torstai 31. joulukuuta 2009

Uutta vuotta kohden

Hitaat minuutit, jotka tuntuvat pieneltä ikuisuudelta. Toivot että kello kävisi jo eteenpäin ja tavallaan pelkäät, että se menee eteenpäin. Jännitys, joka muistuttaa itsestään vatsanpohjassa. Hetket, jolloin pelkäät tulevaa, muttet halua pitää kiinni menneestä. Tai jotain siinä menneessäkin kiehtoo, mutta haluaisit kokea jotain uutta.

Ehkä joskus haluaisi hetken pysähtyvän. Jotenkin minulla on nyt sellainen olo, että en haluaisi kellon kulkevan eteenpäin. Se voisi rikkoa illuusion, vaikkei illuusio olekaan täydellinen. Siinä vaiheessa kun jännität eniten, tulee yhtäkkiä sana tai ele, joka rikkoo hiljaisen eleettömyyden. Heräät horteesta ja tajuat, että hetki meni jo ohi, tai että on aika reagoida. Eleettömyys katoaa. Maailma ei tunnu enää postikortilta tai kiiltokuvalta, vaan se on täynnä liikettä ja tunteita. Se maistuu ja tuntuu, eikä mitään voi oikeastana hallita. Voi epäonnistua valtavasti ja kerätä kaikki rippeet maasta. Yhtä lailla voi porskuttaa kovaa ja korkealla. Toivoa, että tuuli kannattelee vielä vähän matkaa siihen asti, että oppii oikeasti lentämään.

Vanha vuosi ja vanhat kujeet, jotka jättää taakseen. Vanhat rakkaat ystävät, joista ei voisi kuvitella olevansa kokonaan erossa. Joskus on ihana pysähtyä hetkeksi ja pohtia, mitä kaikkea kulunut vuosi on tuonut tullessaan. Aina sen ei tarvitse olla jotain kovin suurta ja ihmeellistä. Pienetkin asiat voivat olla ihmeitä arjen keskellä.

Jos miettii kulunutta vuotta, on se tuonut paljon mullistuksia elämääni. Vuosi sitten tähän aikaan minun oli vaikea pysyä nahoissani, kun ensimmäinen lähtö Intiaan oli niin lähellä. Vuosi toikin mukanaan vieraan kulttuurin, jonka menoa ihmettelin kolmasosan vuodesta. Se toi mukanaan haikeita hetkiä, kun joutui eroamaan tutusta elämästä ja lähtemään kohti tuntematonta. Oli hieman romantiikkaa, muttei siltikään mitään kovin pysyvää.

Hohtohetkiksi jää ehkä vappuviikko, jolloin oli aivan ihanaa nähdä vanhoja kavereita pitkän Intia-reissun jälkeen. Kesäiset festarimuistot lämmittävät vieläkin talven viimassa. Kaiholla muistelen Singaporen ihania viidakoita ja upeita eläinpuistoja. Voisin lähteä sinne uudestaan milloin vain.

Syksystä mieleen jää lähinnä ahkera puurtaminen töissä. Olen kasvanut siinäkin paljon kuluneen puolen vuoden aikana, oppinut uusia asioita ja erilaisia puolia itsestäni. Elämän oppia on myös tullut itsehillinnän saralla. Kaikkeen ei kannata enää lähteä niin ehdottoman täysillä mukaan tai aina ei voi olla se ainoa jääräpää. Joskus hieman rennompi ote voi tuoda paremman lopputuloksen. Ihmiset ovat joskus hankalia, mutta kaikesta vastaantulevasta selviää aina hengissä.

Olen ollut ensimmäistä kertaa tiiminvetotehtävissä ja se on näkynyt siinä, että blogikin on ollut ajoittain varsin hiljainen. Pahoittelut siitä. Uskon silti vahvasti, että työtkin helpottuvat pikkuhiljaa. Tulee kokemusta ja rutiinia, eikä sitten kaikkea tarvitse enää opetella ensimmäistä kertaa. Ironista uuden vastaanottamisessa oli ehkä se, että kun tuntui, ettei vastuun alla pysty hengittämään, sairastui johonkin ilkeään virukseen ja olikin viikon ns. pakkolomalla. Sen jälkeen tajusi, ettei maailma kaadu viikossa tai kahdessa ja jotenkin alkoi rentoutua uudessa roolissa. Nykyään ei enää tarvitse jännittää ja monet päivittäiset asiat menevätkin jo helpommin rutiinilla. Toki jännittäviä tilanteita tulee vielä ajoittain vastaan. Vuosi sitten en olisi kuitenkaan uskonut, että ryhdyn kokeilemaan rajojani tällä saralla. Hassua ja hurjaa samaan aikaan ja silti jotenkin niin palkitsevaa.

Tuleva vuosi tuo taas uudet kujeet. Uudet tavoitteet ja ihmettelyt siitä, mitä kaikkea onkaan tapahtunut ja mitä kaikkea onkaan saanut aikaan. Uudet rakkaat tuttavat, jotka ovat tulleet ja samalla uteliaisuus siitä, mitä kaikkea voisikaan vielä kokea. Uudet ihmettelyt ja epätietoisuus, mihin suuntaan kaikki onkaan menossa. Siinä, missä viime vuonna tuntui tuleva vuosi tuovan mullistuksia, tuo tämä vuosi mukanaan suuren epävarmuuden. Mitään ei ole luvassa, mutta sen verran ympärillä on tapahtunut, että vaikea olisi uskoa kaiken jäävän tähänkään. Sokeana on mukava astella eteenpäin, ainakin askel kerrallaan uutta vuotta kohti. Tulevasta ei tarvitse vielä huolehtia, kun näkyvyys on nolla. Voi vain nauttia tästä hetkestä.

keskiviikko 30. joulukuuta 2009

Erilaista auttamista

Joulun jälkeen täyttyvät kuntokeskukset ihmisistä, jotka lupaavat uudestaan aloittaa sen kauan sitten unohdetun liikuntaharrastuksen. Kuukauden päivät tunneille pitää ilmoittautua etukäteen tai sitten vähintään tulla huomattavasti aikaisemmin paikalle. Kansantaloudellisesti tällainen jojoilu näkyy ehkä selkeimmin kuntokeskusten tuloksissa, kun vuodeksi sitoutuneet kuntokoulun mallioppilaat jättävät harrastuksen kesken.

Pystyn hyvin samaistumaan heihin, sillä ilmojen parantuessa en itsekään viihdy hikisessä salissa. Mieli tekee ulos, ulos ja ulos, eikä sille oikein löydy mitään estoa. Kuntosali vaatisi kaverin, sillä muuten sinne ei oikein jaksa vaivautua. Tunnit taas riippuvat ohjaajasta ja niiden valikointi on sattumankauppaa. Silti nostan hattua niille, jotka uuden vuoden myötä päättävät parantaa elintapojaan ja karistaa muutama ylimääräinen kilo.

Jos mielesi halajaa kuntokuurille tai laihdutukselle olisi tarvetta, voisit samalla yrittää auttaa Nepalin lukutaidon kehittämisessä. Suomen terveyden ja hyvinvoinnin laitos julkisti tällä viikolla sivuillaan kampanjan, jossa jokaisesta laihdutetusta kilosta lahjoitetaan 15 euroa Nepalin opetuksen kehittämiseen. Se, kuinka tämä käytännössä toteutetaan, jäi minulle uutisesta vielä hieman epäselväksi. Ehkä asiaan tulee lähiaikoina tarkennuksia.

Julkistuksesta tuli hieman mieleen "the yes manien" tempaukset paremman maailman puolesta. Ideana kampanja on kuitenkin mainio ja jos kiinnostuit, voisi kuvitella, että sivuilla julkistetaan vielä myöhemmin jotain tarkempaa tietoa asiasta. Luulen, että omat kevään tavoitteet ovat lihaksien saamisessa takaisin. Sairastelu on vienyt lihaksia ja kiloja, joten mieleelläni haluaisin terveemmän ulkomuodon. Kampanjaan voi siis olla haasteellista osallistua. Silti on mielenkiintoista seurata, miten paljon tämä projekti käytännössä etenee ja kuinka paljon hyvää siinä saadaankaan aikaan.

sunnuntai 27. joulukuuta 2009

Joulun jälkeinen elämä

Joulun raukeus. Hyvä olo. Saunan lämpö. Elämän keveys. Rauha rinnassa. Suuret kinokset, joiden läpi pitää puskea. Valkeus kauneimmillaan. Lunta ja tuiskua riittämiin. Sitä tämä joulu on oikeastaan minulle merkinnyt.

Hitaasti pitäisi taas nousta ja palata tavallisempaan elämään. Taistelemaan vanhan tietokoneen ajurien kanssa. Pesemään pyykkiä. Käymään lääkärissä korvatulehduksen vuoksi. Henkisesti valmistautumaan siihen, että huomenna aukeaa taas työpaikan ovi. Ihmetellä välipäivien menoa ja meininkiä. Valmistautua vuodenvaihteeseen, joka on vielä suuri kysymysmerkki. Aina perinteisesti sitä tässä vaiheessa vielä ihmettelee, että missä ja kenen kanssa sitä tänä vuonna viettäisi.

Maaliskuussa olisi suuntana taas itä. Kesäloma muistuttaa itsestään mieluummin myöhään kuin ei lainkaan. Kesäinen sääkin on taattu: yleensä Hong Kongissa on maaliskuussa 20-25 astetta. Ajatus tuntuu vielä varsin oudolta, kun katsoo ulos, jossa on varmaan se 20-25 senttiä lunta.

maanantai 21. joulukuuta 2009

Pohdiskellen tulevaa kohti

On hetkiä, jolloin tuntee itsensä niin haavoittuvaksi, niin alastomaksi. Normaalisti arjen rutiinit auttavat pitämään etäisyyden, jolloin asiat kulkevat vanhaan totuttuun tapaan. Ei tarvitse pohtia sen kummemmin tai tuntea epävarmuutta ympäristöstä.

Ei haavoittuvuudessa sinänsä mitään kovin pahaa ole. Uudet tilanteet ovat joskus sellaisia, että niissä on haavoittuvainen, jos on täysillä mukana. Entä jos sykkii jonkun eteen kuin viimeistä päivää ja kaikki on sen jälkeen turhaa? Entä jos lähtee täysiä mukaan, vain törmätäkseen yhtä täysiä päin seinää? Silti on joskus niin kiva yrittää, mutta milloin tajuaa, että on liian kaukana, aivan kuin kuu ja tähdet taivaalla? Tai miltä tuntuisikaan, että saavuttaisi joskus jotain suurta, muttei olisikaan siitä niin iloinen. Ettei hetki olisikaan sopiva? Vaikeita kysymyksiä, eikä niihin juuri vastauksia löydy. Jokainen taplaa omalla tavallaan.

Isommat asiat koostuvat monesti hyvin pienistä. Välillä on vaikea harppoa, vaan pitää askeltaa varovaisesti, valitsemallaan polulla. Poiketa juuri oikeassa kulmissa niin, että suunta tuntuu oikealta. Hengähtää joskus ja välillä painaa täysillä eteenpäin. Joskus toivoisi, että jossain takana olisi suuri vastaus, vaikka se veisikin löytämisen riemun. Silti joinain onnenhetkinä ei haluaisi ajatella elämää yhtään eteenpäin, ei edes seuraavaan päivään. Siinä onnen kukkuloiden ja synkinpien myrskyjen välissä on kuitenkin se elämä, joka yleensä ei ole kumpaakaan ääripäätä. Vaikka tulevaa ei niin voikaan tietää, niin aina voi rakentaa ne palikat siten, että normaali päivä olisi jotenkin kiva. Sitten voi vain pitää siitä kiinni, askel kerrallaan kohti tavoitteita ja tulevaisuutta. Voi haaveilla tulevasta tai sitten muistella menneitä. Pohtia, mitä ensi vuosi tuo tullessaan sekä hiljentyä sitä ennen joulun viettoon.

sunnuntai 20. joulukuuta 2009

Lunta!

Rakastan lumen narskuntaa jalkojen alla. Pientä kimmeltelyä katuvalon säihkeessä. Pientä hohdetta pimeyden keskellä. Lumen peittämät oksat ovat niin kauniita, että niistä tulee hyvä mieli. Hypähtelin jo onnesta viime viikolla, kun lumet peittivät maan täällä etelässäkin.

Tänään oli uudestaan vuoroni hihkua innosta. Siinä missä autonomistajat kiroavat huomista aamua, olen itse onnesta soikeana. Paksu lumisade peittää maan. En voinut vastustaa kiusausta kävellä talon ympäri - ihan vain sen takia, että sain kävellä lumipyryssä. Katseeni haikaili jostain syystä temmeltävien lasten perään. Olin itsekin sillä tuulella, että halusin laskea mäkeä hihkuen innosta.

Jotenkin elämä hymyilee tällä hetkellä. Töissä on toki tohina päällä, mutta silti tuntuu, että palaset alkavat loksahtelemaan paikalleen. Toki vielä on paljon hommaa, mutta pienet voitonhetket siellä täällä lupaavat parempaa tulevaa. Omassa elämässäkin tuntuu olevan paljon mukavia asioita - virus näyttää lopulta olevan jo hieman alakynnessä ja kaverisuhteet kukoistavat. Tuleva joulu lämmittää mieltä, eikä työpäiviäkään ole kuin kaksi enää jäljellä. Tuskin yskänlääkkeenä käyttämäni kodeiini näin paljon voi vaikuttaa, silti olen vain yhtä hymyä. Jokin taika on tässä vuodenajassa. Jos siis törmäät hymyilevään naamaan aamujunassa, saatat törmätä minuun tai johonkin muuhun kanssaeläjään, joka on kaiken kiireen keskellä tajunnut, kuinka kivaa elämä oikeastaan onkaan.

keskiviikko 16. joulukuuta 2009

Jouluvaloja länsinaapurin malliin

Toisella mantereella on kaikki aina hienompaa ja isompaa. Jouluvaloihin panostetaan paikoitellen aivan eri määriä - onneksi. Silti hymy nousee huulille, kun katselee näitä jouluvalovirityksiä:

Christmas lights gone wild


Sandstorm Christmas Lights Techno



Christmas Light Show - Amazing Grace Techno



Kyllä, mitä kaikkea sitä voisikaan keksiä, jos on tarpeeksi aikaa ja tarpeeksi valoja. Kanssasurffaajien kunnioitus on taattu.

tiistai 15. joulukuuta 2009

Hyvää joulun odotusta!

Joululaulujen elinkaari ole pitkä. Viimeistään uutena vuotena alkaa korvista ulos kaiken maailman kulkuset, joulupukit ja tonttuset laulujen aiheina. Tällöin kannattaa siirtyä uudemman polven artisteihin, jotka ovat tehneet joulumusaa, joka ei niin räikeästi ole joulumusaa, ellei sanoja eksy kuuntelemaan. Kaiken maailman jouluhössötyksen parista saa hyvän mielen kappaleilla, jotka ovat tarpeeksi joulua, mutteivät kuitenkaan niin paljon, että ahdistaisi. Toki tutuimmilla rallatuksilla on oma paikkansa koulujen joulujuhlissa, viime hetken joulusiivouksessa ja lahjojen paketoinnissa. Muuten kuuntelen mieluummin näitä, joissa joulua tai talvea on vain pieni vivahde:

Lenka - All My Bells Are Ringing:


Ingrid Michaelson - Snowfall:


Jos tykkäsit edellisestä, niiin suosittelen erittäin lämpimästi katsastamaan tämän youtubesta. Aivan totaalisen ihana video, mutta valitettavasti sen linkittäminen blogiin ei onnistu.

Lopuksi vielä Brandi Carlile - The Heatache Can Wait:

Video ei ole kummoinen, mutta biisi on oikein kaunis.

Rajaton - Lunta

Edit: Viimeiset biisit lisätty jälkikäteen, kun tämä postaus lähti vahingossa liian aikaisin.

keskiviikko 9. joulukuuta 2009

Joulun lähestymistä

Lumihiutaleet tervehtivät minua aamulla. Hitaasti ne tippuivat maahan, sulaen heti paikoilleen. Ei tullut vielä joulumaisemaa, ei. En olisi halunnutkaan, sillä se muistuttaisi minua siitä karusta tosiasiasta, että joulu on kohta lähellä.

Vaikkei joulussa merkitse enää lahjat niin paljon kuin lapsena, on silti kiva ostaa jotain pientä ja merkitsevää lähimmäisille. Joulun lähestyminen muistuttaa siitä, että taas tänä vuonna päädyn siihen samaan dilemmaan: lahjat eivät vieläkään ole ostettuina, vaikka joulu kurkistaa nurkan takaa.

Tämä jättää minulle vain muutamia vaihtoehtoja: Luultavasti tungen sitten pahimpaan ruuhkaan, sulkien silmäni kaikelta suurelta härdelliltä. Teen täsmäiskuja tavarataloihin toivoen, että selviän ihmismassoista hengissä. Kurkistan joulumyyjäisiin ja kadun, että muun muassa naistenmessut jäivät tänä vuonna väliin. Ryntäilen muiden mukana ympäri kaupunkia vakuuttuen siitä, ettei mitään koskaan kuitenkaan löydy. Revin epätoivoissani hiuksia ja totean, että teen itse - tajuten hetkeä myöhemmin, etten ole kuitenkaan siihen kykeneväinen.

Odotettu lopputulos on kuitenkin varsin selvä: kun kaikki vaihtoehdot on käyty läpi, herään paria päivää ennen joulua tajuamaan, että nyt olisi viimeinen hetki ostaa lahjat. Pohdin pääni puhki ja muistan, että enkös minä silloin joskus kauan sitten jo suunnitellut jotain. Rapsutan päätäni ja mietin pääni puhki. Lähden viimeiselle suurelle ostosreissulle sinnikkäästi manaten, ettei kotiin ole tulemista ennen kuin kaikki lahjat on löydetty.

Yllättäen viimeistään viimeinen paniikki on se, joka avaa kunnolla silmät uusille ideoille. Yhtenäkään jouluaattoaamuna minun ei ole tarvinnut kiireellä hakea ärrältä hätäsuklaarasiaa. Joka vuosi olen löytänyt jokaiselle läheiselle jotain kivaa ja henkilökohtaista. Silti joka vuosi se tuntuu aivan ihan yhtä vaikealta, vaikka oikeastaan tykkäänkin pohtia, mitä lahjoja antaisin lähimmäisille. Ehkä siinä onkin se juju: jos se olisi liian helppoa, ei lahjojen antaminen synnyttäisi niin mukavia tuntemuksia, joita se synnyttää.

maanantai 7. joulukuuta 2009

Tervehtymään päin

Kyllä, nyt alkaa pikkuhiljaa helpottaa. Kurkkukipu on edennyt kuivaksi yskäksi, mutta pääasia, ettei kurkkua enää pakota. Vielä en ehkä voi kutsua itseäni terveeksi, mutta valoa on jo tunnelin päässä. Tuntui orvolta viettää yksi vilkas pikkujouluviikonloppu kotona, kattoa katsellen - tai no, sarjojen parissa. 6 päivän paikallaanolo on alkanut käydä hermoille ja tuntuu siltä, että töihinkin voisi mennä. Jos ei muuta, niin ainakin vaihtelun vuoksi. Montaa päivää peiton alla paikoillaan ei vaan jaksa, ainakin kun tauti on mennyt sen pahimman nukkumisvaiheen yli. En toki vielä lähtisi maratonia juoksemaan tai suuria huippuja valloittamaan. Jos nyt töihinmenolla aloitettaisiin kuitenkin, sitten voidaan taas kertoa elämän pienistä ja suurista seikkailuista.

lauantai 5. joulukuuta 2009

Mystinen itä

The Girls of Riyadh kuvasi erään tarinan Saudi-Arabian eliitistä ja heidän elämästään. Samassa aallossa idästä on julkaistu huomattavasti erilaista materiaalia. Mikä onkaan totuus näillä hunnuin sävytetyillä valtakunnilla? Luultavasti koskaan en sinne tule eksymään, joten kirjat antavat pienen vilauksen näihin syvien salaisuuksien maihin.

A. Qanta: In the Land of Invisible Women: A Female Doctor's Journey in the Saudi Kingdom
Jostain syystä ensimmäinen sivu ei siepannut minua mukaansa, joten tämä pyöri hyllyssäni aika pitkään, ennen kuin sain sen aloitettua uudelleen. Ensiyrityksellä oli juuri saapunut itselleni lähettämä paketti Intian kirjoja, joten oli vaikea keskittyä hieman isompaan pokkariin, joka ei kulkenut niin näppärästi kassissa mukana. Marraskuussa aloitin lukemaan kirjaa alusta, enkä osannut siitä irti päästää, ennen kuin se oli luettu. Tarina oli todella kiehtova, sillä oikeastaan se on ensimmäinen kirja, joka kertoo länsimaalaisesta naisesta, joka on itsenäisesti ja vapaaehtoisesti mennyt Saudi-Arabiaan työskentelemään. Kirja kuvastaa havaintoja ja tuntemuksia, joita kahden vuoden työskentely maassa nostatti. Toisin kuin monissa muissa lukemissani kirjoissa, lopussa ei ollut kulminaatiota siitä, millaisen selviytymistaistelun maasta poispääsyksi oli koettava. Kirjan suuri anti on siinä, kuinka objektiivisesti ja laajasti kuvataan päivittäiseen elämään ja ihmissuhteisiin liittyiä haasteita kuningasvallassa.

Carmen Bin Laden: Inside the Kingdom
Hieman erilainen selviytymistarina Saudi-Arabian eliitin sisältä. Kuten sukunimestä huomaa, on kirjoittajalla etäinen sukulaisuussuhde erääseen maailman tunnetuimaan terroristiin. Silti Carmenin teksti on vahvasti länsimaalaisesti suuntautunut: Carmen kasvoi isoksi Euroopassa ja päätyi yhteen Saudi-Arabian vaikuttavaan sukuun avioliiton kautta - joka johti avioeron myötä irtiottoon, joka näkyy kirjassakin. Välillä tulee vahvaakin kritiikkiä Saudi-Arabian menosta. Ostin kirjan hetken mielijohteesta, enkä ole katunut.

Jean Sasson: Love in a Torn Land ja Mayada, Daughter of Iraq: One Woman's Survival Under Saddam Hussein
Hyvin karut kirjat Irakin vastarintaliikkeen menosta. Todella rankkaa meininkiä, jota en välttämättä suosittelisi heikkohermoisille. Imee mukaansa ja ensimmäisen sivun aloitettua ei osaa enää päästää irti ennen kuin pääsee viimeiselle sivulle. Love in a Torn Land kertoo Irakin vastarintaliikkeeseen kuuluvasta naisesta ja hänen perheestään ja elämästään. Mayada puolestaan kertoo tarinan erittäin onnettomasta avioliitosta ja kohtalosta Irakissa. Nämä kirjat eivät kuvaa niin etuoikeutettua elämää kuin Prinsessa-sarja. Nämä kuvaavat kahden naisen karun todellisuuden maassa, joka on suuressa sekasorrossa.

perjantai 4. joulukuuta 2009

Joulun sävelin

Jouluun kuuluu tärkeänä osana joulukonserttien kavalkaadi. Ne tuovat sellaista ihanaa jouluista tunnelmaa. Ensimmäisen Philomelan joulukonsertin missasin pahasti, kun tämä tauti vei mukanaan. Voisin tässä kuitenkin luetella muutaman joulukonsertin, joihin haikailen:

Philomelan joulukonsertit (näistä yllättäen tuo Vanhan kirkon esitys, tosin kun kerrankin voi kertoa tapahtumista pääkaupunkiseudun ulkopuolella, niin teenpäs sen):
12.12 Korpilahden ja Jyväskylän kirkoissa
13.12 Hankasalmen kirkossa
17.12 Helsingin Vanhassa kirkossa

Akateemisen laulun joulukonsertti:
14.12 Helsingin Vanhassa kirkossa

Polyteknikkojen kuoron joulukonsertti:
22.12. Johanneksenkirkossa

PK:n joulukonsertti on minulle ollut se perinteinen jouluntuoja, koska se on niin lähellä joulua. Tänä vuonna se on kuitenkin saanut kovinkin varteenotettavan haastajan Philomelasta ja Akateemisesta laulusta. Saa nyt nähdä, mihin noista oikein eksyykään. Ihan jokaiseen ei välttämättä aika riitä, vaikka mieli tekisi.

torstai 3. joulukuuta 2009

Kiva tapa auttaa

Joulun tienoilla joudutaan taas pohtimaan erilaisia joululahjoja. Mitä antaa tuttaville, joilla on jo kaikkea? Viime vuonna oli hauska trendi lehmien ja vuohien lahjoittamisesta whon tai kirkon ulkomaanavun avulla. Toki se vaihtoehto on myös tänä vuonna olemassa, mutta lisäksi on muita mahdollisuuksia.

Talouslehdissä on puhistu jo yli vuoden ajan mikrolainoista - siis pienistä lainoista, joilla saadaan huomattavasti parannettua kehitysmaissa olevien ihmisten asemaa heidän omalla aktiivisuudella. Ideana tosiaan on se, että kehitysmaiden asukkaat voivat hakea pieniä lainoja, parantaa sillä oman yrittäjyytensä pääomaa ja sitten maksaa lainat pienissä osissa takaisin. Siinä sivussa he saavat hieman parannusta elämäänsä. Toimintatapana lainaus on siinä mielessä varsin ihanteellinen, että siinä ei automaattisesti vain lahjoiteta rahaa eniten ääntään nostavalle. Sen sijaan hyvän idean ja kokemuksen omaavat yrittäjät voivat hakea lainaa. Tarkoituksia voi olla monia: oman pienen firman perustaminen, eläimien ostaminen myytäväksi, skootterin hankkiminen kuljetusten helpottamiseksi tai vaikka niinkin yksinkertaisen asian kuin veden saamiseksi kotiin. Laina maksetaan pienissä osissa takaisin.

Kiva on ensimmäinen löytämäni sivusto, jossa tavalliset ihmiset voivat lainata rahaa kehitysmaiden ihmisille. Lainatut summat riippuvat omasta tahdosta - 25 dollaria tuntuu olevan minimi ja samalla hyvin normaali summa lainaamiseen. Näitä 25 dollarin settejä sitten kerätään eri lahjoittajilta sen verran, että joko haettu summa täyttyy tai vaihtoehtoisesti hakuaika menee umpeen. Sen jälkeen luulisin, että lainan hakija voi päättää, ottaako lainan vastaan.

Kiva on kahden mikrolainauksesta innostuneen britin perustama foorumi, joka tekee yhteistyötä monien kehitysmaissa toimivien mikrolainaukseen keskittyneiden järjestöjen kanssa. Se on perustettu maaliskuussa 2005 ja sen jälkeen sen kautta on lainattu jo yli 1 000 000 dollaria, tehden kivasta yhden maailman suurimmista mikrolainaajista.

Jokaisella lainanhakijalla on oma sympaattinen tarinansa. Sivuilla on myös arvioitu henkilön kykyä maksaa laina takaisin, lainahistoriaa ja valuuttakurssien vaikutusta. Lainaamiseen toki liittyy riskejä. Voi olla, ettei hakija pysty maksamaan lainaansa takaisin. Siksi summat kannattaa pitää sen verran pieninä, että niistä voi tarvittaessa luopua. Aina se ei tarkoita sitä, että koskaan ei saisi rahoja takaisin. Silti tässä vaiheessa on hyvä mainita muutama varoituksen sana.

Keskustelin erään kaverini kanssa, joka oli saanut ensimmäiset takaisinmaksut takaisin tilille. Tämän johdosta innostuin itsekin ja selailen galleriaa sillä silmällä, että kenelle soisin vähän erilaisen joululahjan. Voin ehkä raportoida myöhemmin siitä, että mitä lainalle sitten kävikään.

Edit: näköjään rahat saa takaisin vain paypalin avulla, joten jatkan idean tutkiskelua.

Tuskailua, muttei sentään sikainfluenssaa

Seuraava minuutti vielä, seuraava minuutti. Kurkku on niin kipeä, ettei oikein tiedä, miten päin tässä olisi. Nukkuakaan ei pysty, kun sattuu yksinkertaisesti liikaa. Minuutti tuntuu tunnilta ja tunti päivältä. Lääkkeet auttavat viemään kuumeen pois, mutta kurkun ja nenän limakalvojen kivulle ne ovat voimattomia. Miten sitä onkaan niin herkkä sille, että hengitys ja nielaisu sattuu?

Päätin olematta välittämättä terveydenhoitajan kehotuksista "pysy kotona ja sairasta kuin flunssaa". Ja kuinkas kävikään? Lääkäri päätti laittaa erinäiseen testeihin, kun kurkku oli turvonnut ja valittelin erilaisista kivuista. Ei ollutkaan pelätty H1N1 vaan joku toinen virus, joka riehui hengitysteissäni. Ilmankos nuo limakalvot olivat niin herkät ja rikki. Olin siinä mielessä onnekas, että sain varmuuden ns. "sikailustani". Harmi vaan, että tästä taudista huolimattakin voi vielä saada sikainfluenssan. Lisäksi olisi tavoitteena päästä tästä eroon, sillä lääkärillä ei ollut oikeastaan mitään, millä tilannetta olisi voinut parantaa - edes kivunlievityksen muodossa.

Ei siis auta muu kuin olla ja odottaa. Iltapäivällä sain sentään nukuttua muutaman tunnin, kun väsymys vei voiton kurkkukivusta. Olen siitä kiitollinen. Vielä kun saisi edes jonkinlaisen niskalenkin tästä kaikesta, sillä syöminen on tällä hetkellä mahdotonta - niin turvonnut ja kipeä tuo kurkku on tällä hetkellä.

tiistai 1. joulukuuta 2009

H1N1 epäilys

Kyllä kaikessa kopeudessa uskoin, ettei se koske minua. Eihän minulla ole ollut mitään influenssaa miesmuistiin. Edes yölle kurkkukivun tullessa en uskonut, että se olisi muuta kuin tavallinen syysflunssa. Töihin lähdin ilman kuumetta, kipeätä kurkkua kiroten. Hain apteekista vähän vahvempia kurkkupastilleja. Ensimmäiset tunnit eivät tuoneet suurta muutosta tilaan, mitä nyt pientä lämpöä nousi.

Ruokatuntiin mennessä aloin täristä kylmästä. Ihan kuin kuume olisi nousemassa, mutta silti lähdin vielä syömään muiden kanssa. Ruoka ei oikein maistunut, mutta ajattelin sen johtuvan yliannostuksesta intialaiseen/nepalilaiseen ruokaan. Palatessa mittasin kuumeen - ja huomasin, että minulla oli sitä. Tunnelma lässähti. Tälle illalle olin suunnitellut kaikkea tärkeää ja vaikuttaa, ettei minusta ole mihinkään.

Kasasin hommistani pienen raportin, pistin sen esimiehelle ja sanoin lähteväni kotiin. Kotimatka junassa oli tuskaa, en meinannut enää pysyä hereillä. Silloin tuli ensimmäinen kerta sellainen olo, että nyt saattoi iskeä vähän ärjympikin flunssa. Kotona huomasin, että kuumemittari alkoi näyttää lähelle 39 astetta ja päätin soittaa työterveyshuoltoon. "riippumatta taudista hoida kuin tavallista flunssaa". Jepjep. Nukahdin sohvalle. Nukahdin uudestaan sohvalle. Ja varmaan vielä kerran. En enää pysy laskuissa mukana.

Pelottavasta maineestaan huolimatta näillä näkymin tauti ei ole minua kaatamassa muuten kuin sänkyyn. On lähinnä ärsyttävää kökkiä kotona monen vällyn alla ja täristä kylmästä. Manailen ja toivon, että tämä olisi ohi jo. Että edes se kurkkukipu lakkaisi tai kuume laskisi järkeviin lukuihin. Sitä odotellessa. Marmattaminen ei ainakaan kuumeesta huolimatta ole lakannut. Se ehkä kertoo, että minulla on toivoa parantua.