Mumbain ensifiilikset ja päivän biisi

Mumbai, niin tuli bongattua. Tavallaan ihan hieno, monet rakennukset olivat hassu yhdistelmä vuosisadan takaista Englantia ja Intiaa. Juu. Jotenkin oli kuitenkin yksinäinen päivä, vaikka kaupunki olikin ihan mielenkiintoinen, ainakin suhteessa odotuksiin. Ripuli muistutti itsestään ajoittain, ja se hieman latisti omaa fiilistä. Onneksi oli vielä suhteellisen hallittavissa verrattuna esimerkiksi viime viikon torstaihin.

Elephanta caves tuli tsekattua (siitä juttua myöhemmin), kierrettyä terrosristien kohteissa (no, tajin kohdalla ripuli taas muisti ilmoitella itsestään, joten sieltä sai mukavan helpotuksen). Leopold's cafessa kävin puolestaan syömässä, kun sieltä sai suht länsimaalaista ruokaa ja ajattelin, että siellä on hygienia kunnossa, kun niin paljon länkkäreitä käy siellä syömässä. Leopold's cafen luona ihmettelin myös valtavia puuvillavaatevuoria, joihin ei oikein saanut otetta.

Täällä on oppinut sen, että kuinka tärkeä vaatteiden sijoittelu on ostamisen kannalta. Siis vaatteista huokuvan innostuksen kannalta, eli sen, minkä fiiliksen vaatteista saa. Kun niitä penkoo isoista laareista, jää tunnelma varsin vaisuksi, vaatteista tulee vain rättejä rättien joukossa. Vaikka olisi kuinka halpaa, ei vaan oikein napostele. Vaatteita on kaapit jo muutenkin täynnä, joten tusinatavaralle ei vaan oikein enää jaksa lämmetä, jos niissä ei ole mitään erikoista. Joten kun ajattelin, että Mumbaista voisi ehkä löytyä jotain shoppailuiloa, kun Pune tuntuu siihen liian pieneltä, menin pahasti metsään.

Jotta nyt ei pelkästään aivan valitukseksi menisi, ohessa kuitenkin Mobyn Slipping away, jonka videon satuin sattumalta bongaamaan. Biisiä tuli kuunneltua paljonkin tuossa muutama vuosi sitten, mutta nyt oli ensimmäinen kerta, kun näin tuon videon ja se oli varsin valloittava.

Matkaan aamunkoitteessa

Auto on hetken myöhässä, mutta se ei haittaa. Vaikka pahin meni ohitse jo toissapäivänä, ei muutama hetki vatsan stabiloitumiseen ole yhtään pahaksi. Sinänsä, ei se enää pahalta tunnu. Mutta kuten sanottua, voi olla ihan hyvä, jos ehtii vähän koota itsensä ennen tuntien ajomatkaa. Väsyttää, lähtö on niin aikaisin, kun halusin välttää pahimmat ruuhkat. Ajattelin nukkua autossa. Suunnitelmia matkalle ei ole, ainoastaan yösija on varattu hotellista. Hotelli ei kai ole mistään parhaasta päästä, taitelin sen suhteen, että kuinka paljon maksaa ja kuinka paljon sillä saa. Ilmeisesti poikkeuksetta Mumbain hotellit ovat kalliita ja huonoja. Mutta sen näkee. Ainahan sitä voi vaihtaa paikkaa tai lähteä kesken yötäkin kotiin, auto kun on.

Äänestys ohitse

Kunto koheni, mutta samalla tuli uusi järkytys. Äänestys pidettiinkin jo, keskellä viikkoa. Jotenkin niin intialaista toimintaa, että ei uskoisi Suomen suurlähetystön siihen kykenevän. Keskellä viikkoa, keskellä päivää, äänestysaika keskiviikkona ja torstaina 10-16. Hämmentävää. Jotenkin asia ei tullut edes mieleenikään, että olisin tarkistanut päivät viikonlopuksi. Katsoin vain, että se oli toukokuun lopussa ja oletin, että viikonloppuna. Väärin oletettu. Näin ollen taitaa tulla ensimmäinen kerta, kun oma ääneni ei ole mukana ratkaisemassa, kuka pääsee läpi ja kuka ei. Suurlähetystössä kyllä lohdutettiin, että Delhissä voisi vielä äänestää viikonloppunakin, mutta yhden äänestyksen vuoksi lentomatka Delhiin ja takaisin on hieman paljon vaadittu, ainakin tällä varoitusajalla. Vaikka haluankin kantaa korteni kekoon, niin ei nyt voi kuvitella satoja kilometrejä yhden lipukkeen vuoksi matkustavansa, varsinkaan, jos ei ole niin varma omasta ehdokkastaan.

Mutta tosiaan, tänään on hyvin taas ruoka pysynyt sisällä ja kuumekin on poissa, joten huomenna suuntana on Mumbai ja sen ihmeelliset historialliset nähtävyydet. Hiljaisuus vallitsee huomenna, lähtö on niin aikaisin aamulla, jotta välttäisin pahimmat ruuhkat.

Ei mitään uutta

Niin, taisi tulla tänään taas saikkupäivä. Vatsa päätti alkaa elää uutta elämäänsä. Jokin sinne ei sovi: vatsa itse tai sitten eilen syöty ruoka. Joka tapauksessa aika lujilla on, tosin ainoa hyvä puoli tuossa, että vaikuttaa aika hetkelliseltä taudilta. Uskon, että kun vatsa pääsee taas itsensä herraksi, niin elämä taas hymyilee. Teräsvatsa on ollut vauhdissa viimeisen viikon varsin hyvällä menestyksellä, ettei ole mitään syytä, etteikö tällainen pieni este sitä kaataisi. Nyt vain pitää sinnitellä vielä jokunen tunti. Ikävä takaisku, mutta ei onneksi mitään verrattuna viime kerran kokemuksille. Onneksi.

Äänen vuoksi

Mumbain hotellin on varattu. Niin ensi viikonlopulla on edessä matka Mumbaihin. Kova säätö oli hotellin saamisessa, netissä näytti olevan vain toinen toistaan huonompi vaihtoehto. Kaikki olivat kalliita ja huonoiksi arvioituja. Mietin moneen kertaan, että pitäisi varmaan lähteä jo illalla takaisin, mutta sitten taas... ehkä siitä jotain tulee. Sain nyt lopulta varattua edes jonkun huoneen, joka oli suhteellisen kallis ja luultavasti huono. Ehkä siinä kuitenkin yhden yön voi nukkua ja ihmetellä, löytyykö Mumbaista jotain nähtävää. Voihan sieltä löytyäkin, ei sitä koskaan tiedä. Muutenkin nyt alkaa olla viimeiset kerrat, mikäli haluaa nähdä Mumbain, sillä kohta alkaa sadekausi ja tiet menevät tukkoon. Sen jälkeen on turha enää haaveilla kaupungista, johon vanhoissa tarinoissa viitattiin Bombayna.

Varsinainen syykin reissulle on. Taka-ajatuksena törmätä ensimmäinen ihminen, joka puhuisi suomea. Siis sillai suunnitellusti. Kohteena siis europarlamentin vaalit, joissa haluan päästä toteuttamaan oikeuttani valita, kuka ehdolle tulee. Vaikka Suomi on kaukana, eikä minulla ole vielä hajuakaan, ketä haluaisin äänestää. Perjantaina sitten voi ihmetellä, mihin suuntaan vaaka kallistuu, kenet valitsen omana ehdokkaana puolustamaan maata, joka tuntuu tällä hetkellä niin kaukaiselta.

Sähkökatkosharjoitus

Intiassa kun ollaan, niin sähkökatkokset ovat lähes päivittäinen vieras. Valot vilkkuvat, sähkölaitteet naksuvat aina säännöllisin väliajoin. Normaalisti katkot kestävät korkeintaan muutaman minuutin, joten mistään pitkistä ajanjaksoista ei ole kysymys. Joskus saattaa olla hieman pidempäänkin, mutta kertaakaan ei ole läppärin akku kuollut siinä ajassa, kun sähkökatkos on päällä. Sähköt katkeavat, kun porukkaa on paljon ja sähköä generoivaa vettä on vähän. Kulutuspiikkejä varten monissa paikoissa on varajärjestelmät. Esimerkiksi töissä pysyy tietokoneiden sähköt yllä, vaikka kaikki muu menisikin. Silloin näytöt valaisevat huoneen.

Lisäksi sähköille tekee harmia sähkökytkennät, jotka joskus voisivat vaatia hieman ammattilaisemman otteen. Esimerkiksi uutta neukkaria kokeillessamme kuului vain kova pauke, kun väärin kytketyt kaapelit menivät oikosulkuun ja poksuivat rikki.

Intialaisten tapa toimia ja ratkaista ongelmia on joskus hieman hämmentävä. Yhteen tehtävään keskitytään riippumatta sen seurannaisvaikutuksista. Erään sähkökatkoksen jälkeen seuraavana aamuna kaikilta kerroksien ovista kulkevilta kysyttiin läppärin laturia. Nämä laturit kerättiin testattavaksi, koska haluttiin selvittää, mikä oli onnistunut pimentämään koko toimiston. Epäilyksen alla oli siis yksittäisen läppärin laturi. Ironiseksi tämän puuhan teki se, että ne intialaiset, jotka vain sanoivat, etteivät kantaneet läppäriä laukussaan, saivat skipata tämän laturien keräyksen. Itse sinisilmäisenä suomalaisena menetin laturini ensimmäisten joukossa (tyhmä kun olin) ja kiehuin sisäisesti. Kovan säädön jälkeen sain sitten laturin lopulta takaisin puolen tunnin jälkeen. Muut läppäriä kantavat tiimiläiset olivat vain todenneet kylmästi, että eivät kantaneet läppäriä, jolloin niitä ei tarkistettu.

Suomessa vastaavaan tuskin olisi ryhdytty, tai viimeistään sitten näillä toimenpiteillä asia olisi ollut selvä. Tämä ei kuitenkaan päde intialaiseen sähköinsinööriin, joka ehdottomasti halusi selvittää, mistä sähkökatkos johtui (tosiaan, sähkökatkos kattoi puoli kylää, itse olin kotona tämän edellämainitun sähkökatkoksen aikaan). Kahta päivää myöhemmin päätettiin pitää sähkökatkosharjoitus, keskellä päivää. Jokaisen piti tallentaa kaikki työnsä ja sitten odotettiin h-hetkeä. Puolen tunnin aikana sähköt räpsivät kaksi kertaa.

En tiedä, selvisikö ongelma. Olen yhäkin hämmentynyt, miksi koko ison toimistorakennuksen kaikkien työntekijöiden piti välttämättä lopettaa työnsä keskellä päivää sähkövian selvittämisen vuoksi. Suomessa vastaanvalainen harjoitus - mikäli sille oikeasti olisi ikinä ollut tarvetta - olisi pidetty varmaan illalla tai viikonloppuna, niin ettei se häiritsisi normaalia työtä. Lähtökohtaisestikin Suomessa on sähköt kytketty niin, että ne ovat oikein. Vaikka eivät olisikaan, niin yleensä voisi kuvitella, että rakennukset sentään testataan ennen käyttöönottoa. Intiassa taas -ainakin sähköinsinööreillä riittää töitä, jos ei muuta, niin aina voi pistää pystyyn uuden sähkökatkosharjoituksen.

Varovaisesti eteenpäin

Tie, vakaa ja suora. Siitä saa Intiassa vain haaveilla. Jalkakäytäviä on ajoittain, välillä taas kävellään tiellä ja välillä penkalla, joka voisi olla ehkä jalkakäytävä. Välillä taas korokkeilla, joka vaikuttaa siltä, ettei sitä ole jalkakäytäväksi tarkoitettu, mutta siinä on hyvä tallustaa paremman puitteissa.

Haasteet eivät kuitenkaan lopu tähän. Joskus tiessä voi olla reikä. Joskus tämä reikä voi olla pieni ja siihen vain ikävästi kompastua. Joskus se taas on suuri, vaikka neliömetrin suruinen ja syvä. Siihen voi vaikka pudota. Joskus tuo iso reikä on peitetty kannella, joka keikkuu ja kaakkuu, jättäen tilaa jännitukselle. Kestääkö se painon alla?

Puhumattakaan niistä ulokkeista, joita jalkakäytävä voi saada. Betonikorotus, pieni sellainen, keskellä tietä. Vailla mitään syytä, vailla mitään selitettä. Ikävä, jos siihen kompastuu. Kummastelua herättävä, jos se syntyi yhtäkkiä keskelle ei-mitään. Ilman mitään järkevää syytä. Se vain ilmestyi yhtenä päivänä ja siitä lähtien se on pönöttänyt paikallaan. Mitä siinä ihmetellessä, betonia kun on. Kukaan ei pysty kantamaan sitä pois, sillä se on valettu paikoilleen. Siirtäminenkin on varsin hankalaa tai käytännössä mahdotonta.

Sitä Intia ajoittain on, koskaan ei tiedä, mitä edessä tulee vastaan. Silmät on pidettävä auki, sillä muuten jossain aivan totaalisen normaalissa voi piileä ansa. Asiat ovat voineet muuttua päivässä tai kahdessa. Sitten ne voivat olla paikoillaan pitkään, muuttuakseen päivässä tai kahdessa. Niin usein, että arvaamattomuudesta tulee ennalta-arvattavaa, eikä elämä ainakaan tule tylsäksi.

Tuulen tuiverrus kirjan sivuilla

Ikkunat vinkuvat, ovet paukkuvat. Tuuli on tullut kaupunkiin. Hädin tuskin kuitenkaan huomaan sitä, sillä eilen lähdin ostoksille yksi suuri tavoite mielessäni: Stephenie Meyersin Twilight-romaanista alkava sarja.
Kuva: Amazon

Vamppyyrikertomukset eivät lähtökohtaisesti ole se, johon isken ensimmäiseksi silmäni, mutta Suomessa ihmetytti, kuinka englanninkielisten pokkareiden rivistö valloitti tasaisesti myydyimpien kirjojen kärkipäät. Lyhyt keskustelu myyjän kanssa ja lopputuloksena ostamani romaanin lisäksi laukkuun päätyi toinen, nimittäin edellämainittu Twilight. Ostin sen lomalukemiseksi, mutta loma vierähti muissa puuhissa niin nopeasti, että ensimmäistä kertaa ehdin katsoa sitä koneessa. Se oli menoa. Kaksi päivää ja kirja oli luettu. Olin koukussa. Pahasti. Aivot pohtivat kuumeisesti, että miten päästä käsiksi seuraavanan osaan. Löytyisikö niitä edes Punesta? Onnekseni löytyi. Samalla tuli pyörähdettyä kaupassa nimeltä Manneys, joka on ilmeisesti Punen vanhin kirjakauppa. Näin jälkikäteen katsottuna uskoisin, että mistä tahansa tuon sarjan olisi nyt löytänyt. Olin vain jotenkin tosi helpottunut, sillä en nyt osaa luovuttaa, ennen kuin sarja on luettu.

Tänään on ollut upea ilma, kerrankin hieman viileämpää. Olen vain istunut sisällä ja lukenut. 850 sivua takana, sarjan kolmas kirja ehkä kohta puolivälissä. Olen niin toivoton näissä asioissa. Varasto, jonka hankin mahdollista monsuunikautta varten, tyhjenee kovaa vauhtia. Toisaalta, nämä menevät aina kausittain. Välillä innostuu lukemisesta ja kadottaa muun maailman. Välillä taas tekee jotain aivan muuta. Jos kuitenkin lähipäivät ovat hiljaisia, niin se johtuu vain siitä, että olen yhäkin eksyksissä kirjojen maailmassa. Sivut polttavat käsiäni, enkä saa rauhaa, kun tiedän, miten tarina kulki ja mitä lopussa kävi. Enää 1000 sivua maaliin.

Elämän rytmeissä

Joskus on jännä huomata, kuinka on eri moodissa ympäristönsä kanssa. Esimerkiksi vuodenajat ovat Suomessa ja Intiassa varsin erilaiset, joten maata vaihtaessa on helposti hyvinkin eri yleisfiilikset. Kun kesken kuuman kauden hyppää Suomen pimeyteen, tuntuu ympäristö olevan jähmettynyt ja hiljainen. Viileän Suomen keväästä taas pompahtaa raikkaana maahan, joka on jo läkähtymässä kuumuuteen. Oma keho ja ympäristö on hetken aikaa ristiriidassa, etsien sitä omaa sointua, jolla soida.

Yhtä lailla projektissa on välillä hetkiä, jotka ovat kiireellisiä ja jotka ovat kiireettömämpiä. Tällaisissa tapauksissa vaihto erilaiseen vaiheeseen on todella hämmentävää. Ei ole yhtään samassa mielentilassa muiden työkavereiden kanssa. Tuntee itsensä ulkopuoliseksi heidän paineilleen tai helpotuksilleen, omat hommat on kun hieman eri, kuin mitä ihmisten ympärillä. Joka suunnasta tulee painetta, mutta toisaalta tämä on ollut myös hirveän opettavaista oman kiireen ja stressinhallinnan kanssa. Tulee mahdollisuus yrittää irtautua aina paikallisten (olivat ne sitten intialaisia tai suomalaisia) stressistä ja vain vetää omaa linjaa, niin hyvällä tavalla kun voi.

Mitä puuttuu?

Uusi kämppä on hiljaisempi kuin vanha. Siinä on rakennustyö vieressä, mutta se on hieman kauempana liikenteen liittymäkohdista. Olen pitänyt sitä pääsyynä siihen, että olen aamuisin pystynyt nukkumaan melkein tunnin pidempään. Tänään tajusin myös yhden toisen puuttuvan elementin: pulut. Edellisessä kämpässä ne kansoittivat ikkunalaudat aamuin illoin. Hetkeäkään ei saanut rauhaa niiden kurnutukselta. Kiersin tänään kämpän ja huomasin, etteivät lähtökohdat olleet mitenkään kovin erilaiset: ikkunalaudat on yhtä leveät ja parvekkeellakin on tilaa. Jostain syystä pulut eivät vain ole löytäneet näitä asuntoja. Ehkä tilanne vielä muuttuu lähiaikoina, sillä talo on uusi. Siihen asti kuitenkin nautin suuresti tästä omasta rauhasta ja hiljaisuudesta.

Kosteus hiipii päälle

Viime kerralla olin täällä 10 viikkoa, jolloin ulkona oli noin 40 astetta. Yhtenä iltana satoi hieman, mutta muuten ilmasto säilyi muuttumattomana koko ajan. Tällä kertaa on selkeästi toisin. Yhtenä iltana on hieman jo tullut vettä muutaman pisaran verran. Ilma on välillä painostava, välillä kostea. Joka aamu ja joka ilta on hieman erilainen. Ilma tuntuu huutavan muutoksesta, joka on käynnissä. Monsuunikausi, joka lähestyy päivä päivältä. Muutos, joka kertoo, että elämä muuntuu ja mullistuu. Päivä päivältä lähempänä.

Tänään oli ensimmäinen kerta, kun töistä lähtiessä oli selkeästi alle 40 astetta. Sellainen mukavan lämmin keskieuroopan lämmin ilma kesäöisin. Tuli hyvä mieli. Hyvään tuuleen saattaa vaikuttaa se, että vatsakin on ensi viikosta selvinnyt yllättävän hyvin. Jos siis vertaa edelliseen reissuun. Yksi aamu meni vessassa rampatessa, mutta viime kerralla piti kahden viikon välein hakea antibioottikuuri, jotta edes mitään pysymään sisällä ja yhtään sai voimia takaisin. Nyt on ihan outo olo, kun on melkein viikko kulunut ja ainoastaan yksi turistiripuli on iskenyt. Tännehän voisi vielä sopeutua, jos olisi enemmän vapaa-aikaa ja mukavaa harrastetta, jossa pääsisi tutustumaan paikallisiin ihmisiin...

Lomakkeiden paratiisi

Intialaiset tuntuvat rakastavan erilaisia lomakkeita ja niiden täyttämistä. Jokaista prosessia varten on oma lomakkeensa, joka sitten oikeassa kohtaa pitää täyttää, näyttää ja/tai leimata. Tämä täyttäminen ja näyttäminen alkaa jo lentokentällä. Siellä vaadittiin muun muassa todistusta siitä, ettei ole tullut sikainfluenssan vaivaamasta maasta. Lomakkeet eivät kuitenkaan listanneet kaikkia maita, ainoastaan ne, joisa ensimmäiseksi tautia esiintyi. Näin ollen selvisin varsin pienellä vaivalla, kun kysymys oli, että oletko tullut näistä maista. Ei tarvinnut edes pahasti huijata.

Sikainfluenssalomakkeita ei oltu myöskään käännetty intian eri kielille, niitä sai ainoastaan englanniksi, joka oli oma haasteensa. Lomake piti siis täyttää ja sitten leimauttaa. Tämän jälkeen maahantulolomake piti luovuttaa eri virkailijalle. Sitten haettiin matkalaukut ja luovutettiin vielä joku lippulappu maahantulolomakkeesta, että on varmasti astunut maahan.

Autonkuljettajalla (vuokraamon kuljettajalla) on kanssa aina sama lomake, joka pitää täyttää joka kerran, kun autoa tarvitsee. Vaikka autoa tarvitsisi kolme päivää yhteen putkeen, tulee lomake täytettäväksi päivittäin.

Töiden portilla on läppäriä varten oma lomakkeensa, joka pitää uusia kuukauden välein. Tämän lisäksi pitää respasta hakea viikottain kulkulupa ja varsinainen kulkukortti eri palvelupisteestä kuukauden välein. Näitäkin varten on omat virallset lomakkeensa, jotka pitää täyttää ja osaa pitää jopa täyttää uudestaan ja uudestaan. Myöskin mitä olisikaan lomake ilman mitään virallista leimaa? Aivan, aika heikko sellainen.

Kun käy ravintolassa, aina välillä isketään eteen lappu, jossa pitää arvioida palvelua ja ruokaa. Monessa ruokakaupassa on puolestaan erikseen kuittien leimauspiste. Kun vaihtaa rahaa, pitää täyttää lomake ja näyttää passi.

Lomakkeita tulee täytettyä täällä enemmän viikossa kuin Suomessa vuodessa. Aivan käsittämätöntä toimintaa, mutta onhan se hyvä, että kaikki elämästä on dokumentoitu. Se, kuka oikeasti noita lomakkeita kerää ja taltioi on kyllä varsinainen ihmemies. Ainakin jos niihin pitäisi joskus palata tai tietoja hyödyntää, sillä käsinkirjoitetut, leimatut lomakkeet eivät tosiaankaan ole siitä kaikkein kätevimmästä päästä. Niinä hetkinä, jolloin saa eteensä taas uuden lomakkeen, on onnellinen siitä, ettei arki täyty lomakkeista Suomessa aivan yhtä pahasti.

Vatsatarinoiden jatkumo

Huoh, monta päivää menikin jo hyvin, mutta tämä ei alkanut niin lupaavasti. Vatsassa perinteiseen tapaan kiersi aamutuimaan ja alkaa olla tunne, että kohta elimistö taas puhdistuu. Se on hämmentävää, kuinka intialainen ruoka pystyy nopeuttamaan ruoansulatusta niin paljon. Onneksi on tuttua kamaa oireiden puolesta, tietää että parin tunnin päästä vatsa on taas ok.

Tämän reissun olen yrittänyt alkaa varovaisemmin, syön vain tutuissa paikoissa. Toki niissäkin voi olla jotain, joka aiheuttaa nämä vatsakivut. Paikkoja on kuitenkin suhteellisen vähän ja aina pitää kuitenkin syödä, joten yksi tai useampi nykyisistäkin paikoista voi olla sellainen, josta saa vatsan kipeäksi. Vatsakipujen ennustaminen on hieman samaa luokkaa kuin tähdistä ennustaminen, ei voi koskaan tietää, milloin se oikeasti sattuu kohdalle. Saippua on ollut kovassa käytössä, desinfioiva käsineste kulkee mukana. Aamuisin napsin maitohappobakteereita kuin mitäkin karkkeja. Aina silti välillä tulee elämään yllätyksiä. Yhtä hyvin se voi olla tulinen tai erilailla maustettu ruoka, joka saa vatsan sekaisin (tosin kyllä mä muualla olen sietänyt varsin hyvin tuota tulisuuttakin). Ei voi koskaan tietää. Pidempään jatkuneen ripulin tai erittäin vaikeiden oireiden kohdalla kannattaa kyllä hakeutua lääkäriin. Pienien vaivojen kanssa siitä on kuitenkin enemmän hankaluutta kuin oikeaa hyötyä. En myöskään usko, että antibioottien syöminen pidemmän päälle on mitenkään kauhean terveellistä.

Standardien ylistyslaulu

Intiassa hämmentää uudessa kämpässä se, että minkään asian sijaintiin ei oikein voi luottaa. Pistorasia, jota opit löytämään toisessa huoneessa, ei olekaan samassa paikassa enää toisessa. Valokatkaisijoista puhumattakaan. Parhaimmillaan ne on sijoiteltu isoihin blokkeihin johonkin huoneen alanurkkaan. Yksi monesta on se oikea valokatkaisija, muut tuovat jänniä toiminnallisuuksia, kuten käynnistävät jonkin pistorasian, tuulettimen tai sitten eivät tee mitään.

On sitten mielenkiintoista harhailla pimeässä kämpässä etsien sitten sitä taikalaatikkoa, joka tuo valon tai kaivatun ilmastoinnin. Lukot, jotka aukeavat aina eri suuntaan kuin pitäisi. Tai siis aukeavat vaihtelevasti, sillä kumpaankaan suuntaan ei voi oikein tottua tai totuttautua. Loogisuutta tai samoja blokkeja kaipaa, sillä ne helpottavat toimintaa ympäristössä, joka on muuten uusi ja vieras. Toisaalta ne tuovat elämään haastetta, pistävät skarppaamaan, ettei vieras ympäristö yhtäkkiä tuntuisi liian tutulta.

Intian hehkussa

Hengissä Intiassa. Delhin viiden tunnin vaihto pahimpaan nukkuma-aikaan tuntui ikuisuudelta. Nukahtaa ei voinut, koska muuten olisi kamat saattaneet lähteä. Piti vain sinnitellä, minuutti minuutilta, tunti tunnilta. Sentään tutustuin finskin koneessa yhteen intialaiseen, josta sai kivaa rupatteluseuraa odotuksellekin, sillä hän oli myöskin lentämässä samalla lennolla Puneen.

Finnairin kone oli muuttunut uudempaan ja nautin varauloskäynnin takaamasta jalkatilasta. Myös Delhin kenttä oli muuttunut, uusi hehkeä terminaali D oli avattu yleisölle. Eli käytännössä se, miten oli oppinut vaihtamaan konetta piti opetella uudestaan. Intialainen rupattelukaveri kyllä toi väriä tähänkin, sillä hänellä oli kova vaiva keplotella 10 ylikiloa koneeseen ilman, että siitä tuli kustannuksia. Kun ylikilo maksoi luokkaa euron kilolta en voi kuin nostaa hattua tälle suurelle säätämiselle. Itse vain naureskelin hiljaa mielessäni miettien, että kannattaako nähdä yli puolen tunnin vaiva muutaman euron vuoksi. No, joka tapauksessa oli tapahtumaa, joka vähensi hidasta odotusta. Sinänsä vaihto oli varsin ihmeellinen, koska aikaisempia lentoja Puneen taisi olla neljä tai viisi, siis sinä aikana kun ihmettelimme lähtöaulasta.

Hassua olla taas paikassa, jonka pölyt jo kerran pudisti jaloista. Ihmetellä, mitä kaikkea jättikään viimeksi paikalle, ja pohtia, miten tästä eteenpäin. Jossain vaiheessa pitäisi tehdä ristiretki varsinaiselle ostarille, hakemaan ruokaa ja ihmettelemään, mistä löytäisi henkareita. Ihmettelemään, mitä tästä elämästä ja arjesta taas täällä tuleekaan. No, onneksi kaikkea ei tarvitse määrittää yhdessä päivässä, huomennakin vielä ehtii. Jossain vaiheessa voisin jopa koostaa jonkinlaisen koosteen siitä, mistä pidän Intiassa, ettei kaikki ole niin negatiivispainotteista.

Lähtöaulassa irkaten ja blogaten

Helsinki-Vantaan lentoasemalta löytyi ilmainen netti, joten en voinut vastustaa kiusausta. Olo on kuin tulisi marsista, jotenkin parin viime päivän riekkuminen on tehnyt tehtävänsä. Koneessa luultavasti ei ole ongelmia nukahtaa. Japanilaisilla näkyy hengityssuojaimia, he taitavat pelätä sikainfluenssaa.

Elämä voittaa. Olisihan se mielenkiintoista tällä kerralla tutustua Intiaan, kieleen ja kulttuuriin. Lentoasemalta mukaan nappasin vielä puolen litran muovipullon jallua, sitä voi sitten yksin ryystää teen kanssa. Vaihtoehtoisesti järjestän bileet intialaisille, jotka ehkä voivat tutustua näihin pohjoisen kummiin tapoihin. Karkkia on mukana varmaan kaksi kiloa, ruokaa suunnilleen kilo. Ruokaa lähinnä on proteiinijauhe (intialainen jauhe maistui niiiin kammottavalta, enkä usko, että muuten saa tarpeeksi proteiinia kehoon), hapankorput (kaksi isoa pakettia, joilla pääsee pitkälle) sekä jotain välipalakeksejä, joista saa kanssa tuota kuitua. Maitohappobakteereja ja pussikeittoa unohtamatta. Tällä kertaa olen valmistautunut., eikä mikään voi estää minua. Muutenkin ostin kaikkea hömppää lentokentältä, jotka muistuttavat Suomesta. Ettei tulisi aika niin kurjaksi ja pitkäksi. Puoli matkalaukullista on lehtiä ja kirjoja, vaatteita en jaksanut pakata mukaan paljoakaan.

Sen verran pikainen lähtö oli takana, että tajusin unohtaneeni mm. yöpuvun. Pitää sitten kehitellä jotain soveltavaa ensimmäisenä iltana. Tarkemmin ajateltuna olen kyllä saattanut tehdä tuplaunohduksen, sillä jätin joitain vaatteita Intiaan, joten sieltä voi löytyä ainakin jotain, jolla soveltaa. Ei se ole niin justiinsa. Nyt kuitenkin tuli kuulutus koneeseen, joten seuraavan kerran kirjoittelenkin sitten Intiasta.

Lähtöpäivä

Itkut on nyt itketty. Haikeaa, kun ei ehtinyt näkemään kaikkia kavereita, joita olisi niin halunnut nähdä. Olo on jotenkin nollautunut, haikeus alkaa vaihtua tosiasioiden hyväksymiseksi. Oikeastaan odotan jo kovasti Singaporen matkaa. Myös Intian tiimikavereita on kiva nähdä.

Outoa on ajatella, että seuraavan kerran kun olen Suomessa, on keskikesä. Kiinnitän ajatuksen kesämökin laiturille, viileään järveen ja kuumaan saunaan. Ehkä ironista tässä kaikessa on, että monena vuonna en edes ole ehtinyt muilta kiireiltäni niin monta kertaa kesämökille, mutta silti se on jollain tasolla sellainen kiinnekohta, jota odottaa jo nyt jotenkin tosi kovasti. Kun lähtee ulkomaille, kiinnittää huomion moniin kliseisiin, sellaisiin asioihin, joita liittää vahvasti Suomeen. Kaupasta nappaan mukaani suklaata ja turkinpippureita, vaikken niitä normaalisti koskaan syökään. Turkinpippureista ajattelin tehdä salmaria, vaikken sitäkään koskaan Suomessa juo. Hassua suorastaan.

Intia - tylsyyden kehto?

Otsikko on hieman provosoiva, mutta ehkä on ollut aistittavissa blogista, ettei minulla ole kovinkaan suurta hinkua tällä hetkellä takaisin Intiaan. Intia itsessään ei ole kovinkaan tylsä, näkemistä varmasti riittäisi vaikka useammaksi vuodeksi. Töiden vuoksi mentäessä ei ole kuitenkaan mahdollista liikkua vapaasti tai vaihtaa maisemaa siinä vaiheessa, kun siltä tuntuu. Omassa tapauksessani olen jumissa arkipäivät pienen aidatun alueen sisällä. Ulos kyllä pääsisi, mutta siellä ei ole kuin hökkelikyliä. Ei siis paljon nähtävää.

Olen aina tykännyt suurista kaupungeista. Suuret ihmismäärät eivät minua haittaa. Ironista ehkä onkin, että suurimmassa asumassani kaupungissa koen samoja haasteita, kuin jos eksyisin johonkin aivan pieneen kylään keskelle ei mitään. Suomessa tosin olisi se hyvä (tai huono) puoli, että pienen kylän asukit yleensä tuntevat toisensa. Intian aitojen sisältä en tunne varsinaisesti ketään länsimaalaista. Muutama tiimiläinen asuu kyllä siellä, mutta varsinainen asuminen on varsin kallista paikallisille, joten monet asustelevat aitojen ulkopuolelle ja tulevat ainoastaan töihin tuohon suljettuun yhteisöön.

Pieni kylä, jossa ei ole paljoakaan tekemistä. Naisille suunnatut aktiviteetit on sijoitettu aikaan, jolloin kunnon kotiäideillä on parhaiten kykyä: aamupäivälle. Miesten joukkoon paikallisen krikettijoukkueen treeneihin aamuisin ei ole kiinnostusta. Iltaisin ravintolat aukeavat, mutta kuvastavaa paikalle on, ettei siellä ole oikeastaan yhtään baaria. Kaksi ravintolaa on ja niistä kyllä saa alkoholia (toisesta saa jopa halpoja drinkkejä), mutta kumpikaan ei varsinaisesti ole sellainen paikka, jossa tutustuisi ihmisiin.

Toki viikonloppuna on varmasti kiva reissata ja ihmetellä elämää. On se joka tapauksessa sen verran erilaista, ettei haittaa, että puuttuu kaiken maailman aktiviteettikeskukset. Silti viikkojen aikana tulee ajoittain hetkiä, kun ihmettelee, että mitä seuraavaksi, miten tästä eteenpäin. On aikaa itsellleen, mutta ehkä ajoittain hieman liiankin kanssa.

Lähtölaskenta käynnissä

Lento lähtee lauantaina. Mitään ei ole vielä tehty, en ole edes jaksanut kaivaa matkalaukkua. Päivät kipittää kauhiata vauhtia, mutta itse vain tykkään pomppia ympäriinsä. Tänään olisi tarkoitus pestä pyykkiä ja aloittaa ihmettely, mitä kaikkea pitäisi taas pakata mukaan. Siitä varmaan matka alkaa taas mennä todellisemmaksi, käsinkosketeltavimmiksi.

Aurinko paistaa. Ihanaa kun saa nauttia pääkaupunkiseudun vilinästä vielä muutaman aamun verran.

Odotuksen tuska

Pahinta on, kun voi vain odottaa. Kun ei voi mitään asioiden kululle, vaan tilanne on jollain tapaa väistämätön. Päivät, joiden pitäisi olla niin arvokkaita, soljuvat käsien läpi. Niitä voi ihmetellä, mutta ei saa otetta. Niiden pitäisi olla niin ikimuistettavia, mutta hetkittäin tuntuu yhdentekevältä. Mustat pilvet tulevaisuudessa varjostavat ja vievät pois osan elämän nautinnosta.

Kun on tilanne päällä, on sitten taas rauhallinen. Se on paljon helpompaa, kuin epämääräinen odottaminen. Asiat selkeytyvät ja on helpompi keskittyä hetkeen. Silloin vain toimii niin, että olisi mahdollisimman mukavaa.

Odotus syö ihmistä. Oli sitten kyse isosta elämänmuutoksesta tai ihmissuhteen päättymisestä, se on aina yhtä tuskaa. Epäselvä tilanne ja oma epävarmuus syö monesti paljon enemmän kuin se, että tilanne laukeaisi johonkin suuntaan.

Esimerkiksi Intiaan lähtiessä tiedän, että sopeudun sinne kohtuullisen nopeasti. Silloin ei ajattele Suomea, eikä koti-ikävä muserra alleen. Ei ole mitään suuria ulkoisia uhkia, jotka veisivät pois harmonisesta tasapainoisuudesta. Ainoat ikävät asiat ovat tylsyys ja vatsataudit, joita voisi kuvitella kestävänsä sen kuusi viikkoa. Maailma ei kaadu tai ole kaatumassa. Silti olen jo viikon ollut todella haikea siitä, että joudun lähtemään kesken Suomen ihanaa kevättä. Silti tilanteessa, jossa ei olisi mitään mielenkiintoista tulossa ihmettelisin, kuinka olenkaan taas pysähtynyt paikalleni. Niin vaikea onkaan tämä ihmismieli.

Kuvia Intiasta

Seuraavat kuvat tuli otettua matkan varrelta. Niillä ei ole sinänsä mitään suurempaa tunnesidettä tai merkitystä, mutta ajattelin vähän kuvata, miltä tavallinen elämä näyttää. Omalta osaltani kuvat ovat osa johdatusta takaisin Intiaan, sillä jotenkin pitäisi päästä siihen moodiin, että olisi kiva taas lähteä. Tavallaan se onkin, mutta jotenkin elämän muuttumisvauhti on ollut sen verran hektinen, että pää pistää vastaan. Nyt kuitenkin kuviin:

Paikallinen ruokakauppa:

Ihana puu:
Puun runko ja ilmajuuret:
Näkymää kadulle:

Kadun pientare ja vapaana juoksevat vuohet:

Liikenteessä:

Hieman erilainen talo, taisi olla Tatan joku rakennus:

Liikenteenjakaja:
Rakennustyöt käynnissä:

Ilta-aurinko:

Vappua muistellen

Vappu on jo kaukana takana, mutta vielä tulee mieleen yksi video, joka on kiertänyt netissä viime päivät. Asialla siis tamperelaiset teekkarit ja kohteena on Lady Gagan Poker Face:

Prinssi ja puoli valtakuntaa

Intiassa avio-onni koostuu hyvinkin erilaiselle pohjalle länsimaalaiseen verrattuna. Kuvastavaa on, että morsian ja sulhanen saavat usein tavata vain hetken ennen häitä. Kuukauden tunteminen tulkitaan jo rakkausavioliitoksi. Silti se on harvinaista ja asiaa pitää perustella vahvasti suvulle ja ystäville. Erään morsiamen päättivät tähdet, toinen näki sulhastaan vain vartin neljä päivää ennen häitä. Suku on tärkeä ja se on usein mukana morsiamen valinnassa. Joskus morsian ja sulhanen saavat olla ensi kertaa kahden vasta häiden jälkeen - jos silloinkaan, sillä silloin muutto on yleensä sulhasen luokse.

Täällä Suomessa tilanne on hyvin päinvastainen. Välillä ihmettelee, kun ihmiset eivät uskalla sitoutua tai saa asioita toimitaan. Erot voivat tulla vuosien jälkeenkin. Mahdollisuus erota, kyky erota. Sitoutuminen tai sen puute. Joskus miettii, olisivatko asiat eri lailla, jos ei olisi mahdollisuutta, että ikuinen ihmisen sitoutuminen olisi yhteiskunnan normi. Olisiko elämä silloin jotenkin parempaa kuin sukkuloida suhteesta toiseen, etsien sitä syvää onnea? Elämä ilman pettymyksen kyyneleitä, mutta vailla kykyä valita kohtaloaan. Kummassakin on puolensa.

Olen itse tottunut siihen vapauteen, vapauteen valita itselleen elämäni polun. Tiedän, että olisin väärässä paikassa Intiassa, jos minun oikeasti tarvitsisi elää paikallisten tavoin. Yhtä lailla uskoisin, että intialaiset saattavat katsoa meidän yhteiskuntaamme aivan yhtä ihmetellen. Pohtien, mitä meissä on vikana, kun tuhlaamme vuosia sen etsimiseen, mikä ei välttämättä ole yhtään sen parempaa, kuin mitä tähdet olisivat ennustaneet.

Juhlat juhlittu

Nyt se saapui, kaivattu ja pelätty toukokuu. Kohta pitäisi kaivaa taas matkalaukku esiin, pyyhkiä siitä tomut ja täyttää se taas kaikella, mitä kuuden viikon aikana voisi tarvita. Pääsee pähkäilemään, miten yhdistää kuuma helle ja kostea sadekausi. Kolme viikkoa kuumaa ja aurinkoa ja kolme viikkoa kaatosadetta, jos tilastot pitävät paikkansa. Tasapainoilla sen tosiasian kanssa, että jossain vaiheessa pitäisi elää sitä arkeakin, eikä aina voi juosta paikasta toiseen suina päänä.

On niin helppo sulkea elämästä se tosiasia, että viileydestä voisi nauttia. Sitä, kuinka innoissaan odottaa, että puut täyttyvät vihreistä lehdistä. Elää niin, että asiat toimivat vanhaan totuttuun tapaan ja erinäiset applikaatiot toimivat. Helppoutta, että puhelimessa tai irkissä voisi vaan sopia tapaavansa hetken päästä. Yksinäisyyttä ei tarvitse kosketella käsin, vaan voi oikeasti tehdä asialle jotain.

Onneksi seuraava reissu on paljon lyhyempi, vain kuusi viikkoa. Toki kuusi viikkoa yksin tuntuu ajoittain pieneltä ikuisuudelta. Sen jälkeen saa kuitenkin olla taas pidempään Suomessa, nauttia kesästä ja elää sitä niin sanottua nuoruutta.