas saa kontaktia iltaisin ihmisiin, eikä mene vain omassa kämpässä kykkimiseksi. Toki vieläkin netti voi katkeilla, mutta se onkin sitten asia erikseen. Näin ollen lähipäivinä voi tulla kirjoitus kun toinenkin kun pitkä tarve kirjoittaa pääsee lopultakin purkautumaan. Oi tätä onnea!

Taivas tummenee ja salamat vilkkuu

Ei, nyt ei puhuta tummenevista ensi-illoista, eikä edes kameroiden välkkeestä. Projekti intialaiseksi filmitähdeksi, tai edes wanna-be filmitähdeksi ei ole vielä edennyt, sillä viime päivät ovat olleet vähän turhan kiireisiä.

Autonkuljettaja sanoi tänään, että monsuuniaika on myöhässä. Myötäilin, sillä aurinko vielä paistaa ja vaikka ilma on hieman viilennyt, ei ilmassa ole sitä tuntua, että kohta sataa putkeen kuukausitolkulla. Siihen vielä kuljettaja lisäsi, että ehkä noin 3-4 päivää ja vasta sitten alkaisi. Laskennallisesti monsuunikausi olisi siis alkanut tänään, jos noudatetaan kaiken historian keskiarvoja. Ilta lupasikin jo esimakua tulevasta, kun tummat pilvet täyttivät taivaan ja valo kaikkosi. "Parin tunnin päästä tulee vettä", kuljettaja ennakoi.

Varsin oikeassa oli, ehkä turhankin pelottavan oikeassa. Koko ilta on sitten kulunut siten, että taivas välkkyy, valot välkkyy ja ympärillä jyrisee. Suurena ukonilmojen fanina olen kurkistellut innoissani parvekkeelle, että kyllä, tulee sitä vettä vieläkin paljon. Varaan ledit lähistölle sitä varten, että jos kokonaan pimenisi. Lueskelen, mutta siitä ei meinaa tulla mitään, sillä on niin jännittävää, kun ympäristö muovaa itseään aivan uudeksi. Tämä kuulemma ei ole vielä monsuunikautta. Mietityttää, että millaiseksi tämä elämä on lähiaikoina menossa.

Joka tapauksessa olen varustautunut aikaan, jolloin ulos kämpästä ei oikein voi mennä, puhumattakaan haaveista päästä pois tästä Magarpattan pikkukylästä. Laskin juuri, että viimeisen parin viikon aikana olen ostanut 12 kirjaa. Lisäksi on muutama Suomesta tuotu/edellisellä reissulla lukematta jäänyt. Eli ei ainakaan lukemisen vuori ole loppumassa kesken, vaikka ensimmäiset kolme tuosta haalimisesta onkin jo ahmittu. Monsuunikausi, jos siis olet tulossa, niin tiedä, että minä olen varustautunut!

Paikan vaihtoa

Yksi ilmeinen asia intialaisissa käyttäytymistavoissa on tullut opittua tässä oleskelun aikana. Intialaiseen mentaliteettiin kuuluu aina tietty kärsimättömyys ja tyytymättömyys. Jos on tapahtuma, jossa saa valita vapaasti paikkansa, niin paikkaa pitää vaihtaa, ehkä montakin kertaa, jotta voisi olla tyytyväinen. Paikanvaihdosta huolimatta ei oikein voi yhäkään olla tyytyväinen, sillä aina ruoho on vihreämpää aidan toisella puolella ja sen sijaan, että voisi keskittyä itse tapahtumaan, käyttää energiansa sen pohtimiseen, mistä voisi nähdä vieläkin paremmin.

Esimerkiksi A. H. Rahmanin konsertissa oli numeroimattomat paikat mentaliteetilla, että ensimmäiset tulijat vievät parhaat paikat. Sama siis pätee myös muihinkin tapahtumiin, jossa saa itse valita paikkansa, kuten elokuvateattereihin. Kuvastavaa tälle on, että kun aikaa on, niin sitä paikkaa pitää vaihtaa monta kertaa, jotta kaikki mahdolliset kulmat on tultu koettua ja näkyvyys lavalle analysoitua. Vaikka käytännössä joka paikka olisikin suunnilleen yhtä hyvä, niin kyllähän selkeästi pitää käyttää aikaa siihen, että vaihdetaan ja vaihdetaan. Vielä tunnin jälkeenkin voisi pohtia, että entäs jos nuo toisen nurkan paikat olisivat vielä paremmat?

Toinen hyvin intialainen asia siirtymisessä on se, että aina pitää olla tilaisuuden (tai lennon tai matkan tai...) loputtua lähtemässä ensimmäisten joukossa pois. Konsertissa viimeisten sävelten aikana valtaosa on jo noussut, että varmasti pääsisivät ensimmäisten mukana pois. Leffassa heti kun alkaa näyttää siltä, että suuria juonenkäänteitä ei ole enää odotettavissa puoli salia nousee käytävään valmistautumaan poislähtöön. Parhaimmillaan he etenevät jo ovensuuhun, johon sitten pysähdytään, jos juoni vielä jatkuukin. Kuitenkin, kukaan ei voi siinä vaiheessa enää estää, etteikö pääsisi ensimmäisten joukossa pois.

Intialaiseksi filmitähdeksi?

Heh, Mumbain reissulla sattui jotain koomistakin kierrellessäni Mumbain pieniä kujia. Toki sieltä matkamyymälöiden keskeltä pomppii yksi sun toinenkin intialainen mainostamaan omaa pientä hienoa kauppaansa, josta saisi niitä parhaita matkamuistoja, juuri nyt, ärsyttävyyteen asti.

Törmäsin paikalliseen länsimaalaisscouttiin, joka keräsi kontakteja leffoja varten. Kovasti oli ehdottelemassa, että siihen ja tähän leffaan tarvittaisiin bilettäjiä. Bollywood kun on Intian elokuvataiteen keskus ja sieltä löytyisi hommaa yhden sun toisenkin elokuvan taustaihmisenä. Asia, joka on sen verran yleinen, että matkaoppaatkin mainostavat, että sieltä saattaa löytyä polku tähtiin, tai ainakin tähtien juurelle. Näin ollen pistin asian harkintaan, sillä olisihan se jotain, jos on ollut mukana ihan oikeassa jopa miljoonalevikkisessä elokuvassa. Voisi kertoa lapsenlapsille siitä hetkestä, kun käsi vilahti suuren tähden taustalla ja kuinka eksoottista olisikin olla filmitähti vieraassa maassa - ainoana miinuksena ehkä tosin, että täällä leffoja tulee niin usein, että oma esiintyminen kerää yhtä paljon huomiota, kuin yhden hyttysen ininä suuressa laumassa juhannusyönä.

Väsyneenä, mutta hengissä

Tauti vie voimat. Viiteen päivään ei oikein pysynyt mikään sisällä, vaan kaikki tuli läpi pian ruokailun jälkeen. Yyyh. Maanantaina aloin vetämään antibiootteja, ihan oma-aloitteisesti. Tietysti järkevyyttä voi pohtia, mutta elimistö tuntui löytäneen tietyn stabiilin tilan, jossa mikään ei erityisemmin sattunut, mutta mikään ei myöskään pysynyt sisällä kovin pitkään. Ei siis kauhean hyvä pitkäjänteinen stabiili tila.

Taikanappi tuntuu auttavan, sillä on pysynyt hyvin sisällä kuurin aloittamisen jälkeen. Eka yö oli hieman tuskainen jopa, kun vatsassa tuntui olevan selkeästi enemmän tavaraa, kuin mihin se oli vähään aikaan tottunut. Viime yö meni jo huomattavasti paremmin ja positiivista on, ettei ripulia ole näkynyt nyt kahteen päivään. Väsymys kuitenkin vielä vaivaa. Eilen töiden jälkeen ihmettelin vain hetken sitä, mitä televisiosta tuli ja söin. Sen jälkeen uni maistui. Aamullakin uni vielä painoi, vaikka selkeästi olo on virkeämpi kuin pari päivää sitten.

Ripulista huolimatta tuli siis ihmeteltyä Mumbai läpi ja lisäksi yksi rokkikonsertti Punessa. A.H. Rahman esiintyi isolla lavalla yhtenä ensimmäisistä Punessa järjestetyistä isoista konserteista. Ilmeisesti näillä ei ole kovin vahvaa isojen tapahtumien perinnettä ja sen kyllä huomasi. Tarkempaa juttua lähipäivinä, kun väsy ei ole enää päällimmäinen fiilis. Sitä ennen tuossa on klippi herrasta, jonka esityksistä Intia tuntuu olevan kovinkin ylpeä. Itsekin diggailen kovasti varsinkin noista rytmi- ja lauluosuuksista. Eli AH Rahman & Jai Ho ja O Saya. (ps. Pussycat Dollsin versio Jai Ho:sta on mielestäni aika järkky, originaali sen olla pitää)