Uitettuna koirana Nikkossa

Tokio on jaanyt taakse ja samoin myos Nikko, joka on tunnettu vanhoista temppeleistaan ja kuumista lahteistaan. Eilisilta oli varsin huima. Milta tuntuu nousta bussiin, jossa ei ole enaa yhtaan roomalaista merkkia tietamatta milla pysakilla jaada pois, tietaen ainoastaan, etta matka kestaa suunnilleeen tunnin ja maaranpaana ovat varsin huimat vesiputoukset? Toivot varmaan myos kovasti, etta ostamasi bussilippu kay, kun tiskilla neuvottiin vaara bussin lahtoaika, jonka takia venasit tunnin turhaan naapurikuppilassa ja sen jalkeen viela puoli tuntia odottaen seuraavaa oikeaa bussia.

Bussi nousee hitaasti vuorenrinteita ylos ja ymparilla on ainoastaan japanilaisturisteja. Maaranpaana oli Kegon-vesiputoukset, joissa vesimassat putoavat vuorenhuipulta 97 metria alas laaksoon, joka oli aika vaikuttavaa. Bussisahlauksen vuoksi missasin kuitenkin silta paivalta Unescon World Heritage-kohteet, joten kun onnistuin loytamaan bussin takaisin Nikkoon, palasin majapaikkaani. Nikko on tunnettu myos kuumista lahteistaan ja Chuzenjissa (missa vesiputoukset sijaitsivat) olisi ollut myos yksi tunnettu kylpyla. Majapaikassani oli kuitenkin mainos, etta noin kymmenen minuutin kavelymatkan paassa sijaitsi ulkoilmaonsen eli kuuma lahde, jossa olisi altaita (tai tassa tapauksessa allas) myos ulkona. Ryokanin lahella kylpeminen kuulosti kuitenkin kivalta, koska sitten ei enaa tarvinnut suunnistaa kulkuvalineiden avulla kotiin, joten valinta tunnetun kylpylan ja pienen lahikylpylan valilla oli varsin helppo.

Kuuma lahde osoittautui varsin pieneksi, naisten puoli koostui ainoastaan kahdesta altaasta, joista toinen oli sisalla ja toinen ulkona. Ehdottomana etuna voidaan kuitenkin sanoa, etta turistit puuttuivat, ja kahden paikallisen lahtiessa olin yksin, ulkona luonnon helmassa, kuumassa lahteessa katsoen illan hamartyvan ymparillani. Rentoutuen, nautiskellen. Tuli aika paljon juhannusfiilis, jolloin istutaan lampimassa kesaillassa laiturilla hamartyvaa yota. Kun kavelin takaisin ryokaniin, ilta oli jo pimennyt ja metsa oli herannyt eloon, pitaen valtavaa aanta. Jos minulla olisi ollut kamera mukanani, olisin ottanut sita videolle, niin vaikuttavalta sirkkojen ja muiden metsan elaimien siritys kuulosti. Koska kameraa ei ollut mukana, jouduin vain keskittymaan hetkeen ja nauttimaan lampimasta kesaillasta.

Tanaan sitten oli saa vaihtunut ja jo heti ryokanista lahdettyani taivaalta tuli kaatamalla vetta. Vaihtoehtoja ei kuitenkaan ollut ja lahdin sinnikkaasti nauttimaan myos Nikkon historiallisesta annista. Kiersin huimia temppeleita ja portteja kolmisen tuntia ja koko ajan satoi kaatamalla, valilla viela hieman enemman, valilla vain kaataen. Olin kuitenkin sen verran aikaiseen liikkeella, etta suurimmat turistimassat eivat olleet ehtineet viela paikalle lahialueilta ja lisaksi saa saattoi hyvin karsia vakea. Temppelit olivat kuitenkin hyvin vaikuttavia ja nain myos ne kolme tunnettua apinaa (ei nae, ei kuule, ei puhu). Lisaksi valtavia buddhapatsaita ja ikivanhoja temppeleita, jotka kovasti uhmasivat ajan pyoraa.

Temppelikierroksen jalkeen missasin sitten tyylikkaasti junani yhdella minuutilla. Kylla nain sen laiturilla, mutta se nytkahti liikkeelle juuri, kun viela kamoineni yritin portista lapi. Noh, mitas siina, mika sen mukavampaa kuin venata 70 minuuttia Nikkon piskuisella asemalla, ilman kunnon ruokaa ja totaalisen lapimarkana, kylmasta taristen. Valitettavasti Nikkon JR-aseman
lahella ei ole kaytannossa paljon mitaan, ei ainakaan mitaan ruokapaikkoja. Yritin jo saapuessani Nikkoon etsia jotain pienta kauppaa ja ostettavaa, jotta saisin kolikoita puhelinsoittoon majatalon omistajalle - varsin heikolla tuloksella, joten tiesin, ettei talla kertaa auttaisi edes yrittaminen.

Ensitoikseni sentaan vaihdoin vaatteet kuiviin ja kaivoin viimeiset hapankorput rinkastani (juu, oli mun pakko ottaa jotain suomalaista mukaan talle matkalle), jotka sitten ahnaasti vedin kitaani. Sitten tayttelin sudokua kiroten kylmyytta ja pitkaa odotusta. Lopulta lahijunalla valiasemalle kuullakseni, etta seuraava luotijuna on taynna. Luotijunissa kylla on vaunuja, joihin voi menna paikkavarauksetta, mutta... Siina vaiheessa kun on rinkka, reppu ja laukku matkassa, ei tunnin seisominen luotijunassa kovastikaan houkuttele. Eli harjoittelu tekee mestarin ja tassa tapauksessa minusta tulee talla vauhdilla odotuksen mestari. Sen verran tajusin, etta otin myos paikkalipun Tokiosta lahtevaan luotijunaan Kiotoon, jossa sitten vietan tulevan yoni. Kaatosateen myota olin nimittain menettanyt toivoni nahda vilauksen Tokion nuorista Harajukun sillalla tai Shinjukun puistossa. Paikan varaaminen oli silti varsin hyva veto, silla myos seuraava juna oli viimeista paikkaa myoten taynna, siitakin huolimatta, etta se taisi olla viela edellistakin luotijunaa pidempi.

Vaihdossa Tokiossa minulla oli 18 minuuttia, jonka kaytannossa kaytin siihen, etta etsin oikean raiteen, juoksin lahimmalle bentoo-kiskalle nappaamaan lounasboksin (mulla oli yha kova nalka) ja siita sitten laiturille. Siina vaiheessa oli viisi minuuttia jaljella, ja totesin, etta hyva niin, silla nousin vaunun numero 3 kohdalla ylos. Oma paikkani kun sijaitsi vaunussa numero 12, joten jonkun verran siina joutui kavelemaan luotijunan toiseen paahan. Yhdeksannen vaunun kohdalla nousin kaikeksi varmuudeksi junaan ja jatkoin junan sisalla oikeaan vaunuun. Kun lopulta saavutin oman paikkani, juna nytkahti liikkeella ja itse paasin hetken matkatavaroiden vaannon jalkeen keskittymaan tamanpaivaisen lounasboksini saloihin. Sen jalkeen luin viimeiset lukemattomat suomalaiset lehdet ja keskustelin yhden viereeni istahtaneen japanilaisen kanssa. Lopulta vain kertasin merkkeja kunnes saavuin kauan odotettuun maaranpaahani - Kiotoon. Harmi vaan, ettei matkaaminen lopu tahan, vaan huomenna olisi tarkoitus suunnata Himejin kautta Hiroshimaan, jossa sitten vietankin seuraavat pari yota.

Tokio, oi Tokio

Nain viimeisen illan kunniaksi paatin sitten vain viettaa ihan tuikitavallisen shoppailupaivan. Puolustekseni voin sanoa, ettei niita viela kauhean monta talla matkalla ole ollut, tuo oli oikeastaan ensimmainen ja luultavasti toinen niista kahdesta suunnitellusta koko matkalla. Jokunen paita tarttui mukaani ja lisaksi pari hammentavaa matkamuistoa. Mitaan aivan jarisyttavan kiinnostavaa ei loytynyt, joten nyt voisinkin kirjoittaa ylipaansa Tokiosta ja sen asukkaista.

Tokiosta sanotaan usein, etta se on kaupunki, joka ei ikina nuku. Se on varmasti totta tietyssa mielessa, silla ymparyskuntia mukaan laskettaessa 22-miljoonaisessa maailman suurimmassa kaupungissa riittaa varmasti ihmisia valveilla myos yoaikaan. Kadut kuitenkin tuntuvat hiljentyvan. En oikeastaan tieda, hiljentyvatko ne myos suosituimmilla biletyskaduilla Roppongissa, mutta ainakin taalla Asakusan esikaupunkialueella kadut ovat jo varsin tyhjia jo puolen yon aikoihin. Maine koko yon aukiolevista kaupoista tulee muutamasta suuremmasta ketjusta, kuten 7eleven, lawsons tai ampm, joista saa jonkin sortin ruokaa ja pikkutavaraa vuorokauden ympari. Muuten kauppojen aukioloajat ovat huonommat kuin esimerkiksi Suomessa. Suuremmat kaupat taitavat avautua siina puoli yhdentoista maissa, pienemmat viela myohemmin. Samoin kaupat alkavat sulkeutua siina seitseman maissa, suurimpien tavaratalojen ja ruokakauppojen ollessa auki yhdeksaan saakka. Mutta naita suurempia kauppoja ei kauhean monta ole, tai sitten en vain ole onnistunut loytamaan oikeita paikkoja.

Museot ovat oikeastaan viela huonommin auki. Yleisesti ne ovat 10-16 auki, jotkut pidempaan, jotkut lyhyempaan. Esimerkiksi Roppongissa sijaitsevaan Mori-towerin nykytaiteen museoon paasi viela kuuteen tai kahdeksaan asti sisaan, minka onnekseni toissapaivana sain todeta, kun epatoivoisesti koputtelin ovea myohassa, varttia yli nelja. Maanantait ovat monesti suljettuja ja monesti myos jokin toinen paiva viikossa saattaa olla putiikki kiinni, joten aukiolot on hyva tarkastaa etukateen. Metro puolestaan kulkee viidesta puoleenyohon, jonka jalkeen julkinen liikenne lakkaa. Se myos osittain selittaa kaupungin akillisen hiljentymisen, silla muita julkisia yhteyksia ei enaa oikein kulje ja taksit ovat erittain kalliita. Vaihtoehtoina siis on sen jalkeen liikkua joko majapaikan lahella tai bilettaa koko yo siihen asti, kunnes metrot taas alkavat kulkea.

Tokiolaiset ovat hullaantuneita eurooppalaiseen tai ylipaansa maahantuotuun muotiin. Joka paikassa mainostetaan suuresti, etta vaatteet ovat ranskasta tai italiasta, vaikka niista sitten loppupeleissa loytyisikin se perinteinen made in china-lappunen. Myos eurooppalainen merkistomme on hyvin edustettuna paidoissa, tosin harvoin niin, etta siita tulisi jotain jarkevaa sanomaa. Riittaa kunhan on joitain lansimaisia merkkeja, ei silla niin valia, ovatko ne oikeasti jotain kielta tai jotain jarkevaa. "Hello, I`m pine, nice to meet you" ja "make a difference, get living away" ovat tyypillista paitojen antia. Tuo jalkimmainen varmaan piti olla "a way" mutta sanojen valinen vali oli niin lyhyt, etta se muodosti ainakin omissa aivoissani varsin hammentavan lausahduksen. Muutamia helmiakin on tullut vastaan. "Need you - before my and your distance expires" ja lisaksi seuraavan matkatoimiston nimi tai slogan, josta en itse pystynyt selvittamaan kumpi se oikeastaan oli kun se oli ainoa teksti ikkunassa: "Great trip for life - transfer to deconstruction". Ainakin se oli yhdella Tokion kalleimmista alueista, hienon oloisen matkatoimiston kyljessa uhkuen hienostuneisuuttaan ja kansainvalisyyttaan.

Japanilla on maine teknisten laitteiden ja vempaiden tuottajana ja kehittajana. Tokiossa teknisten vempeleiden kehto piti olla Akihabara, jossa loytyy heti viime kauden tuotteet dumppaushintaan. Kun paikalle paasin, oli olo aika laimea. Puolet kaupoista oli tietynlaisia varaosakauppoja, joista saa erilaisia liittimia, piirilevyjen osia ja muuta kummaa. Omien vempaiden rakentajalle se varmasti onkin tietynlainen getto, mutta tavalliselle tallaajalle silla ei ole kovasti tarjottavaa. Nain kylla tuulettimen, johon piirtyi laserilla haluttu sanoma seka hierovan satulatuolin yhdessa isommassa liikeessa, mutta muuten uusien loytojen kanssa oli aika tosi hiljaista. Myoskaan kirjoissa mainittua tinkimiskulttuuria en huomannut, jokaisessa tuoteessa oli hintalaput ja hinnat, jotka japanilaiset tuntuivat kiltisti maksavan kassalla. Ostin kylla uuden 2 gigan muistikortin 7 eurolla johtuen siita, etta oma 2,5 gigan kapasiteettini on alkanut tayttya uhkaavasti ja on helpompaa vain ostaa uusi muistikortti. Mutta tuo kolmen euron saasto Suomeen verrattuna selittyy kuitenkin euron vahvuudella, kuin itse paikan halpuudella. Nain ollen Akihabarasta ei myoskaan tarttunut mitaan kummempaa mukaani.

Repaisin ja paatin syoda lansimaista ruokaa - nimittain kebabia. Kebab-paikan omistaja osoittautui varsin englanninkielen taitajaksi, ja hanen kanssa oli mukava turinoida aikansa. Han oli myoskin sita mielta, ettei Akihabara ollut ihan maineensa arvoinen halpuudessa ja kertoi, etta Akiba Yodobashi olisi suhteellisen edullinen suuri kauppa. Kahvin jalkeen suuntasin siis sinne yksin, josta onnistuin loytamaan janskat mp3-soittimen sangattomat kuulokkeet, joissa oli jojotyyppinen systeemi johdoille. Harmikseni nyt tassa hostellilla huomasin, etta oma tuotteeni oli viallinen jojon toimiessa voin toisesta sangasta, joten huomenna saan sitten todeta, etta kuinka hyvin tai huonosti tuo vaihto-operaatio taalla toimii.

Muuten oma aikani Tokiossa paattyy huomisaamuun. Niin monta asiaa, kuten Harajukun ja Shinjukun nuoret pukeutujat, Uenon puisto ja monet ymparyskaupungit kuten Yokohama, jai nakematta. Ensimmainen johtuen siita, etta viime viikonloppuna satoi kuin saavista kaataisi, Ueno taas piti olla tanaan vierailukohde, mutta selkani eparoi, joten palasin suunniteltua aikaisemmin hostellille. Yokohaman sijasta keskityin puolestaan keskiviikkona Roppongin seutuun ja siella kiertelyyn. Mutta onpa ainakin syy palata takaisin tanne Tokioon ihmisvilinan keskelle.

En edes onnistunut kokemaan legendaarisia metroontunkijoita, tai edes kunnon tunkua metrossa. Kerran piti turvatua selka-edella-taktiikkaan, mutta muuten reittini on menneet jotenkin tosi ristiin tyossakavijoiden kanssa. Se on sinansa hassua, silla yleensa olen lahtenyt suhteellsen aikaisin hostellista, ruuhka-ajan ollessa viela paalla palaten vasta iltamyohaan, jolloin kuitenkin olen kayttanyt metroa paljon myos illan suussa, jolloin kuvittelisin liikenteen olevan suurin mahdollinen. Yhden kerran yritin taktikoida ja menna kaupungin toiselle puolelle ruuhka-aikaan mahdollisimman ruuhkaista reittia pitkin, mutta nappasin vahingossa vaaran metron (joka itse asiassa oli sen pari minuuttia nopeampi), jolloin missasin mahdollisen tungoksen. Joten voiko minun sanoa kokeeneen Tokion todellista luonnetta ollenkaan? Ainakin olen nahnyt vilauksia niin kiireesta, rauhasta, hektisyydesta, kuin myos uteliaisuudesta ja valittamisesta. Muuta ei nain hetken pyrahdyksesta voi kai toivoakaan.

Huomenna reittini kulkee tosiaan sitten Nikkoon, jolloin en ole varmaan yhteydessa nettiin ja sitten Kioton kautta Hiroshimaan. Ei siis kannata huolestua, vaikkei blogini paivaan tai kahteen paivittyisikaan.

Pakettiretki Fujille

Mika on harmaa, kostea ja sumuinen? Ei, talla kertaa kyseessa ei ole savusauna tai Helsinki marraskuussa vaan Fuji-vuori, jota olin lahtenyt ihan pakettiretkelle ihmettelemaan. Nyt olen yhta kokemusta rikkaampi ja joudun toteamaan omatoimimatkailu on kylla niin enemman minun juttuni. Etaisyyksien ja kulkuyhteyksien vuoksi oli kuitenkin napparampaa kulkea tuo reitti suoraan ohjatussa seurueessa ja etukateen pyrin myos tuolla retkella varmistamaan, etta minulla olisi edes joitain ihmiskontakteja matkan varrella, silla en ollut siita yhtaan varma matkaa suunnitellessani.

Nooh, kavimme siis Mount Fujilla. Ainakin meille kerrottiin, etta kavimme siella, silla valitettavasti sumu oli niin sakea, etta hadin tuskin naki edes kahta metria kauemmas. Yhta hyvin olisimme siis voineet kayda milla tahansa maennyppylalla ja vierailleet turistikaupoissa. Silla sita se kierros oli, paiva bussilla turistikaupasta toiseen. Valilla paasimme sentaan lounaalle ravintolaan, koysiradalla Hakoneen, Fujin lahikaupunkiin ja vartin veneretkelle Hakonen jarvella. Elakelaisia oli matkassa vahan, lapsiperheita sitakin enemman ja hektisten viime paivien jalkeen paatin kayttaa bussimatkat johonkin suhteellisen fiksuun - nimittain nukkumiseen. Kylla, tiedan mita ajattelette, tulla nyt tanne istumaan johonkin bussiin ja nukkumaan. Tyhmyydesta kuitenkin sakotetaan, en tajunnut mita tarkoittaa sadekausi ja suuret lumimassat, eika sumun tuijottaminen tunnista toiseen ollut kovinkaan inspiroivaa. Jos jotain hyvaa pitaisi matkasta etsia, niin opas kertoi ihan kivasti japanilaisista ja heiden tavoista ja lisaksi sain jokusen kortin kirjoitettua alkumatkasta. Pistin ne postiin Fujin huipulta arvuutellen osoitteita, silla vaikka olin kirjoittanut ne aikaisemmin paperille, en fiksuna tyttona ollut ottanut paperia mukaan. Postikortein kuitenkin todistettakoon, etta tosiaan kavin Fujilla. Onnekseni sain myos istua koko matkan lampimassa bussissa, enka lahtenyt huimapaisena metsaan valloittamaan yksin Japanin tunnetuinta vuorta.

Matkalla tutustuin kuitenkin italialaiseen rouvashenkiloon, joka oli tullut Japaniin henkiselle matkalle. Istuimme vastakkain poydassa ja itse taisin katkaista painostavan hiljaisuuden ehdottamalla rouvalle, etta han varmaankin saisi pyytamalla haarukan ja veitsen, silla ravintola oli kalliin ja turisteille suunnatun oloinen. Rouva kun sinnikkaasti yritti syoda ateriaansa jalkiruokaa varten katetulla lusikalla. Sinansa hermojen menemisesta johtuva lusikalla syominen olisi varmasti ollut sellainen kokemus, jonka muistaa myos kotiinpalattuaan, mutta minulla ei ollut sydanta katsoa hanen taisteluaan ehdottamatta, etta jos nyt kuitenkin pyydettaisiin ne haarukat ja veitset. Hetken vastustelun jalkeen han suostui ehdotukseeni, jonka jalkeen sain hanesta rupatteluseuran loppureissulleni. Omasta matkastaan rouva kertoi, etta oli viettanyt ensimmaisen paivan Tokiossa itkien, kun oli ollut ihan eksyksissa ja hukassa. Seuraavana yona han oli sitten sisuuntunut ja paattanyt opetella Tokion metrokartan, jonka avulla han sitten pystyi paremmin suunnistamaan. Matka hanen osaltaan oli kuitenkin lopussa jo kahden paivan paasta ja selkeasti han kaipasi takaisin italialaisten patojen aareen. Silti oli ihan mukava rupatella niita naita lapsiperheiden keskuudessa.

Omalta osaltani matkan aallonpohjat on varmaan saavutettu ja haikeana pohdin talla hetkella sita, etta Tokiossa on enaa yksi paiva jaljella. Viela olisi niin paljon nahtavaa ja koettavaa, jota suunnittelin, mutta kun kaikkea ei vaan ehdi. Myos aikani omassa huoneessa on Nikkoa lukuunottamatta ohi, mista olen osittain helpottunut. Dormeissa kun tuntuu saavan niin paljon paremmin kontaktin ihmisiin, kun hostellin aulassa kirjoittamassa blogia silloin talloin puolen tunnin ajan. Vaikka yleensa kaduilla tormaankin ihmisiin ja muihin turisteihin, on Tokio jotenkin niin iso, ettei kontaktia oteta yhta helposti kuin pienemmissa paikoissa kuten Kiotossa tai Osakassa. Toisaalta olen nain ehtinyt nahda Tokiota enemman kuin jossain vaiheessa suunnittelin, vaikka yhakin kaupunkiin tutustuminen jaa niin keskeneraiseksi. Saapahan siita kuitenkin ainakin syyn tulla uudestaan kiertamaan tata ihmeellista maata. Nyt kuitenkin keskityn huomiseen viimeiseen paivaan ja sen jalkeen muun Japanin kiertamiseen.

Herkuttelua ja purnausta

Eilen oli aikainen aamu, kun paatin menna katsomaan Tsujikin kalamarkkinat. Viidelta aamulla alkaa paikallinen kalahuutokauppa ja muutenkin paikassa oli paljon eksoottista ruokaa nahtavilla. Kello oli soimassa varttia yli viisi, mutta koska onnistuin ensimmaista kertaa eksymaan ja kavelin vahan kaukaisemmalle metroasemalle, en ollut markkinoilla kuin vasta vahan ennen seitsemaa, jolloin huutokauppa oli jo ohi. Siina sitten aikani pallistelin, mita kaikkea hammentavaa meri pitaa sisallaan niin, etta ne loppujen lopuksi paatyvat ihmisten lautaselle.

Markkinoilla kuitenkin tormasin muihin turisteihin, jotka etsivat myoskin tuota huutokauppaa. Lisaksi tormasin englantilaiseen naiseen, joka etsi jotain kuulua sushipaikkaa. Toisen kerran tormatessamme paatin lyottaytya hanen matkaansa, silla kello ei ollut edes puolta kasia, markkinat oli nahty, vatsassa kurni pienoinen nalka ja kuuluisan sushikokin valmistama ruoka ei vaikuttanut yhtaan hullummalta tavalta aloittaa paiva. Aikamme harhailtuamme loysimme lopulta ravintolan, mutta sen edessa oli jonkun verran jonoa. Englantilainen matkaseurani huolehti, etta hanen pitaa olla kolmen tunnin paasta takaisin paikassa, joka oli tunnin matkan paassa. Paatimme kuitenkin testata onneamme, ja katsoa miten jono eteni. Lopputuloksena oli, etta hyvinhan se eteni ja jonon pituudesta huolimatta paasimme noin vartin jonottamisen jalkeen kirmailevien kokkien ja paikallisten kulinaristien pariin. Voi, sita makua! Taytyy kylla nyt myontaa, etten ole elaissani syonyt yhta hyvaa sushia. En yhakaan tieda, mita kuului kokin erikoislajitelmaan, mutta hyvaa se ainakin oli. Ruoan painikkeeksi oli myos simpukkakeittoa ja vihreaa teeta. Hintaa tuolla herkullisella annoksella oli suunnilleen 25 euroa, mika ei ollut mikaan mahdoton satsaus kokemuksesta sushin seitsemannessa taivaassa.

Eilisen herkuttelun lisaksi olin hostelli-ihmisten kanssa sunnuntaina ehka noin kuuden ruokalajin illallisella. Joukossa oli hostellin henkilokunta ja lisaksi jonkun verran amerikkalaisia turisteja. Napparaa sinansa, silla paikalliset a) paasevat moniin paikkoihin, jotka katsovat karsaasti meita lankkareita, ja b) he osaavat neuvotella myos hinnan kohdalleen, silla tuo kokonaisuus maksoi vain 3500 jenia, mika on myoskin suunnilleen se 25 euroa. Ruoka taas - ah, niin hyvaa. Tuli kokeiltua erilaisia simpukoita, uusia kalalajeja, okraa (paikallinen chilinnakoinen/tapainen vihannes) seka peukalonkokoista taskurapua, joka syotiin kuorineen. Ruokaa oli paljon ja se oli tosi maittavaa. En vain itse tajunnut alussa, etta ruokalajeja oli tulossa niin monta, joten ahdin napaani jokaisen ruokalajin kuin viimeisen, eli olin aika todella taysi ruoan paatteeksi. Ei kylla pida valittaa, huonompikin tuuri olisi voinut tulla kohdalle.

Alkuinnostukseni kuitenkin alkaa siina mielessa olla ohi, etta muutamat yksittaiset asiat ovat alkaneet jo hieman arsyttaa. Vahvimpana niista on ehka se, etta japanilaiset eivat syo julkisella paikalla. Tama itsessaan ei ole sinansa mikaan ongelma, mutta paikalliset kaupat ovat taynna toinen toistaan herkullisemman nakoisia bentoo-lounasbokseja, joita myydaan 24 tuntia vuorokaudessa. Niita on kiva ostaa ja vieda majapaikkaan aamu- tai iltapurtavaksi. Naita bokseja tosiaan myydaan joka paikassa ja kuulin, etta on ok syoda naita evaita puistossa. Tormasinkin eilen yhteen sellaiseen puistoon ja siita rohkaistuneena ostin kaupasta lounaan ja lahdin etsimaan puistoa itselleni uudelle alueelle. Puistoja on kuitenkin kahdenlaisia: on niita, joissa oleillaan ja syodaan ja niissa joissa on temppeli tai muita pyhia rakennuksia, ja niissa en ole nahnyt kenenkaan syovan. Ainakin itse vierastan ajatusta syoda paikalla, joka on toisessa uskonnossa pyhaa. Harmi vain, etta valitsemani puisto oli juuri naita jalkimmaisia. Kavelin pitkaan etsien sopivaa soppea, mutta ilmeisesti sinne mennaan eri porteista, ja selkani uikutti suuren kavelymaaran takia jo valmiiksi. Noh, kavelin sitten Yoyogi-asemalle, ja suuntasin Shinjukuun, kun ajattelin, etta siella nyt ainakin on puisto. Kaveleminen sattui (olin ollut liikkeessa jo yli 12 tuntia ja siita valtaosa kavellen) ja kun lopulta loysin portin, jonka kuvittelin vievan puistoon, se oli kiinni. 2 tuntia tuloksetonta puistonetsintaa siis. Meni hermot ja menin istumaan syrjaiselle kadunreunalle ja kavin kiinni omaan boksiini. Ohikulkevat japanilaiset katsoivat haveliaasti toisaalle, kun menin tekemaan jotain niin tavatonta, mutta oma energiatasoani ajatellen tuo oli oikein hyva veto. Silti ottaa paahan, etta tuo syominen on jotenkin niin alyttoman vaikeaa.

Ruokakin alkaa jo pienissa maarissa tulemaan korvista ulos. Vaikka se paaosin onkin herkullista, luulen, etten kotiin palatessani ihan hetkeen tule syomaan riisia tai nuudeleita. Alan myos pikkuhiljaa kypsya kaikelle uppopaistetulle, silla taalla kaikki liha tuntuu olevan jossei uppopaistettua, niin ainakin muuten jotenkin todella rasvaista. Lisaksi kaipaan kunnon salaattia ja hedelmia, silla niiden saatavuus on suhteellisen heikkoa. Kympin maksavat lounassalaattiboksitkin tuntuvat olevat talle salaatin suursyomarille jarjettoman pienilta. Reissu kuitenkin alkaa olla puolivalissa, ja nyt on ehka se hetki, kun asiat alkavat kypsyttamaan, mikali ne alkavat. Viimeisen viikon alkaessa kolmen paivan paasta haluaa taas nauttia niista viimeisista japaninelamyksista, kun viela pystyy.

ps. mulle ei ilmeisesti talla hetkella tule mitkaan viestit perille, joten ei kannata huolestua, jos en vastaa
ps2. Japanista myos puuttuu tietyssa mielessa postikorttikulttuuri - olen etsinyt turistikaupoista, paperikaupoista ja kirjakaupoista. Osakan linnan museon sisalla niita myytiin, mutta koska oli toinen paiva, en hoksannut niita ostaa. Tama tarkoittaa, etta mahdollisia kortteja saatte siis viela hieman odottaa. Mikali asuinpaikkanne on muuttunut viime aikoina ja haluatte kortin, kannattaa minulle mailitse laittaa uusi osoite. :D

Animaation synnyn jäljillä

Studio Ghibli on Hayao Miyazakin johtama japanilainen animaatiostudio. Se perustettiin vuonna 1985 ja tuotti pitkään filmejä siten, että seuraava filmi tehtiin sen jälkeen kun edellinen osoittautui menestykseksi. Kyseessä ei olleet jatko-osat, vaan lähinnä taloudellinen tiukkuus, sillä elokuvien tuotto kattoi pitkään juuri ja juuri niiden kustannukset. Suomessa suureen tietoisuuteen Miyazaki ja Studio Ghibli tuli Henkien kätkemän myötä. Muita tunnettuja elokuvia ovat myös Naapurini Totoro, Liikkuva linna, Punainen sika, Kikin lähettipalvelu ja Kissojen valtakunta, joista tosin viimeksi mainittu ei ole Hayao Miyazakin ohjaama. Lisäksi vastikään on ilmestynyt Hayaon pojan Maameren tarinat. Aivan ihanan koskettava on myös Studio Ghiblin yksi ensimmäisistä elokuvista, Isao Takahatan ohjaama Tulikärpästen hauta.



Studio Ghibli sijaitsee Tokion esikaupunkialueella. Se on erittäin suosittu vierailukohde, joten lippujen saaminen on aivan oma lukunsa, vaikka ne eivät olekaan kovinkaan kalliita. Käytännössä vierailevalla turistilla on pääosin kaksi vaihtoehtoa, toinen on ostaa liput japaninkielisistä automaateista ja toinen taas lippujen osto kansainvälisiltä agenteilta. Lisäksi on kolmas ns. helppo, mutta kallis vaihtoehto, jonka esittelen viimeisenä. Ensiksi mainitussa haasteena on paitsi japanin kieli, myös se, että liput pitäisi ostaa muutamaa viikkoa aikaisemmin ja lisäksi japanilaisten ohjeiden mukaan löytää se oikea portti oikeaan aikaan ja oikeana päivänä. Muuten tuo olisi ollut haasteellisuudessaankin mahdollinen, mutta viimeistään se, että liput piti ostaa jo yli kaksi viikkoa aikaisemmin teki itselleni valinnan mahdottomaksi, sillä en ole Japanissa tarpeeksi pitkään ennen mahdollista vierailupäivää. Kansainvälisiä agentteja löytyy esimerkiksi Englannista ja Ranskasta, tosin Englannissa joutuu pelaamaan eri valuutoilla ja Ranskassa ranskan kielellä. Koska aikaa minulla oli varsin vähän ennen reissua, eikä ollut mitään varmuutta siitä, myyvätkö nämä agentit lippuja myös muiden maiden kansalaisille, jouduin toteamaan että tarvitaan se ässä hihasta. Tällä kertaa se oli japaninspesialisti.fi, jonka sivuilta alun perinkin bongasin idean lähteä tarkastelemaan tuota uraauurtavaa animaatiostudiota.

Kun saavuin tänne Tokioon kävi ilmi, että turistikauden ulkopuolella saa varsin hyvin noita lippuja arkipäiville. Toisaalta tuohon ostamaani ryhmämatkaan kuului myos liikkuminen Ghibli-museoon (liikkuminen museoon vaati myos bussia, joka oli kokonaisuudessaan vain japaniksi) ja takaisin sekä noin tunnin kestänyt englanninkielinen opastus, joka toi jonkun verran eloa japaninkielisiin opasteksteihin. Lisäksi Ghibli-lippuun kuului vartin kestänyt animaatiopätkä, jonka jälkeen saimme palloilla kolmisen varttia museossa ja myohemmin opas vei meidät bussilla viela toiseen piirrettyihin keskittyneeseen kauppaan mahdollista shoppailua varten. Varsinainen museo on aika pieni, joten jotenkin tuntui jälkikäteen hyvältä idealta olla englanninkielinen opas, jolloin huomasi myos asioita, jotka tavalliselta ulkomaalaiselta museokävijältä jää näkemattä.

Kierroksen jalkeen paatin sitten tutustua Shinjukun aseman ymparistoon parin amerikkalaisen kanssa, ja heidan kanssa poikkesimme myos syomaan nuudelipystikseen. Ruoka oli maittavaa ja sen verran on taalla kehittynyt, etta nuudelikeittokin upposi suhteellisen hyvin nalkaiseen vatsaani. Taman jalkeen iski rankkasade ja poikkesimme 9-kerroksiseen kirjakauppaan pitamaan sadetta. Sitten erosin amerikkalaisista ja suuntasin toiseen 9-kerroksiseen kauppaan, tosin talla kertaa tyttojen vaatekauppaan. Ekat nelja kerrosta oli ihan suhteellisen normaaleita, mutta sitten tuli kaksi hyvin goottihenkista kerrosta, yksi goottihenkinen kerros, joiden vaatteista loytyi mm. viilleltyja animehahmoja, yksi kerros barokki tms. tyylisia mekkoja ja viela lopuksi yksi kerros prinsessamekkoja. Ne prinsessamekot tuntuivat loppupeleissa ehka kaikkein hammentavimmilta. Yksi pieni kauppa kuitenkin riitti tayttamaan vaatteidenkatsomistarpeeni, joten suuntasin sitten Uenoon, jonka totesin olevan kiinni ja sen jalkeen takaisin tanne Asakusaan, jossa majapaikkani sijaitsee. Nyt sitten suunnittelen huomista paivaani, johon kuuluu luultavasti ainakin kalamarkkinat, joita varten taytyy herata aikaisin. Nain ollen Tokion bloggaaja hiljenee talta eraa, jotta ehtii keraamaan voimia huomista kiertelya varten.

Yo kapselihotellissa

Kun aluksi nain kapselit, joista yhteen minun pitaisi sulloutua, vihasin niita ensi hetkesta. Se oli jotenkin niin tunkkainen ja muovinen. Hotellin ymparisto oli kierrellessani jo suljettu, ainoastaan yksi isompi elektroniikkakauppa oli auki. Yritin etsia jotain mielenkiintoista toimintaa lahialueelta, siina kuitenkaan suuremmin menestymatta. Ravintolat, pelihelvetit, 24/7-ruokakaupat ja pari tissibaaria tuntuivat olevan ainoita, jotka olivat auki. Yhteen pelihelvettiin yritin ajankulukseni tutustua, joskaan en onnistunut loytamaan yhtaan pelia, jota olisi edes tehnyt mieli yrittaa. Muutenkin pelihallit ovat miesten kansoittamia, kasittamattoman meluisia ja tupakansavun taytteisia viihdehelvetteja, joissa ihmiset tuijottavat kuin fiksaantuneina ruudussa pomppivan pallon perassa niin, etta takana pyorii joku video. Ei todellakaan mun juttu, mutta voinpahan nyt ainakin sanoa, etta olen kavellyt yhden sellaisen kaikki kerrokset lapi ja yrittanyt ymmartaa japanilaista kulttuuria.

Vatsa alkoi muistutella epamaaraisista maisteluista, mutta onneksi kapselihotelli oli lahella helpottamassa oloa. Mieli ei ymmarrettavasti tehnyt menna ravintolaan, joten poikkesin vain nopeasti seven-eleveniin hakemaan purtavaa ja vetaydyin hotellille. Siella vietin sitten jonkin aikaa yotakki (yukata) paallani lueskellen ja syoden yhteisessa tilassa, jonka jalkeen vetaydyin omaan kapseliini.

Tilan pienuus ei ollut lahtokohtaisesti ongelma, mutta kylla kapseli siltikin oli aika lyhyt omaan pituuteeni nahden. Jalat taytyi tunkea toiseen nurkkaan ja paa vastakkaiseen, jotta jalat sai suoraksi. Onneksi kyseessa oli kuitenkin miesten kapselit, silla kyseisesta kerroksesta oli jalkikateen tehty naisten kerros, minka huomasi muun muassa vessan kalustuksesta. Kapselin television sain auki, mutten tajunnut, etta kuinka siita vaihdetaan kanavia tai kuulokkeet olisi voinut tunkea. Nukkuminen sujui kuitenkin rattoisasti, eika suurta vierailijoiden vyorya saapunut yollakaan, vaikka nyt oli lauantai-ilta. Yksi ihminen taisi neljan maissa tulla niin, etta herasin ja kavin vessassa. Taman jalkeen nukuin sitten taas kasiin ja herasin siihen, kun pari japanilaista hipsi pois omasta kapselistaan. Nain jalkikateen ajateltuna kapseli oli ihan ok ja voisin myos tulevaisuudessa nukkua sellaisessa. Nyt kuitenkin kaipaan hostellin yhteisollisyytta, jota toivon loytavani seuraavasta majapaikasta. Mikali en, niin eras saksalainen vieras edellista hostellistani saapuu tanaan Tokioon ja sovittiin, etta mennaan huomenna katsomaan yhdessa kalatori. Nain ei tarvitse tutustua Tokioonkaan aivan yksin.

Luotijunalla kapselihotelliin

Akku loppu, joten ei kannata huolestua, jos minuun ei saa yhteytta. Jostain syysta en ole viela saanut adapteria toimimaan kannykan laturin tai ladattavien paristojen kanssa. Kameran akun kuitenkin suostuu lataamaan, joten jotain en ehka tuossa ole tajunnut adapterin ja latureiden yhteistoiminnasta.

Kuten otsikosta voi paatella, saavuin kaksi tuntia sitten luotijunalla sateiseen Tokioon ja ensimmaisen yon majapaikkanani on Akihabarassa sijaitseva kapselihotelli. Jain taas vaihteeksi vaaralla asemalla pois, mutta onneksi JR passi pelastaa aika monesta pulasta. Oikeastaanhan tarkoitus oli tulla jo aikaisemmin paivalla, mutta Tokioon oli luvattu sadetta, ja Yashi, edellisen hostellin pitaja, kertoi kerran kuukaudessa jarjestettavasta kirpputorista Toji-temppelin luona Kiotossa, joten jain mieluummin vahan pidemmaksi aikaa sadettomaan Kiotoon. Muutenkin paiva ilman rinkan kantoa houkutteli, silla hartiat olivat yhakin kipeat tuosta Osakan linnavierailusta rinkan kanssa. Kirpputorit vaikuttivat kuitenkin enemman markkinoilta, silla valtaosa myydyista asioista oli uusia kasitoita tai ruokaa. Mitaan aivan kummallista siella ei nakynyt, mutta kaikkea janskaa japanilaisesta limasta sokeripinnoitettuihin viinirypaleisiin tuli kokeiltua ja tulipahan nahtya taas varsin paikallista meininkia.

Taalla on selkeasti sadekausi alkanut, mutta silti eilen sinnikkaana tyttona osallistuin bambunkatkomis-festivaaliin, jota Yashi myoskin mainosti. Bambuja miekoilla katkovat munkit ja eksoottiset tanssit eivat kuulostaneet yhtaan hullummalta vaihtoehdolta sateisen Naran rinnalla, joten paasin sitten kokemaan suhteellisen aidon japanilaisen festivaalin ilman monia turisteja. Festivaalin alussa tutustuin japanilaiseen poikaan nimelta Yin, ja festivaalin paatteeksi lahdimme vaeltamaan vuorten ympari kavelyreitteja tutkailemaan muita Harunan alueen temppeleita ja pyhattoja. Vaikka siina vaiheessa ei enaa aivan kaatamalla satanutkaan, niin parin tunnin vaellus marassa ja kuraisessa japanilaisessa metsassa oli varsinainen kokemus. Vaellusseura oli kuitenkin oikein hyvaa ja boonuksena nain mm. 1000 vuotta vanhan puun ja Kibunen portin ymparistoineen, joten iltapaiva oli vahintaankin mielenkiintoinen.

Eilen illalla puolestaan lahdimme hostellin porukalla syomaan aitoon japanilaiseen ravintolaan ankeriasta, joka oli hyvaa. Yashi puhui meidat sisaan (monet japanilaiset paikat eivat halua lansimaalaisia turisteja) , mutta valitettavasti han joutui lahtemaan heti pian kaitsemaan kahta vahan myohemmin saapuvaa tyttoa jattaen meidat pohtimaan, miten selviamme japanilaisesta illallisesta. Ruoka oli kuitenkin hyvaa ja suhteessa lansimaalaisille tarjottuun hintatasoon varsin halpaa. Seurassakaan ei ollut yhtaan valittamista, joten kaikin puolin eilinen oli aika taydellinen lomapaiva.

Yleisesta hintatasosta voisi sanoa sen verran, etta jotkut jutut ovat taalla varsin halpoja, jotkut taas aivan kasittamattoman kalliita. Esimerkiksi hedelmien osto on aika haasteellinen kokemus, jos ei halua paasta kaikista rahoistaan eroon. Banaanit, porkkanat, ananas ja kirsikat ovat satsauksia, joilla edes jotenkin yritan pysya terveiden kirjoissa, mutta monet tutut hedelmat ovat sellaista ylellisyytta, joita ei voi edes harkita tavallisesta supermarketista. Vai miten olisi esimerkiksi meloni, 30 e kappale tai kiivit, jotka ovat noin 1,5 e/kpl? Omenatkin maksavat suunnilleen tuon 1,5 e kappale, eika yhdella omenalla pitkalle potki. Myos esimerkiksi juusto ja leikkeleet ovat kalliita ja hintaansa nahden aika omituista tavaraa. Lansimaalaiset tottumukset joutuvatkin koetukselle ja siita saa hyvan ponnistusalustan uusiin makuihin tutustumiselle.

Jos keskittyy nuudeli ja riisipainoitteiseen paikalliseen ruokaan, saa kohtuullisen ruoka-annoksen ravintolassa noin 5-10 eurolla. Olen kovasti mieltynyt lahisupermarkettien sushi-tarjontaan, jossa kivannakoisen lautasellisen saa mukaansa 2,5 -6 eurolla. Lisaksi kaikkea hammentavaa syotavaa saa mukaansa eurolla tai parilla, joten ei taalla nalkaan kuole. Tuleepa kokeiltua kaikkea uutta ja ihmeellista. Hyva taktiikka on ollut se, ettei liikaa ajattele, mita syo, milta ruoka tuntuu suussa tai milta se maistuu, vaan keskittyy ensin kokonaisvaikutelmaan ja miettii vasta sitten kun on valtaosan syonyt, onko ruoka oikeasti hyvaa. Ainoastaan karvas kiinalainen tee on ollut liikaa lansimaisille makuhermoilleni, mutta esimerkiksi paputaytteiset makeat leivokset, paikallinen makea lima ja janskat jutut tikunnokassa ovat loytaneet paikkansa ruokalistallani.

Nyt voisin kuitenkin suunnata taas Tokion iltaan ja ilmoitella itsestani, kun seuraavan kerran loydan internet-yhteyden. こんばんは eli hyvaa iltaa sinnekin!

Lost in translation

Elossa. Perilla. Koneeseen paastyani jannitys raukesi ja silmat alkoivat painua kiinni. Lentomatka meni zombiena, ensimmaisen torkahtamisen jalkeen en edes muistanut heti, etta olen lentokoneessa. Loput lennosta joko herailin jumissa aarimmaisen epamukavasta asennosta tai sitten etsien sellaista suhteellisen siedettavaa asentoa. Oli sentaan kaksi penkkia kaytettavissa, joten ei pitaisi valittaa. Viimeisesta torkahduksestani herasin vasta kun aamiainen tyrkattiin eteen ja siina sitten puoliunessa tungin naamaani kaikkea janskan nakoista. Lentomatkan huipennus oli, kun nain merenalaisia tulivuoria (ensimmaisella kerralla en ollut uskoa silmiani, seuraavalla en enaa epaillyt niin vahvasti) ja se, etta laskeutuessa loytyi ihan oikea lentokenttakin. Se on nimittain aika janska fiilis, kun kiitorata alkaa suoraan meren rannalta ja kone alkaa laskeutua ilman, etta nakee patkaakaan maata.

Ensimmainen paiva meni sitten ihmetellessa. Hotellin loytaminen oli ihan suhteellisen helppoa sen jalkeen kun tajusi, etta se sijaitsi Shin-Osakassa Osakan sijaan. No, eihan noilla paikoilla ollut kuin se 10 kilometria valimatkaa. Hotelli oli siisti, taynna marmoria ja kaikkea niin hienon nakoista, etten olisi normaaliolosuhteissa sellaiseen eksynyt. Sanky oli kuitenkin mukava, eika muutakaan valittamista ole. Kylpykin oli varsin ihana, vaikka koko ajan torkahtelinkin.

Nukutun yon (tai no, nukuinhan ma 22-03 ja 5.30-8) jalkeen lahdin sitten tutkailemaan Osakan linnaa, kun seuraavassa majapaikassa tarvitsi olla myohaan iltapaivalla ja Osakan ja Kioton vali taittuu yleensa alle tunnissa. Opin sen, etta taalla onnistuu aina ajoittain hukkaamaan itsensa aika taidokkaasti (kavelin rinkan kanssa tanaan varmaan noin viisi kilometria ylimaaraista ihan vain sen takia). Varsinkin palatessani linnasta olin aika hukassa. Tai oikeammin olin ihan varma suunnasta ja olinkin ihan varma, etta juuri loydan aseman - kunnes aseman nimesta tajusin, etta olin jossain ihan muualla. Mutta onneksi JR junapassi kavi ja paasi sitten takaisin ihmisten ilmoille suuremmitta kommelluksitta. Kaikkea uutta hammentavaa olenkin sitten tajunnut ja ohessa on lista muutamasta hauskasta yksityiskohdasta:

Lippujen ostaminen: Kaytannossa suhteellisen helppoa. Mene lippuluukulta nayttavalle tiskille ja kysy tarvitsemaasi lippua. Taman jalkeen virkailija toistaa omat litaniansa muutaman kerran japaniksi ja itse sitten toistat jotain lipusta englanniksi, tilanteen kuitenkin yleensa paattyen siihen etta alkaa sohiminen, etta olet vaaralla myyntitiskilla. Taman jalkeen sormet osoittavat tiskille, johon voi menna. Toista tama iterointi keskimaarin viisi kertaa, jonka jalkeen sinulla on ehka jokin lippu, joka toivottavasti toimii siina junassa/metrossa mihin olet menossa. Ja aina senkin jalkeen voi tulla yllatyksia, kuten esimerkiksi osaka bisnes parkissa, jossa toimii sitten yksityinen metro, johon alueen sisainen matkalippusi ei kay. Junassa tarvitsee sitten enaa jannittaa sita, etta pysahtyyko juna silla asemalla, milla pitaisi ja ihmetella, mista ne ylimaaraiset asemat olivat tulleet reitin varrelle.

Poliisisedan nakoiselta virkailijalta kysyminen: vikatikki. Tai no, riippuu toki tapauksesta. Itse olisin vain tarvinnut junakartan. Taman kyseinen henkilo otti sen niin henkilokohtaisesti etta juoksi ympari asemaa, etta sain kartan. Harmi vain, etta kartta oli lopulta ihan eri kuin mita tarvitsin. Yhteenvetona tilanteesta: Myonnettakoon, etta olin nolo.

Vessanpontot: Niin, siis ne "lansimaalaiset" ihme kapistukset joihin on jopa kaukosaatimet. Mistaan nappuloista en yhakaan saa selvaa, mutta olen oppinut, etta jos tarpeeksi etsii takaa, niin voi loytaa napin tai vivun, jolla voi ohittaa kaikki nuo jannittavat vaiheet vessanponton kaytossa ja yksinkertaisesti vetaa vessan.

Ruokailu: Ensimmaisena iltana tein pelivedon ja ostin vain sushia paikallisesta supermarketista. Hyvaa ja helppoa. Ensimmainen ruokailu ravintolassa: ei ainakaan kannata tilata kuumaa nuudelikeittoa paikassa, jossa ei osata sanaakaan englantia. Tai no, saivatpahan paikalliset tarjoilijat vahan viihdyketta. Ensiksi minulla kesti ikuisuus valita ja tilata. Taman jalkeen minulla kesti ikuisuus syoda. Harmi vaan etten ainakaan viela hallitse kovinkaan tyylikkaasti ryystamisen jaloa taitoa joten nuudelikeiton syominen puikoilla - kohtuullisen haasteellista. Onneksi puolessa valissa tuli paikallinen henkilokunta vastaan ja toi minulle lusikantapaisen kapistuksen, jolla paasin edes vahan ryystamisen makuun. Paastyani ravintolasta oli todella hikinen, se ei kuitenkaan tainnut johtua keiton kuumuudesta vaan ennemminkin tuskaisesta tilanteesta. Seuraavan kerran tilaan sushia tai sashimia tai ihan mita vaan, kunhan se ei ole nuudeleita ja keittoa.

Suunnistus: suhteellisen helppoa. Tai yleisesti ottaen helppoa mutta valilla eksyy sillai hassusti, kadottaen esimerkiksi yhden ostoskeskuksen tai aseman. Aikaisemmin ohjeissa mainittu iso valkoinen lyhty oli sitten kaytannossa iso kellertavan harmaa lyhty, mutta yllatyin kuitenkin siita, kuinka helposti hostellin loysin. Siis ekalla kerralla, toisella kerralla menin tyylikkaasti halutun risteyksen ohi ja tutustuin lahikortteleiden ihmeisiin (ja niitahan talla seudulla riittaa).

Jep, jep. Nain ollen Japani kiittaa ja kuittaa talta eraa. Ulkona on luokkaa +25 ja aarimmaisen kosteaa ja sadekin tuntuu talta eraa rauenneen. Uudet kujat ja seikkailut kutsuvat ja minun pitaa lahtea liikkeelle, etten nukahda jetlagin johdosta talle koneelle.

Eksyneenä outojen merkkien maailmaan

En ole kauhean hyvin edistynyt projektissa turistijapanin oppimiseksi. Hiraganojen ja katakanojen kanssa olen tilanteessa, jossa kyllä tunnistan luokkaa 100++ perusmerkkiä, mutta varsinainen lukeminen on vielä hidasta ja takkuilevaa. Kaiken lisäksi on tässä vaiheessa ymmärtänyt, että nuo perusmerkitkin voidaan kirjoittaa niin monella eri tyylillä ja mukana on aina myös kanjeja, mikä tekee omasta lukutaidon alkeista vielä suhteellisen hyödyttömän. Kanjeja tosiaan oli luokkaa tuhansia, joten en niihin oikein tällä ajoituksella pystynyt satsaamaan sen enempää. Näinpä lähden reissuuni vahvasti kielivammaisena, joskin seikkailunhalua täynnä.

Merkkien opiskelu on ollut asia, josta olen yrittänyt pakoilla tilaisuuden tullen, vaikka se onkin ollut suhteellisen kivaa ja ne on oppinut varsin nopeasti. Arvioimani tuntitahti on ollut luokkaa 10 merkkiä tunnissa. Tehokkaimmalta opiskelumenetelmältä on vaikuttanut merkkien piirtäminen pienille muistipelin palasten kokoisille lappusille, joita on sitten katsellut peräkkäin ja arponut, mitä nämäkin harakanvarpaan käytännössä tarkoittavat. Yhden kymmenen merkin pinon oppii varsin nopeasti tunnistamaan, siihen menee ehkä luokkaa se viisitoista minuuttia. Valitettavasti nopeasti sisäistetyt merkit tuntuu myös unohtuvan yhtä nopeasti, joten kertaus on tuntunut tässäkin asiassa olevan opintojen äiti.

Muuta kirjallisuutta Japanista olen lukenut jonkun verran. Kielen opiskelussa on ollut apuna Association for Japanese-Language Teaching-ryhmittymän kirja Japanese for Busy People sekä Lonely Planetin Phrase Book. Matkaoppaina toimivat Tokio Passi sekä Lonely Planetin Japan-kirja, joista ensimmäisen olen jo ehtinyt lukeakin kannesta kanteen. Jälkimmäistä olen selaillut sieltä täältä etsien jotain mielenkiintoista vierailtavaa. Näiden lisäksi minulla on vielä karttakirja, joka toivottavasti auttaa suunnistamisessa. Tämän lisäksi olen lainannut kirjastosta satunnaisen sarjan Japani-aiheista kirjallisuutta, joista valtaosa osoittautui varsin turhaksi. Tykkäsin kuitenkin kovasti Pauli Opaksen kirjasta Japani - Aasian talousmahti, sillä se käy hyvin läpi viime vuosikymmenten keskeisen taloudellisen ja poliittisen kehityksen Japanissa. Kirja on hyvin asiapitoinen ja hyvin tiiviisti kirjoitettu. Oikeastaan se on ollut niin asiapitoinen, etten ole ehtinyt lukemaan sitä yhdessä illassa, kuten monille muille kirjoille käy. Silti hyvä kirja ja voin suositella sitä jokaiselle Aasian kansantaloudesta kiinnostuneelle. Harmikseni kirjasta ei ole enää niin paljoa jäljellä, että se kannattaisi ottaa enää matkalukemiseksi mukaan, kun tuossa kohtapuoliin lähden suuntaamaan kentälle.

Perhosia vatsassa

Lähtöpäivä. Helsingissä aamu alkaa sateisena, Hiroshimaan on luvattu sadetta joka päiväksi seuraavan viiden päivän aikana. Onneksi en mene sinne ihan vielä. Kansain alueella pitäisi olla muutama lämmin päivä ja sitten viikonloppuna ukkosta. Lauantaina kuitenkin lähden Tokioon, johon on vielä luvattu hyvät säät tuleviksi päiviksi. Sadekausi tuntui kyllä vahvasti saapuvan Japaniin lähipäivien sääennustusten mukaan. Sääli sinänsä, sillä jonain vuosina se jää välistä.

Kyllä tämä tästä, vaikka tuntuu, että viime yönä jäin jonkun jyrän alle, kun en saanut unta moneen tuntiin. Ehkä koneessa sitten nukkuu paremmin. Tai perillä. En tunnusta itselleni, että minua jännittäisi kovinkaan paljon. Silti pyörin sängyssäni viime yönä pohtien, että miten selviän ensimmäisestä/ensimmäisistä päivistä zombiena, selviänkö ikinä oikeaan unirytmiin ja kuinka ihmeessä pärjään ensimmäiset päivät kertalipuilla junassa. Entä jos unohdan jotain oleellista kotimaahan, jota ei voi mitenkään korvata paikan päällä? Rinkka odottaa yhäkin kutsuvan tyhjänä, vaikka lähtöön on enää alle 8 tuntia. Kyllä mä ehkä kohta inspiroidun, jos ei muuten niin pakon edestä. Mikäli yhäkin yritän pakoilla näitä velvollisuuksia kotimaassa, saattaa tänään tulla vielä toinenkin postaus, jossa sitten käsittelen jotain oikeaa aihetta.

Suunnistusoppia japanilaisittain

Japanissa majapaikat on hyvä varata jo muutamaa viikkoa aikaisemmin. Omassa valinnassani painoivat vahvasti englanninkielen taito, muiden käyttäjien arviot sekä sijainti. Lisäksi majapaikassa oleva netti oli ehdottomasti bonusta, sillä muutenhan esimerkiksi tämän blogin tai muiden yhteyksien pitäminen saattaisi olla aika haastellista.

Ensimmäisen yön nukun länsimaalaisessa hotellissa, jotta ei liikaa tarvitse stressata aikaerosta toipuvana vieraassa ympäristössä. Muut yöt menevät japanilaistyyppisessä majoituksessa, ryokanissa, lukuunottamatta Hiroshiman kahta yötä paikallisessa youth hostellissa, yhtä yötä kiotolaisessa temppelissä ja yhtä yötä tokiolaisessa kapselihotellissa.

Ryokanien kaivaminen netistä oli suhteellisen vaivatonta. Ainoastaan Hiroshimassa oli puutetta majapaikoista, joissa olisi ollut englanninkieliset sivut. Osan majapaikoista varasin näppärästi hostels.comin kautta ja osan taas ottamalla yhteyttää suoraan itse yöpaikkaan. Karttojakin löytyi varsinkin suurempien majapaikkojen kohdalta ja niitä printtasin kahteen kertaan: englanniksi ja japaniksi, jotta suunnan kysyminen helpottuisi.

Pääosin kartat näyttivät selkeiltä, tosin niissäkin herää kysymys, että kuinka monta tietä kartasta on unohdettu selkeyden luomiseksi. Sitten taas on muutamia karttoja ja ohjenippuja, joita katselee huvittuneen epäuskon ja vatsanpohjaa kipristelevän jännitysken vallassa pohtien, miten ikinä onnistuu löytämään oikean paikan ensimmäisellä kerralla. Tässä esittelen yhden niistä:

Kuva ja seuraava teksti poimittu siis täältä. Onneksi ohjeteksti pyrkii parempaan tarkkuuteen: "The guesthouse is located near 'Minamiza', a theater on the roads of Kawabata street and Sijo street. To get to the guesthouse from Minamiza Theater, walk one block to the east (walk away from the river) along Sijo street (main street) and turn right at the first traffic light. You will see a large white lantern hanging outside a building as you walk south for one block (45 secs) and there is a narrow street (first street from Sijo street) on your left hand side. Walk 10m to the east from the corner and you will see the gate of the guesthouse on your left hand side. ". Siinä sitten etsimään ryokania toivoen, että valkoisia lyhtyjä ei ole tullut vuosien varrella lisää tai että kyseisen lyhdyn paikkaa ei ole muutettu. Samalla voin myös toivoa, että kävelynopeuteni vastaa japanilaista ja ottaa vaikka sekuntikellolla aikaa, kuinka kauan yhden korttelin kiertämiseen menee. Ehkä tämä kuitenkin tästä, seikkailua lähdin hakemaankin ja eräs matkaopaskin taisi todeta, että "eksyminen on Japanissa elämys". Jos muuten ei onnistu, niin ainahan voi tuohon poliisilaitokselle mennä kysymään ohjeita, sekin nimittäin lienee kansallinen tapa.

Alkukesän tuoksu

Rakastan alkukesää Suomessa, kun lehdet ovat hentoja ja kaikki on niin vihreää. Rakastan sitä tuoksua, joka tulee metsän läpi pyöräillessä ja sen seuraamista, kun luonto puhkeaa kukkaan. Syreenin tuoksu tuo minulle mieleen jonkun ala-asteen kesäloman alun ja sen mielettömän riemun tunteen, kun pitkä loma oli alkamassa. Päivä päivältä korostuu nyt vahvemmin lähdön tunne ja sen tajuaminen, että en saa nauttia näistä tuoksuista enää kovin montaa tuntia. Ehkä juuri sen vuoksi kiinnittääkin luontoon ympärillä niin paljon enemmän huomiota ja yrittää imeä itseensä sen alkukesän ihanuuden.

Japanissa tulen varmaan olemaan turta hajuille taas monta päivää. Hyviä tuoksuja ei erota huonoista hajuista ja me länsimaalaisethan haisemme paikallisessa skaalassa pahalle nauttimiemme maitotuotteiden vuoksi. Tästä huolimatta en ole vielä jaksanut vähentää niitä jokapäiväisestä ruokavaliostani. Eiköhän sitä viiliä ja juustoa tule muutenkin kaipaamaan ihan tarpeeksi reissun aikana.

Japanilaiset hajut taas - ensimmäiset päivät menevät niin vahvasti taas siihen, että yrittää hahmottaa, mikä on hyvä tuoksu ja mikä taas ei. Päällimmäisenä Korean vierailullani haistoin merilevän ja ummehtuneisuuden tuoksun, joka oli vahvana etenkin metroissa. Nyt odotan innolla puiden tuoksua, sillä niitä en viime retkellä päässy kovasti aistimaan talven vuoksi. Silti pelkään että petyn, sillä vierailen pääosin kaupungeissa ja voi olla, että ne on rakennettu niin täyteen ja kliiniseksi, ettei maan ja kasviston tuoksua pääse tuntemaan.

Loppuvaiheessa taannoista reissua hajuihin olikin sitten jo taas tottunut ja koki pienen kulttuurishokin, kun palasi Suomeen, jossa maitotuotteita ja lihaa nautitaan ihan eri määriä. Siinä vaiheessa sai taas niin konkreettisesti todeta, kuinka adaptiivinen hajuaistimme onkaan. Tulen varmasti kokemaan uudestaan saman palatessani. Reissu on kuitenkin vielä edessä ja paluuseen on vielä ikuisuus, joten en halua sitä vielä kovasti edes ajatella.

Ensimmäinen askel

Ensimmäinen kohde on Japani, tuo nousevan auringon maa. Päätös tuli nopeasti, kuin puskan takaa, mutta yhtälailla yllättäen tuli tieto lomastakin, joka sen mahdollisti. Japani on ollut sillä pakko-vierailla- ennen-kuin-kuolen-listalla jo pitkään, mutta aikaero, parjattu kalleus ja kulttuurin vahva erilaisuus on pitänyt haaveet siellä taka-alalla. Työpaikan vaihdon yhteydessä mahdollistui kuitenkin niin pitkä loma, että on voi lähteä toiselle puolelle maapalloa muutamaa päivää pidemmälle visiitille, josta toivottavasti mieleen jää muutakin kuin vain aikaerorasitus, kulttuurishokki sekä tärkeimmät turistikohteet.

Olen siis matkalla lähes kolme viikkoa, joista matkapäivien jälkeen jää kaksi ja puoli viikkoa aikaa olla perillä. Tästä ajasta vietän vähän yli viikon Tokiossa, viikon Osaka-Kioto-Nara akselilla ja lisäksi käyn etelämpänä Hiroshimassa tutkailemassa vähän erilaista luontoa ja historiaa. Lisäksi esimerkiksi Nikko ja Himeji kuuluvat niihin kohteisiin, jotka haluan nähdä.

Vielä on lähtöön kuusi päivää ja lennot ja majapaikat on jo varattu. Reissaan yksin, sillä lyhyellä varoitusajalla ei löytynyt kavereita, jotka olisivat pystyneet irtautumaan töistä ja muusta arjesta yhtä nopeasti. Aivan ideaalinen ajankohta ei ole myöskään Japanin matkailulle, sillä kesä-heinäkuussa on menossa sadekausi, jolloin voi tulla rankkoja sadekuuroja, jolloin kadut lainehtivat. Ero Suomen kesäkuuhun tuskin on kuitenkaan valtava, sillä täälläkin on alkukesä usein vetinen ja kylmä. Rankkoihin sadekuuroihin olen myös ehtinyt tutustua retkilläni Saksassa ja niitä rankemmat voi sitten luokitella sen verran ihmeellisiksi, että ne kelpaa myös jo itsessään matkakokemukseksi. Sen verran tuo ennakoitu sadekausi vaikuttaa suunnitelmiin, etten ole ajatellut viettää enempää aikaa Japanin eteläosissa vaikka siellä olisikin ilmeisesti hienoja rantoja nähtävänä.

En ole lukenut koulussa tai muuallakaan aikaisemmin japania, joten viimeisen viikon ajattelin käyttää siihen, että opettelen edes hiraganojen ja katakanojen tunnistuksen sekä ne muutamat perusfraasit, joilla pääsee edes vähän alkuun. Lukuisia tunteja voisin vielä käyttää ottaen selvää mahdollisista matkakohteista. Suuret linjat ja nähtävyydet on jo selvillä, mutta niistä kerron sitten myöhemmin matkan edetessä. Tervetuloa siis jatkossakin lukemaan kaikista hassuista poluista, joille matkan päällä eksyn.