Keväällä hurahdin pyöräilyyn. Ympärillä heräävään luontoon. Hien ja puurtamisen henkiinherättävään vaikutukseen. Tunsin olevani pitkästä aikaa elossa, herääväni syvästä unesta. Puhdistautuen hitaasti sisältä, kun pääsin nauttimaan ulkoilmasta kuin vahingossa siinä sivussa.
Asetin tavoitteita. Tarkoituksena oli ajaa 1000 kilometriä kesän aikana. Ne vaikuttivat alussa äärimmäisen kaukaisilta, kun sen kolmannen kerran kumi puhkesi ja tsygä jätti matkan varrelle. Päivät pitenivät ja kilometrit kuluivat alla. Kesän lämmössä tajusin jossain vaiheessa, että kesällä saattaa tulla kilometri jos toinenkin plakkariin. Ja että 1000 kilometriä saatta hyvissä ajoin ennen kesän loppua ylittyä.
Niinhän siinä kävikin. Kohta menee 1500 kilometriä rikki. Siinä sivussa. Työmatkapyöräilyissä. Harrastuksiin pyöräilyissä. Tapahtumiin pyöräilyissä. Kurjalla ilmalla hyppäsin surutta junan tai bussin kyytiin. Yhdelläkään tarkoituksenmukaisella pyörälenkillä en ole käynyt, sillä se ei oikein ole minun juttuni. Aina piti olla jokin syy, että jaksaa kiivetä pyörän selkään ja lähteä polkemaan. Niinkin pieni, kuin kaverin hetkittäinen tapaaminen tai jonkun asian näkemisen halu riitti. Samalla opettelin itse vaihtamaan pyörän kumit ja tekemään muut pienet korjauspuuhat pyörän kanssa. Pieni sokeri pohjalla oli toki se, että jokaisesta pyöräillystä kilometristä meni jokunen sentti Punaisen Ristin Itämeri-kampanjan hyväksi. Ei siis ihan turhaa suhailua.
Asetin tavoitteita. Tarkoituksena oli ajaa 1000 kilometriä kesän aikana. Ne vaikuttivat alussa äärimmäisen kaukaisilta, kun sen kolmannen kerran kumi puhkesi ja tsygä jätti matkan varrelle. Päivät pitenivät ja kilometrit kuluivat alla. Kesän lämmössä tajusin jossain vaiheessa, että kesällä saattaa tulla kilometri jos toinenkin plakkariin. Ja että 1000 kilometriä saatta hyvissä ajoin ennen kesän loppua ylittyä.
Niinhän siinä kävikin. Kohta menee 1500 kilometriä rikki. Siinä sivussa. Työmatkapyöräilyissä. Harrastuksiin pyöräilyissä. Tapahtumiin pyöräilyissä. Kurjalla ilmalla hyppäsin surutta junan tai bussin kyytiin. Yhdelläkään tarkoituksenmukaisella pyörälenkillä en ole käynyt, sillä se ei oikein ole minun juttuni. Aina piti olla jokin syy, että jaksaa kiivetä pyörän selkään ja lähteä polkemaan. Niinkin pieni, kuin kaverin hetkittäinen tapaaminen tai jonkun asian näkemisen halu riitti. Samalla opettelin itse vaihtamaan pyörän kumit ja tekemään muut pienet korjauspuuhat pyörän kanssa. Pieni sokeri pohjalla oli toki se, että jokaisesta pyöräillystä kilometristä meni jokunen sentti Punaisen Ristin Itämeri-kampanjan hyväksi. Ei siis ihan turhaa suhailua.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti