Diwali - valon juhla

Intia on täynnä juhlia. Yksi (ilmeisesti) neljästä suuresta juhlasta on nimeltään Diwali tai Deepavali, valon juhla, joka on omistettu viidelle hindujen pääjumalalle. Se muistuttaa juhlimistavoiltaan hieman joulun ja uuden vuoden risteytystä. Juhlimisen kesto vaihtelee hieman riippuen siitä, missä päin Intiaa on juhlistamisen aikaan. Vapaapäiviä töistä on kaksi, ja itse juhlan pituus on 2 - 5 päivää niin, että tänään on viimeinen viidestä päivästä. Mikäli Diwali on vain 2-päiväinen, juhlitaan vain 2. ja 3. päivänä ajanjaksosta. Ajallisesti se on kuin meidän pääsiäisemme siinä mielessä, että sen ajankohta vaihtelee kalenterissa lokakuun loppuun tai marraskuun alkuun, vuodesta riippuen. Varsinainen juhla alkoi jo sunnuntaina, tämän päivän ollessa viimeinen juhlittava päivä.

Jos haluaa juhlia Diwalia pitkän kaavan mukaan, ensimmäisenä päivänä käydään tervehtimässä jumalia, toisena puhdistaudutaan, kolmantena kokoonnutaan ja juhlistetaan valoa ja raketteija, neljäntenä on intialaisen ajanlaskun mukaan uuden vuoden ensimmäinen päivä ja viidennen tarkoituksena on vierailla veljien ja sisarten luona. Lisäksi varmasti juhlintaan kuuluu paljon muutakin, mutta osa meni hieman ohi, kun intialaisten puheenparsi on tottumattomalle korvalle ajoittain hieman haasteellinen.

Juhlintaan kuuluu olennaisesti valo (kynttilät ja raketit), kokoontuminen perheiden kanssa, lahjojen anto (vähän riippuu taas paikasta, ovatko ne tyyliin karkkia tms. vaiko jotain vähän isompaakin), uusien vaatteiden ostaminen (uuden vuoden aloittamisen kunniaksi) sekä koristelu, jota ei Intiaa kyseessä ollen voi korostaa liiaksi. Kuvia en viitsi tänne laittaa, sillä ne eivät olisi omiani, mutta jos haluaa hieman hajua, miltä diwali näyttää ja mihin se pohjautuu, voi täältä käydä tarkastelemassa. Sivuilta löytyy myös hieman tarkempaa tietoa varsinaisen juhlan uskonnollisesta taustasta.

Mutta ei, en ole vieläkään eksynyt matkalle tämän harmaan pääkaupunkiseutumme ulkopuolelle, satuin kuin varkain vain pääsemään juhlaan osalliseksi. Projektissamme on intialaisia ja heidän johdostaan juhlistimme yhdessä tätä kaukaista ja meille vierasta juhlaa. Matkakuume kasvaa, mutta vielä ei puoleen vuoteen ole yhtään lomapäivää käytettävissä. Saa nyt nähdä, josko joskus maaliskuussa saisi hieman palkatonta vapaata. Siihen on kuitenkin vielä aivan liian pitkä aika, jotta matkoista voisi edes realistisesti haaveilla. Läheisempänä haaveena on ensimmäinen vapaa ja tyhjä viikonloppu, jolloin voisi vaan olla. Ei ole ihan lähellä sekään.

ps. jos haluaa nähdä leppoisan Intia-aiheisen leffan, kannattaa tsekata Darjeeling Limited, joka oli viime vuonna elokuvateattereissa.

Japani jaksaa yllättää

Hieman yli viikko sitten postilaatikosta tupsahti iso ruskea kirjekuori. Siihen oli kirjoitettu isoilla kirjaimilla keskelle sivua tunnistettavan selkeästi oma osoitteeni. Näytti siltä, että kirje olisi matkannut pitkän matkan, sillä postimerkkikin sisälsi etäisesti tutun sanan: Nippon. Kirjeen toisella puolella oli lähettäjän osoite, joka vahvisti, että lähettäjänä oli sama rouvashenkilö, johon tutustuin Himeji-päivänäni. Avasin kuoren ja sieltä löytyi seuraavia ihmeitä:

Esiteltyjen yllätysten lisäksi sain meistä otetun kuvan. Nyt minulla on kuitenkin pieni ongelma: mistä löydän ihmisen, joka osaisi kääntää minulle kirjeeni ja auttaisi kirjoittamaan kiitoskirjeen takaisinpäin? Kaikkea kivaa pientä on tullut jo rouvalle hankittua, mutta oma kielitaitoni ei ihan vielä riitä kiitoskirjeen kirjoittamiseen. Saati sitten kuvien saatteena tulleen kirjeen ymmärtämiseen.

ps. jos japanilaiset kirjailijat kiinnostavat, voi tämä sivu olla mielenkiintoinen.

Hauskoja videoita viikonlopun piristykseksi

Musiikista tulikin mieleeni, että youtube tarjoaa myös muutamia helmiä videoiden saralla. Flight of the Conchords on yksi hyvä esimerkki, jolle jaksaa nauraa kippurassa, aina uudestaan ja uudestaan. Erikoista bändissä on myös se, että se toimii yllättävänkin hyvin myös taustamusiikkina.

Tämä kappale kuvastaa puolestaan sitä, mitä eurodance oli kauheim... eikun parhaimmillaan. Chasers War on Everything erikoistuu kaiken dissasamiseen, tällä kertaa kohteena ovat amerikkalaiset. Suomikuvaa maailmalla edistää muun muassa tämä xylitol-mainos. Hauskuutta saa myös turkinpippureista, jotka voivat olla yllättävän hankala pala. Lopuksi vielä suomalaista musiikkia, blair witch projectkin kalpenee tämän Eleanoora Rosenholmin kappaleen rinnalla. Varoituksen sanana voi kuitenkin sanoa, ettei se enää erityisen hauska ole, ainoastaan erilainen ja laulajalla on hieno ääni.

Musiikkia, ah musiikkia

Pimeyden yllättäessä myös oma musiikkimakuni kokee muodonmuutoksen. Keväisen ja kesäisen keveät soinnut vaihtuvat raskaampaan ja on aika kaivaa musiikkiarkistojen kätköistä muutama helmi. Koska jostain syystä en keksinyt, miten tähän blogiin saisi näppärästi linkattua tavaraa youtubesta, joudutte tyytymään linkkeihin.

Mitä olisikaan syksy ilman Kent:iä? Kent - Columbus. Viime syksynä oltiin katsomassa bändiä ihan livenäkin Helsingin kulttuuritalolla. Lisäksi Tillbaka till Samtiden soi ahkerasti mp3-soittimessa tuolla Japanilassa. Oi niitä aikoja ja hyvää tunnelmaa.

Poets of the Fall jaksaa myöskin aina innoittaa. Poets of the Fall - Ultimate Fling. Jännänä erikoisuutena voisi mainita, että taisin itsekin olla mukana keikalla, jolla tuo video on kuvattu.

Kaverin innoittamana on ollut pakko käydä katsomassa monia keikkoja Kiki Paulta: Kiki Pau: In Your Bedroom Sen verran täytyy tukea Helsingin uskottavinta indie-rock-bändiä, että voisin mainita tässä yhteydessä, että heiltä on tullut uusi levy markkinoille.

Sitten päästään vähän erikoisempiin bändeihin, nämä tarttui tuttavuutena mukaan musiikkipalvelu last.fm:stä: All:My:Faults - Misantrophy. Lisäksi jos haluaa vähän kesäisempiä soundeja ja luopua synkkyydestä, toimii päivän piristyksenä vaikka Etelä-Afrikan soundit: Freshly Ground - Pot Belly ja Parlotones - Colourful. Tykkään myös kovasti Freshly Groundin I'd like-videosta.

Heräämisiä

Unta, ihanaa unta lähes kellon ympäri. Pimeyden tuoma väsymys, joka kerääntyi päivinä ja hetkinä, jolloin halusi elää enemmän kuin nukkua. Pitkiä päiviä, jotka kuitenkaan eivät olleet niin pitkiä, että univajetta olisi kovastikaan kertynyt, ainakaan kesällä. Eilen oli pakko antaa periksi. Kun kaverit suuntasivat baariin, minä painuin kotiin. Nukkumaan.

Joskus unta tarvitsee sitä varten, että elämä menee vain liian kovaa ja intensiivisesti. Että hahmottaa itsensä ja ympäristön, jossa toimii. Tulee hetki rauhoittua, jotta kokonaisuus pysyy hyppysissä. On niin kiva aina mennä, mutta paljon vaikeampi hengähtää ja hidastaa. Kuunnella kehoaan ja kuunnella itseään. Siivota lopultakin se sotkuinen kämppä, johon on hitaasti mutta varmasti kertynyt elämän merkkejä. Vaihtaa lakanat raikkaisiin ja pestä suuret pyykkivuoret. Uudistua ja herätä uudestaan elämään.

Herätä siihen todellisuuteen, että aurinko tuli taas pilvien takaa ja parvekekin oli saanut elämää. Tosin ei elämä parvekkeella ollut kovin odotettua sellaista. Olin saanut seurakseni talitintin, joka ei varmaankaan pakoillut väsymystä vaan kylmää. Häpeäkseni joudun myöntämään, etten tiedä, kuinka monta päivää se on siellä viettänyt. Paniikissa se ainakin oli ollut, sillä jäljet näkyivät niin tuoleissa kuin pöydässäkin. Parveke kun on lasitettu, eikä ulos (tai sisään) pääse kuin pienen sadevesireiän kautta. Kun menin parvekkeelle avaamaan laseja, talitiainen meni piiloon perimmäiseen nurkkaan ja otin siitä kuvan. Avasin lasit ja toivottavasti pikku otus uskaltautuu jossain vaiheessa takaisin avaraan maailmaan.


ps. Finnvera on muuten Suomen valtion omistama rahoitusyhdistys, eli onnistuin sekoittamaan sen jostain syystä kaupan nimen. Oikeaa nimen loppua en muista ja ehkä ihan hyvä niin.

Ärsyttäviä mainoksia

Viime aikoina ovat tietyt sanamuodot alkaneet muuttua mainoksissa. Kun ennen myytiin kaupanpäällisiä, mainostetaan tällä hetkellä tuotteita, joita saa ilmaiseksi. Tosin ainoastaan sillä ehdolla ilmaiseksi, että ostaa jotain määrättyä liikkeestä. Pahimmassa tapauksessa ei edes mainoksessa ole mainintaa siitä, että ilmaisuudella on hintansa: pitää ostaa jotain tiettyä kaupasta.

Esimerkkinä on Finnveran liike Mikonkadulla, jonka mainoskampanjassa jotkut promoottorit iskivät käteen lapasen rautatieaseman kulmilla. Kovasti hehkutettiin, että parin toisen osan saa ilmaiseksi liikkeestä. Lähtökohtaisesti idea kuulosti jo jonkun verran epäilyttävältä, joten päätin tutustua asiaan tarkemmin, kun paria viikkoa myöhemmin eksyin kulkemaan kaupan lähistöltä. Liikkeessä sisällä oli sitten eräällä pöydällä A4:sen kyltti, jossa mainittiin, että toisen lapasen saa vain, mikäli ostaa liikkeestä jotakin. Itseäni tämä mainoskampanja ärsytti kuitenkin niin suuresti, että päätän tulevaisuudessa boikotoida liikettä, vaikka suomalaista olisi joskus hyvä suosiakin.

Ymmärrän hyvin, että harvoin on olemassa ilmaisia lounaita. Koin mainoksen siltikin harhaanjohtavaksi ja ympäristöä kuluttavaksi, sillä lapasia jaettiin suuria massoja ilman, että toiselle lapaselle ei tule 99,9% todennäköisyydellä mitään käyttöä. Myöskään mainoksen ohessa en huomannut mitään pikkuprinttejä, jotka olisivat indikoineet, että toisen lapasen saaminen edellyttäisi ostamista.

Ajattelin kuitenkin tuolloin, että ilmaisuudella liitäminen olisi vielä suhteellisen harvinaista mainoksissa. Sain kuitenkin taas eräästä pikkufirmasta Sellosta mainoksen, jossa mainostettiin ilmaisia lahjoja ja sitten pienellä präntillä teksti, että sitä vastaan täytyisi ostaa tietty asukokonaisuus. Mainos oli jostain syystä suuri pettymys, sillä kuvittelin liikkeen olevan varsin asiallinen paikka siitäkin huolimatta, että heillä on maailman ihmeellisin bonusjärjestelmä. Tuotteet ovat kuitenkin hyviä, mutta nyt pohdin taas, että kuinka paljon mainoksilta pitää kestää epärehellisyyttä, jotta se ei käytännössä vaikuttaisi ostokäyttäytymiseen?

Sinebrychoffin satoa

Eilen sitten koitti päivä, kun oli aika kurkistaa Italian yöhön. Kohteena siis Sinebrychoffin museo ja italialaisista iltapuvuista koostuva näyttely. Sivistävä kokemus sinänsä. Menijän kannattaa kuitenkin muistaa, että puvut ovat tietyssä mielessä aikansa pelikuvia ja edelläkävijöitä. Jumalaisen kaunista tai uniikkiutta odottava saattaa pettyä, sillä yksittäinen muotilehtikin saattaa esitellä enemmän ja laajemman skaalan pukuja kuin mitä museossa oli nähtävillä. Määrällisesti olisinkin kaivannut hieman suurempaa määrää pukuja. Lisäksi yhdenkään puvun kohdalla ei tullut sellaista vahvaa tunnetta, että haluaisi vain hetken ihmetellä ja ihailla mestarin taidonnäytteitä.

Hienoa näyttelyssä oli se, että puvut näki nyt livenä. Museossa havaitsi selkeästi, mikä merkitys on taidokkailla valokuvaajilla ja kuvankauniilla malleilla asujen esiintuomisessa. Toki museossa nähtävät vaatteet olivat kuvista poiketen aitoja ja autenttisia. Mallinuket eivät näyttäneet, kuinka puku liikkuu kantajansa mukana, tai pukuja ei voinut tarkastella lähempää työn taidokkuuden tai yksityiskohtien havainnoimiseksi. Kaikki olivat esillä samalla lailla samojen mustien mallinukkien päällä jättäen vähän tilaa omalle mielikuvitukselle puvun käyttötavoista, mikä hieman latisti kokemusta.

Näyttelykappaleita yhdisti tietty koruttomuus ja se, että ne tosiaankin kuvastivat aikaansa. Oli sekä rakkauden aikakauden tai kasarin villejä kokeiluja sekä uusien materiaalien etsintää, joka nykyajan silmissä näyttää vähän pliisulta tai jopa mauttomalta. Tosin sitähän muoti syvimmiltään on, ei aina voi esitellä pientä ja sievää, vaan pitää pystyä rikkomaan rajoja ja tuomaan erikoisuuksia, jotka erottuvat joukosta ihan vaan erilaisuutensa vuoksi. Vitsejä, joista mestarin menestyksen vuoksi tulee aikaansa suurempia ja jonka takia menneen vuosikymmenen kuvia katseleekin suurta häpeää tuntien.

Syykin muodin ylilyönteihin on selkeä. Sovinnaisuus on pidemmän päälle tylsää ja varsinkin muotitalojen näytöksissä on tarkoitus viedä asiat hieman yli, korostaen muutosta ja idean vahvuutta. Jos muodinluojat eivät edelläkävijöinä siihen uskaltaisi, niin kuinka ikinä tulisi mitään muutoksia tavallisen kaduntallaajan tyyliin? Pahimmassa tapauksessa mikään ei koskaan muuttuisi, joten hukkuisimme hitaasti siihen tylsyyteen, harmaaseen ja pliisuun vaatemassaan, jossa kaikki olisi aina vain tuttua ja turvallista.

Italialaisten muodinluojien yksittäisistä luomuksista voi olla montaa mieltä ja harvoin yksittäinen asu pystyy säväyttämään oikein kunnolla. Silti muun muassa esitellyt muodinluojat ovat edistäneet nykypäivän persoonallista pukeutumista, joten museo on antoisa kokemus, jos ei muuten, niin edes historiallisesta näkökulmasta.

Hiljaiseloa sekalaisten menojen välissä

Töissä tuntuu olevan varsin kiirus. Ylitöitäkin saisi tehdä, jos vain huvittaisi, eikä elämässä tunnu olevan niin vahvaa vientiä muualle, joka saisi työn väistymään sivualalle. Keskiviikkona olisi ollut hieno valokierros, Guerilla Lighting, mutta preferoin oman jaksamiseni kannalta liikuntaa. Muuten jumittuu hartialinja, enkä kohta pystyisi kääntämään edes päätä, mikä ei ole kovinkaan tavoiteltava olotila. Muutakin kiinnostavaa tapahtuu, sillä esimerkiksi Sinebrykoffin museossa olisi nyt italialaista glamouria parhaimmillaan, nimittäin iltapukunäyttely. Sinne yritän kovasti suunnata, joskaan en taaskaan ihan lähipäivinä taida keretä.

3+1 päivät iskivät myös kaupunkiin, mutta täsmäiskuista huolimatta en löytänyt jostain syystä mitään. Laukut tuntuivat olevan muovia, vaatteet keinokuitua ja kengät kertakäyttöisiä. Huoh. Ei sillä, että olisin kovasti odottanutkaan, mutta kun se oli niin näppärästi työmatkan varrella ja jotenkin halusi irrottautua päivittäisestä työnjälkeisestä koomauksesta.

Jos historiasta tuttuihin merkkeihin on luottamista, niin seuraavan kahden viikon sisään onkin sitten Hullut päivät ja kaupunki täyttyy hullujen tarjousten perässäjuoksijoista. Silloin on edessä vaikea valinta: varustautuako kunnon taisteluvermein uhmaamaan väkimassoja vai valitako väistämisstrategia, jossa vain pyrkii minimoimaan tappioita ja välttämään keltaisien kassien uhkaavia massoja.

Rakkautta ja anarkiaakin päättyi ja jätti jälkeensä onton tunteen ajankäytössä ja tekemisen mahdollisuuksissa, vaikken tänä vuonna kunnolla kerennyt osallistuakaan. Kolme elokuvaa tuli nähtyä, joista kaksi oli Ghiblin. Muutamia muitakin olisi ollut, mutta ajallisesti ne osuivat siten, ettei vain kyennyt. Ainakin A complete history of my sexual failures vaikutti vähintäänkin mielenkiintoiselta. Viimeisenä päivänä esitetty Aaltojen kuohukin (se toinen Ghiblin leffa, joskaan ei Miyazakin) oli varsin haasteellinen ainakin ajankohtaan nähden, sillä muistin esityksen vasta kotiutuessani sunnuntai-aamuna. Mikäs sen rattoisampaa, kuin muutaman tunnin yöunet ja sitten suoraan leffaan. Ghiblin leffoista kyseinen oli ehkä realistisin ja lähinnä normaalia elämää. Siinä ei ollut suuria linjoja, unelmia tai tavoitteita, eikä kipua tai toivottomuutta, vaan se ennemminkin oli varsin tavallinen nuorten kasvutarina. Historian havinaa näytöksessä kuitenkin oli, sillä ilmeisesti leffaa ei ollut digitaalisessa muodossa, eikä sitä enää luultavasti näytetä uudestaan Suomen leffateattereissa. Bongasin elokuvan kuitenkin videona Stokkalta, joten viimeiset mahdollisuudet elokuvan näkemiseen eivät menneet. Siitäkään huolimatta, mitä edellisenä yönä kuvittelin asettaessani herätyskelloa soimaan aivan liian aikaisin.