Kirsikkakolaa 96. kerroksessa

Tuulinen kaupunki ei osoittautunutkaan yhta tuuliseksi, kuin mita etukateen olisi kuvitellut. Saa oli kesaisen lammin, aurinko paistoi, eika viilentavasta tuulesta ollut tietoakaan. Samaan aikaan vierailumme kanssa oli vesi ja ilmashow, jossa erilaiset armeijan lentajat esittelivat taitojaan erilaisilla koneilla Michigan-jarven paalla. Kun saavuimme lauantaina oli kylla show melkein jo ohi, joten nain ainoastaan pari konetta rakennusten valista. Sunnuntaina kuitenkin satuimme olemaan venekierroksella jarvella samaan aikaan, joten aivan kokonaan ei tuota hyvinkin amerikkalaisen oloista tapahtumaa missattu.

Chicago historiaan kuuluu yksi iso palo, jonka jalkeen kaupunki jouduttiin rakentamaan uudestaan. 1920-luvulla kaupunkiin rakennettiin ensimmaiset pilvenpiirtajat ja vanhan ja modernin arkkitehtuurin piirteet ovat yhdistyneet kaupungiksi, jossa pilvenpiirtajien yksityiskohtia on lainattu edellisten vuosisatojen linnoista. Tietyssa mielessa kaupunki oli valtavan massiivinen, mutta samalla itse keskus oli hyvinkin kaveltavissa. Pilvenpiirtajia oli monenlaisia, niin vanhoja kuin uusiakin, joista viimeisinta Trump-toweria rakennetaan paraikaa. Kaupunki on reunustettu toiselta puolelta Michigan-jarvella ja kestustaa halkoo Chicago river, joten veneella kulkemalla pystyy nakemaan kaikki keskeisimmat nahtavyydet. Mikali keskustassa itsessaan ei ole tarpeeksi nahtavaa, on jarven rannalla huikea ranta ja lisaksi lahella keskustaa sijaitsee kaksi isoa puistoa, joista toisessa jopa on ilmainen elaintarha. Lisaksi loytyy hienoja museoita (kuten tekniikan museo), ruokaa ja musikaaleja, mikali etsii tekemista pidemmalle vierailulle.

Oma aikataulumme oli kuitenkin sen verran tiukka, etta keskityimme paaosin keskustarenkaan alueelle. Kavelimme katuja, aistimme tunnelmaa, poikkesimme kaupoissa ja menimme venekierrokselle. Illansuussa menimme Sears -pilvenpiirtajaa, josta sai nauttia baarin antimista huimassa korkeuksissa. Naistenvessan nakyma oli myoskin niin upea, etta Tornin vessakin jaa siina kilpailussa toiselle sijalle. Korkeuksista oli kuitenkin kiva seurata auringonlaskua ja lahtea sen jalkeen takaisin tahan pieneen tuppukylaan, jossa nyt taas olemme.

Kaavioita ja tuuletettuja huoneita

Amerikkalainen opiskelutyyli on hieman erilainen jos vertaa Eurooppaan. Jokainen jenkkitiiliskiviin kurkannut on varmasti huomannut, etta tekstia on paljon, mutta asiaa on hieman vahemman. Sama patee myos oppitunteihin. Paivat on pitkia, kymmenen-tuntisia, jota istuu tuskastuneena lapi ainoastaan odottaen, etta tunnit loppuisivat. Silti paivan paatteeksi on niin uupunut, etta tahtoo vain paasta nukkumaan. Luentoja kuvaa se perinteinen ylipositiivisuus, mita monet mieltavat myoskin amerikkalaisen kulttuurin tunnuspiirteeksi. Koskaan ei sanota mitaan negatiivista ja aina kannustetaan vastauksesta riippumatta. Lisaksi taalla riittaa niita, jotka haluavat kokoajan olla aanessa puhuen kaiken maailman latteuksia ja ns. konsulttipuhetta, josta kuitenkin on tarkoitus kadonnut jo jossain matkan alkuvaiheessa.

Ilmasto on myos sellainen asia, josta ei liikaa tunnuta taalla murehtivan. Laania on paljon, joka paikassa ilmastoinnit on taysilla, valoja joka paikassa ja kierratyksesta ei kanneta huolen haivaa. Muutama kierratyskori loytyy, mutta niiden kaytto on aika minimaalista. Kertakayttoastioitakin nakyy, tosin osa niista on olevinaan kierratetysta materiaalista. Kuitenkin taalla nakyy paljon pienia snackseja, ja tietty kertakayttoisyys muovaa sita. Keinotekoisuuskin tuntuu olevan paivan sana. Harvoin Suomessa on patukoiden mainoslauseena "artificial taste" tai jogurttipurkin kyljessa pitka lista kaikista maailman lisaainesta, jotka tuote sisaltaa. Taalla koulutuskeskuksessa ei kuitenkaan saa taydellista kuvaa siita, etta milta tavallisen amerikkalaisen elama nayttaa, asia, jota lahdemme juuri tutkailemaan Chicagon ytimeen. Tulemme takaisin vasta huomenna, joten siihen asti tama blogi on luultavasti hiljaa.

Jumissa hississa

Paivat menee pohtien erilaisia tehtavia ja kuunnellen luentoja toisensa peraan. Koko ajan syodaan tai on mahdollista saada valipaloja. Ruokavalikoima on kuitenkin huima ja toimii noutopoyta-menetelmalla. Ruoan vastapainoksi taalta loytyy liikuntamahdollisuuksia, kuten sali, erilaisia pelikenttia, pyoran lainausmahdollisuus ja muita vastaavia lainausmahdollisuuksia.

Kaikista naista mahdollisuuksista huolimatta tulin eilen viettaneeksi iltani yksin hississa, ja viela pimeassa sellaisessa. Ilmeisesti tama St. Charlesin kaupunki karsi kaupunginlaajuisessa sahkokatkosta ja minun tuurillani olin juuri noussut hissiin, kun se jai jumiin kerrosten valiin. Siina sitten sai odotella, odotella ja odotella. Olin jotenkin kuvitellut, etta kehittyneissa maissa olisi keinot saada ihmiset tarvittaessa ulos hisseista, mutta sellaista ei ainakaan kyseisessa hississa tuntunut olevan. Joten sain odottaa kiltisti siihen asti, kunnes sahkot palasivat ja hissi lahti liikkumaan. Se siita illasta baarissa (nojoo, kylla ma sitten sinnekin lopulta eksyin tasoittamaan omaa fiilistani). Yolla loysin sitten lahjakorin huoneestani hyvittamaan naita kokemiani suuria vaaryyksia (koh...) ja se sisalsi sitten mm. pinaattia, artisokkia, juustoa ja ruotsalaisia Annan piparkakkuja. Ihan kiva sinansa, harmi vain, etta nyt pohdin joka kerta kun nousen hissiin, etta jaako se talla kertaa kerrosten valiin. Se kun ei vaikuttanut olevan kovinkaan harvinaista.

Viikonloppuna tarkoitus olisi menna Chicagoon, ja matkan suunnittelu on jo alkanut. Tanaan olisi tarkoitus lainata pyorat ja kayda tutustumassa St. Charlesin kaupunkiin, joka ilmeisesti sijaitsee parin mailin paassa. Siten ennen on kuitenkin odotettava viela jokunen tunti kurssia.

Valkoisella limusiinilla Illinoisissa

Hieman on kulunut aikaa ja matkaa taas viimeisestä postauksesta. Tällä hetkellä sijaintini on kuitenkin St. Charles Chicagon lähellä, Illinoisissa. 12 tuntia lentomatkustusta takana ja puoli tuntia taksissa Suomessa, puolitoista tuntia Suomen kentällä ja vielä tunnin matka limusiinilla tässä päässä 8 tunnin aikaeron, 4 tunnin yöunien ja 2 tunnin torkahtelun seurauksena on tehnyt tehtävänsä. Olen kuin puusta pudonnut käenpoikanen, joka ei tiedä, miten päin pitäisi olla ja ihmetellä.

Vatsa on turvonnut koneessa istumisesta ja pää huutaa sänkyä, mutta muuten on olo olosuhteisiin nähden ihan kohtuullinen. Ostin laturin Arlandan kentältä, mutta osoittautui, ettei se oikein toimi läppärin kanssa. Näin ollen joudun turvautumaan hienoon, puukotettuun versioon maadoittamattomasta adapterista, jonka turvallisuudesta voisi olla vähän montaa mieltä. Vanha kännykkäni ei luvatuista jenkkitaajuuksista huolimatta löydä verkkoa, mutta työkännykkä sentään toimii. Mikäli haluaa siis olla jossain yhteyksissäni, niin kannattaa laitta mailia, jos ei muuten niin edes kysyäkseen työnumeroa. Sitä kun en yllättäen kauheasti ole kerennyt jakamaan ympäriinsä, kun lähtö tänne oli niin pikainen.

Kun katsoo ulos ikkunasta näkee keinojärven ja yhden reiän golfkentän. Muuten ympäristö on jotenkin kliinistä ja keinotekoista, metsä muistuttaa hieman Keski-Euroopan metsiä, ja lähiöt Suomen lähiöitä, sillä poikkeuksella tosin, että kaikki on vähän isompaa. Talot on isompia, talojen luona olevat parkkipaikat ovat isompia ja näin ollen myös talojen välimatkat ovat isompia. Tämä koulutuskeskus vielä sijaitsee vartioitujen aitojen takana, joten ainakin on turvallinen olo. Kovinkaan inspiroivaa ympäristö ei ole, mutta boonuksena on sentään laajat liikuntamahdollisuudet, sekä kafeteria, josta saa halpoja, isoja ja hyviä salaatteja, joilla nyt ainakin elää tämän kaksi viikkoa, jos ei muuten onnistu ruokaa löytämään. Kohta kuitenkin on taas kurssin puolesta ruokailu, että silloin näkee, mitä tämä ruokapuoli käytännössä tarkoittaa. Lisäksi pääsee tutustumaan uusiin ihmisiin ja ihmettelemään, mitä tämä kovinkin hehkutettu verkostoituminen täkäläisessä kulttuurissa tarkoittaa.

Kuvia kesäisestä Euroopasta

Työn alku toi perinteiset kiireet mukanaan, joten ei ole ollut aikaa kirjoittaa tai vetää yhteen noita viime matkan kokemuksia. Kuvat kertovat monesti enemmän kuin tuhat sanaa, joten ohesta löytyy muutama kuva viime matkan varrelta:

Anniksen pihaa Porissa. Villiä ja vapaata, värien ja muotojen sekoitus, joka harvoilla pinnoilla oli näin harmoninen. Porissa tosiaan vietin muutaman päivän, tiistaista perjantaihin tutustuen Yyterin rantoihin ja jazziin rennolla asenteella.

Sitten oli nopea pysähdys Tukholmassa, josta matka vei ensin Pariisiin ja myöhemmin Barcelonaan. Jotkut saattavat tunnistaa oheisen rakennuksen myös Dan Browinin Da Vinci-koodin elokuvaversiosta. Itse en ole elokuvaa kuitenkaan nähnyt, ainoastaan kuullut asiasta.

Pariisin katakombeissa on aika jylhät seinät, kun kuuden miljoonan pariisilaisen luut ovat muodostettu muureiksi, jonka välistä pitää kävellä.

Barcelonassa taas iloisemmat teemat, väriä kaupunkikuvaan on tuonut varsinkin Gaudi. Tämä rakennus kuvastaa legendaa taistelusta lohikäärmeen kanssa. Pääkallot ovat tavallaan yhäkin läsnä, mikäli katsoo tarkkaan esimerkiksi rakennuksen parvekkeita.

Seuraavana Gaudin ikuisuusprojekti, jonka valmistumisesta voi olla hyvin montaa mieltä. La sagrada familia, jonka pystytys ja varsinkin viimeistely vaatii vielä aika monta sukupolvea. Sen verran on sentään saatu aikaan, että seinät ja katto on pystyssä ja lisäksi yksi pieni osio kirkosta.
Pylväissä Gaudi otti malliaan läheisestä luonnosta, nimittäin puista. Seuraavassa kuvassa erottuu myös hyvin nuo rakennustelineet, jotka olivat vahvasti läsnä.

Vielä vähän Gaudia, nimittäin Park Güell. Virkistysalue, tai oikeammin asuinalue, jonka Gaudi suunnitteli barcelonalaisille. Valitettavasti he eivät oikein ymmärtäneet mestarin ideoita, joten suunnitelluista taloista rakennettiin vain kaksi ja niistäkin toisessa asui Gaudi itse. Näin ollen alue toimii puistona sekä turisteille että monille erilaisille esiintyville taiteilijoille. Ja mikä ettei ajoittain paikallisillekin.

Sitten oli erään illan kohokohtana valoshow, josta me ei oltu kuultu ennen reissua mitään. Kannattaa kuitenkin käydä katsomassa, mikäli mahtaa eksymään Barcelonaan lämpimänä viikonloppuyönä kesäaikaan.

Viimeisenä turisteja kuhissut Tukholman vanha kaupunki.

Uutta reissuakin taas pukkaa, tällä kertaa kuitenkin toiselle puolelle Atlanttia. Saa nähdä onnistuuko reissu, matkaan pitäisi lähteä jo viikonloppuna, eikä lentoja ole edes vielä varattu.