Lokakuun loppua

Kirpsakka pikkupakkanen. Maa, joka hieman ritisee jalkojen alla. Puut, jotka hukuttavat meidät lehtiinsä. Puistojen hoitajat, jotka yrittävät kovasti puistot lehdettöminä palaavat joka aamu siistimään puistoja, jotka ovat täynnä lehtiä.

Voin vaikka vannoa, että keskiviikkona tuli lunta pienen hetken. Se suli nopeasti, mutta vahvistaa käsitystä, että talvi olisi hitaasti tulossa. Huomenna alkava marraskuu vie ajatukset talveen ja kylmään. Ensilunta odotellessa.

Pyhäinpäivä, jolloin maa hiljenee. Vanha - ja miksei nuorempikin - kansa vaeltaa hautausmaille muistamaan läheisiään kynttilöin. Bussissa tulevat vastaan drakulat, noidat ja muut hirviöt, jotka juhlistavat amerikkalaisperäistä Halloweenia. Hämmentävä yhdistelmä harrasta ja riehakasta, perinnettä ja uutta juhlaa.

Olen ollut varsin hiljaa viime aikoina. Viikot ovat muistuttaneet niin paljon toisiaan. Kovasti töitä ja viikonloput täynnä erilaisia pippaloita. Hetkiä, jolloin on niin paljon meneillään, ettei tunnu olevan mitään sanottavaa. Lokakuu kului kuin siivillä. Tuntuu, että viikko sitten se vasta alkoi. Mihin kuukausi katosi? Odotan joulua, odotan kevään lomaa, vaikka kumpaankin on vielä paljon aikaa. Ei elämä voi perustua pelkästään odottamiselle, vaan olisi kivempaa elää tässä ja nyt.

Ai niin. Tänään on finaali. Philomelan taivalta seuranneet, muistakaa äänestää Suomen paras kuoro kisoissa! Nyt on viimeinen mahdollisuus vaikuttaa lähettämällä tekstiviesti KUORO1 numeroon 17132 (0,66 e kipale) tänään lauantaina klo 19.10-20.25.

Michael Jackson-tanssi

Tänään on 400 tanssijan Michael Jackson-aiheinen tanssiesitys Kampin Narinkkatorilla. Jos sattuu eksymään lähistölle, voi yllättyä, sillä sen verran massiivisesta spektaakkelista nyt puhutaan. Katsotaan nyt josko itsekin käyn kurkistamassa, miten suomalaisilta kimppatanssi luonnistuu.

Harmaata

Nyt on alkanut harmauden aikakausi, aika joka kestää suunnilleen kellojen vaihtamisesta jouluun asti. Päivät, jotka alkavat harmaudella ja päättyvät harmaudella. Ei kirkkaan räiskyviä värejä, mustaa tai valkoista, selkeitä ääriviivoja. Ainostaan pehmeän harmaan eri sävyjä. Niistäkin voi toki pitää, jos osaa katsoa hieman eri silmillä.

Aamulla kuvittelin käveleväni Skotlannin nummilla, niin sumuista, tuulista ja tihkusateella kruunattua säätä tuli vastaan, kun avasi oven. Ihanat lehdet, jotka piristivät työmatkaani puiston läpi oli poljettu maahan ja ne olivat sekoittuneet kuravelliin. Olisin varmasti ollut innoissani, jos ikää olisi ollut kolme vuotta. Silloin kaikki jännittävät hiekan ja maan eri muodot olivat todella mielenkiintoisia. Sen jälkeen taas - en enää niin lämpene. Pohdin jopa reitin vaihtamista tylsään asfalttiin, edes siksi, kunnes pahin sotkukeli on ohi.

Harmaalta voi toki piiloutua parvekkeen kynttilöin, sielukkaisiin viiniltä maistuviin iltoihin tai vaikka neuletyön pariin. Värit ja maut piristävät, auttavat sulkemaan kurjan sään ikkunan ulkopuolelle. Välillä myös sisunainen nostaa päätään, että minähän en sokerista ole tehty. Että ei minua näin pieni tihku matalaksi saa.

Neulontakärpäsen purema

Tällä kertaa se lähti langasta. Ihastuin kovasti, enkä voinut vastustaa kiusausta. Lanka oli niin kaunista, että pystyi vain kuvittelemaan, mitä kaikkea siitä voisikaan tehdä. Mihin se päättyikään? Ei voi tietää, tällä hetkellä on monta kerää odottamassa, mitä keksisikään tässä tekemään.

Ensimmäinen idea oli rannelämmittimet. Ilmassa väreili tekeminen, purkaminen ja tekeminen. Uudelleen yrittämistä ja suuresta nysväämistä. Lankojen nimet olivat aivan ihania ja niiden värien vaihtelut suorastaan houkuttelivat kaikista pienistä vastoinkäymisistä sykkimään eteenpäin. Innostuin hyvin yllättäen neulomisesta, ja edellisestä kerrasta oli lähes 15 vuotta aikaa. Ensimmäisellä kerralla ei mikään ole helppoa, mutta toivottavasti alkaa kohta jo sujumaan. Kuvat todistavat, että jotain olen sentään saanut aikaan (sori tämä blogihiljaisuus, tuo voi olla yhtenä pienenä osasyynä):

Jäätynyt karpalo ja iltanuotio luonnonvalossa. Tältä se näytti viime viikolla. Iltanuotiosta piti tulla rannelämmittimet. Jossain vaiheessa kuitenkin huomasin, että kokonsa puolesta tekele sopi paremmin nilkkaan kuin käteen, joten tuli pieni muutos suunnitelmiin.

Ensimmäinen työ piti olla vaatimattomasti rannelämmikkeet, mutta pitkän äheltämisen jälkeen tulikin sukat. Kantapään varmaan purin sellaiset viisi kertaa, mutta aina ei voi voittaa. Tällaiselta työ näytti valmiina (tai no vielä pitäisi langat päätellä) ja levitettynä lattialla huonossa valossa:

Jalassa hieman paremmassa valossa:

Kaivattu rannelämmike syntyi sitten lopulta jäätynyt karpalo-nimisestä langasta. Sekin on vielä päättelemättä. Kaverikin valmistui tänään, joten sormet syyhyävät siihen, että pääsisi käyttämään näitä ihan toden teolla.


Tällaista tällä erää. Jostain syystä eksyin tänään kaverin kehumalle neulontasivustolle, ja pahoin pelkään, että jään jumiin tämän kanssa aivan yhtä pahasti kuin kaikkeen muuhun söpöön ja ihanaan.

Philomela finaaliin, jei

Suomen paras kuoro on edennyt finaalivaiheeseen, joka järjestetään ensi viikonlopulla. Eilisissä mittelöissä ilmeisesti neljä kuoroa kohtasi ja kaksi niistä pääsi kilpailemaan paikasta auringossa tulevalla viikolla. Vastassa tulevat olemaan Philomela ja Kuopion Nuorisokuoro. Äänestysinnon perusteella Kuopion Nuorisokuoro on vahva ennakkosuosikki. Savossa osataan pitää omiensa puolta. Itse tykkään Philomelasta. Siihen ei kyllä liity tämä kisa mitenkään. Eksyin vain joskus vuosi sitten Philomelan tuomiokirkon kryptassa järjestämään konserttiin, joka oli tosi hieno ja vaikuttava. Tsemppaan siis kovasti Philomelaa, mikä on varmaankin jäänyt harvalle blogia enemmän lukeneelle epäselväksi.

Avokadojen kypsyttelyä

Tänä syksynä jotenkin löysin sen. Etelän herkun, joka vie minut aina silloin tällöin uusiin sfääreihin. Vihreä tai tumma kuori, ja maku taivaallisen pähkinäinen. Mitä olisivatkaan salaatit enää ilman avokadoa?

Pienenä en niin välittänyt. Nykyään en oikein osaa olla ostamatta viikonlopun ruokaostoksissa uutta kivikovaa aarretta. Hiljaa kypsyttelen sitä viikon pöydällä ja jääkaapissa, kunnes se lopulta on raikkaan pehmeä, aivan ihana. Leivän päällä tai salaatissa, ah sitä taivaan tuntua.

Aina välillä löytää uusia makuja tai ihastuu vanhoihin uudestaan. Sitten sitä syö monta viikkoa enemmän tai vähemmän putkeen ja vanhat tutut maut palaavat taas arkeen. Jonain päivänä löytyy taas jokin uusi aarremaku, raikas, hedelmäinen tai vaikka kitkeräkin. Etelän maut, jotka harmaaseen loka- tai marraskuuhun tuovat toivon lämmöstä ja auringosta.

Sunnuntaina talviaika

Syksy on taas edennyt siihen pisteeseen, että aamuisin on pimeää. Pidän kiinni peitosta kuin varkain ja lupaan, että kyllä, enää viisi minuuttia ja nousen. Kun tulen kotiin, on ulkona yhtä pimeää ja jos olen pitkään hiljaa, alkaa taas unettaa. Peiton mukava lämpö sinnittelee suurena haaveena hetkinä, kun tuntuu, että aina on pimeää. Kun menee töihin, on pimeää ja yhtä lailla kun lähtee töistä, on pimeää.

Yksi perinteinen merkki talven ja pimeyden tulosta on se, kun viikonlopulla vaihtuu talviaika. Sen mukana myös luovutaan kesän yhdestä merkista ja saadaan vastineeksi yksi tunti enemmän - nukkua tai ihmetellä, ehkä bilettääkin.

Myös aikaero moniin maihin muuttuu - esimerkiksi Intiassa ei siirrytä lainkaan talviaikaan. Hetken pohtii pidempään, paljonko kello nyt Intiassa onkaan, onko työpäivää vielä jäljellä. Voiko vielä vaivata.

Kesä- ja talviajat on hyvin perinteinen rajapyykki talven tulolle ja talven väistymiselle. Vaikka teknologian aikakaudella purnataankin, että ne ovat vain hankalia, eivätkä tuo mitään varsinaista hyötyä, liputan tämän mukavan perinteen puolesta. Se on aina niin konkreettinen merkki vuodenaikojen vaihtumisesta, jotain pientä erikoisuutta muuten niin tavalliseen viikonloppuun. Siispä tervehdin hymyillen sunnuntaina edessä olevaa talviaikaa.

Suomalaisia hattuja

Viime viikolla tuuli puhalsi ja ilmat kylmenivät. Jopa niin paljon, että matkalla kahden paikan välillä tuli ikävä käsineitä. Pyrähdin erääseen isoon keskustan tavarataloon tutkailemaan käsinevalikoimaa. Haaveissa kun oli pitkään olleet nahkahansikkaat, koska jotenkin ne tuovat hieman kypsemmän vaikutelman kuin rakkaat tumppuni. Toki tumputkin säilyvät yhä ahkerassa käytössä varsinkin silloin, kun ilma taas kylmenee niin paljon, että tarvitsee kahdet käsineet päällekkäin, jotta tarkenisi sen kymmenen minuutin matkan liikennevälineelle.

Käsineet löytyivätkin varsin helposti. Myös muilla tuntui olevan hyvin samoja ajatuksia päässä kuin minulla, sillä käsine/huivi/hattu-osastolla vilisi ihmisiä. Samalla ei voinut olla kokonaan huomaamatta myös muiden etsijöiden löytöjä. Eräs opiskelijatyttö löysi itsellensä oikein kivan ja pirtsakan näköisen hatun. Kohteliaasti odotin, että hän oli poistunut löytönsä kanssa, kunnes itse menin vaivihkaan kokeilemaan hattua. Se oli minulle aivan liian iso, mutta päädyin kuitenkin ihmettelemään hattuhyllylle kaikkia muita vaihtoehtoja. Yhdeltä seinältä löytyi oikein kivan näköinen valikoima ja sieltä montaa hattua kokeilinkin. Hämmästyin kuitenkin huomattavasti, kun huomasin, että hattujen tekijänä oli Fredriksson, joka on minulle lähinnä tuttu ylioppilashatuistaan. Yllätyinkin positiivisesti. Suomalaista hattutaiteilua parhaimmillaan - materiaalit tuntuivat hyvältä ja leikkaukset hauskoilta. Asiallista, mutta silti tarpeeksi iloista. Klassista ja hyvin nykypäivään sopivaa. Vähän aikaa kokeiltuani löysin itsekin yhden hatun, josta en enää osannut päästää irti. Niinpä se lähti mukaan kotiin ja valloittamaan kanssani tulevia talvisia maisemia.

Hyvää kuvaa en omasta löydöstäni valitettavasti (ainakaan vielä) saanut, mutta Fredrikssonin sivuilta löytyy muutamia malleja, jotka ovat myös hyvin kauniita ja nykypäivään sopivia:


Jos innostuit, niin kannattaa käydä tutustumassa isojen tavaratalojen valikoimiin. Ainakin itselleni suomalaiset raikkaan ulkonäön omaavat hatut oli varsin mieluisa uusi löytö.

Musiikkikuulumisia

Massive Attack oli pienimuotoinen pettymys. Noin 15 lempparikappaleestani bändi soitti kaksi, joten oma makuni ei ihan mennyt yhteen esittäjien tämänhetkisen maun kanssa. Toki saatiin kuulla lukuisia kappaleita puolen vuoden päästä ilmestyvältä albumilta. Ne eivät minua ainakaan vielä vakuuttaneet, mutta toisaalta Massive Attack on vähän sellaista musaa, joka paranee kuuntelemalla. On toki silti kiva, että heiltä on tulossa ulos uutta materiaalia.

Hesari mainosti Massive Attackin esiintyneen keski-ikäsille. Omassa silmässäni oli ehkä jotain vikaa, sillä ainakin kentällä tuntui olevan itseni ikäistä + hieman nuorempaa porukkaa paikalla. Keski-ikäisiä ei juuri näkynyt muualla kuin lehtereillä. Yksi vaihtoehto eri näkemykseen Hesarin toimittajan kanssa on tietysti se, ikääntyminen on käynyt hyvin pikaisesti yhdessä yössä tai vaihtoehtoisesti kiellän sisäisesti nuoruuteni vetreimpien vuosien menneen jo ohi.

Philomela laulaa tänään Oslossa. Jos on kiinnostunut seuraamaan ns. kuorojen euroviisuja, on kilpailu nähtävissä täältä. Olen myös seurannut Philomelan taivalta yle areenasta, jossa voi katsoa Suomen paras kuoro-kisan viime viikon jakson netistä. Se on jostain syystä erittäin hyvä ratkaisu, sillä a) en ole yleensä lauantai-iltaisin kovinkaan ahkerasti kotona ja b) en yhäkään omista televisiota.

Makeaa - tai tässä tapauksessa musiikkia - mahan täydeltä

Musiikin ystäville herkkuja piisaa lokakuussa. Viikon sisällä on paitsi Nouvelle Vaguen, myös Massive Attackin konsertti. Oi onnea, oi onnea.

Silti en tiedä, että miten suhtautuisin oikein Massive Attackin konserttiin. Monet biiseistä ovat olleet minulle niin rakkaita, niin tunnerikkaita. Saksan vaihtovuonna tuli monet biiseistä kuunneltua monta kertaa läpi. Jokainen sointu on tuttu ja jokaisen sanan osaan melkeinpä ulkoa. Joistain biiseistä tykkään toki enemmän kuin toisista, mutta toisaalta lempparini ovat keskenäänkin hyvin erilaisia. Bändin suurena rikkautena ovatkin monipuoliset soundit, uudentyyppiset lähestymistavat ja hienot, aavistuksen synkeän vivahteikkaat ääniraidat. Maailma, jossa elämä on rosoista ja se tuntuu ja maistuu täysillä. Rytmit, jotka kaipaavat vertaistaan.

Pelkään, että mitä tahansa odotan konsertilta, petyn pahasti. Sitä fiilistä, jonka sain eri hetkinä eri biiseistä voi olla niin vaikea herättää henkiin. Aika voi kuultaa muistot, eikä viime aikojen leffamusiikit ole kyenneet nousemaan lähellekään sitä tasoa, mitä monet levyt aikoinaan olivat. Silti heidän musiikkinsa on kestänyt aikaa erittäin hyvin. Biisien pariin voi vieläkin palata ja ne tuntuvat yhäkin ajankohtaisilta. Enää niitä ei jaksa kuunnella päiväkausia putkeen, mutta silti ne saavat kyllä hymyn huulille rankkana työpäivänä.

Protection (laulajan ulkonäkö on kyllä aika ysäriä... ääni silti loistava):


Special cases:



1000 mirrors (itse asiassa tämä ei ole Massive Attackin vaan Sinead O'Connorin ja Asian Dub Foundationin, soundi on vain aika lailla samantyylinen):

Huomiseen ei onneksi ole enää montaa yötä. Olo on kuin pikkulapsella joulun alla.

Hih, hei hullua

Viime viikolla tuli taas eteen ilmiö, jossa kaupungin tunnelma sähköistyi ja kadut täyttyivät keltaisista kasseista. Tungosta sanovat useat vihaavansa, mutta silti yksi sun toinen eksyy tarjousten houkuttelemana penkomaan suuria aarteita.

Itse olen huomannut täsmäiskujen toimivan parhaiten. Jos siis on jotain, joka on aivan pakko saada. Muussa tapauksessa yleensä kahdeksan aikaan illalla on tilaa kävellä ja olla.

Olen kovasti miettinyt, mistä näiden erikoispäivien lumo syntyy. Tykkään nimittäin ostaa kaikkea houkuttelevaa, antaa itselleni kerrankin luvan luksukseen. Toki tämä yleensä rajoittuu ruokaan, mahdollisesti myös kirjoihin, levyihin ja vaatteisiin. Herkkujen ostaminen on jostain syystä aina ihan pakollista. On jotenkin kiva eksyä hetkittäin myös sellaisen ruoan pariin, joka ei yleensä arkena tartu ostoskärryihin. Erilaiset juustot tuovat veden kielelle ja leipä houkuttelee tuoksullaan. Ilman Lindtin tummasuklaa-konvehteja kaksi kertaa vuodessa en osaa kuvitella eläväni. Lisäksi merenelävät ja vähän eksoottisemmat salaattitarpeet kummasti aina löytävät tiensä kotiini vuodesta toiseen.

Lentorumbakin tuntuu olevan ilmiö itsessään. Joskus naureskelin niille sinnikkäille, jotka jaksoivat nousta viideltä aamulla muutaman kympin säästön tähden. Tänä vuonna taisin itsekin sortua samaan, sillä erääseen aasialaiseen metropoliin lennot sai varsin edukkaasti. Kohde oli ollut suunnitelmissa jo pidempään, joten aivan hulluksi en tarjouksista tullut.

Punoin kovan sotasuunnitelman: suuntasin erääseen pieneen sivuhaaraan, koska ajattelin, että sinne eksyy huomattavasti vähemmän väkeä kuin keskustaan. Puoli seiskalta nousin ylös ja suuntasin kohti suurta arvontaa. Nappasin liput sekä asiakaspalveluun että nettipäätteisiin. Ja odotin. Aika tuntui matelevan. Tunti venyi toiseksi ja katse alkoi vilkuilla kelloa, kun töissäkin piti olla. Tik, tak, tik, tak, kello naksutti hitaasti. Kahden tunnin jälkeen odotus palkittiin. Pääsin ruudulle ja klikkailemaan. Jessss. Juuri oikeat päivät olivat vielä vapaana. Ei muuta kuin äkkiä täyttämään tiedot ja kyllä, lennot olivat minun.

Seuraavana viikonloppuna alkoi hieman epäilyttämään. Pystyikö se oikeasti olemaan noin helppoa? Klikkailin sähköpostiini ihmettelemään e-lippua ja tajusin yhden asian. Muuten meni hyvin, mutta varsinainen e-lippu puuttui. Varausnumero oli tullut sekä kännykkään että mailiin, mutta varsinainen lippu... ei löytynyt, ei. Laitoin siitä sitten asiakaspalautetta, että jos ovat löytäneet bittiavaruudesta yhden eksyneen e-lipun, niin ohjaisivat minun posteihini. Jonkun aikaa menikin ja Finnairilta soitettiin. Tietoliikenneyhteyksissä oli ehkä ollut jotain ongelmia. En yhäkään tiedä olivatko he löytäneet eksyneen lipun, mutta kuitenkin lupasivat lähettää sen uudestaan. Hetken päästä mailiini tupsahti lippu uudelle onnelliselle omistajalle.

Mihin siis kettu turkistaan pääsisi? Matka on siis ostettu kauas, kauas pois. Aivan heti ei lomaa herunut, mutta kevättä on nyt hyvä odottaa hymy huulilla. Kammottavasta säästä huolimatta en ole kyennyt muuta kuin hymyilemään tämän viikon ajan.

Suorituskeskeistä meininkiä

Joskus aina välillä tulee miettineeksi, kuinka Suomessa kaikkien pitäisi koko ajan olla tekemässä jotain. Olla tehokkaita ja pyrkiä täydellisyyteen. Keskinkertaisuus on synti ja häpeä. Ihmisellä on kuitenkin helposti samaan aikaan monta rautaa tulessa, jolloin aina ei voi olla panostamassa kaikkeen ihan niin paljon kuin pystyisi.

Monissa harrastuksissa törmää ihmisiin, jotka tuntuvat tekevän harrastusta elämän tärkeimpänä asiana. Heidän on monesti vaikea ymmärtää, ettei toinen koe tilannetta sellaiseksi, että harrastuksen ulkopuolella viitsisi kovasti panostaa siihen, että paranisi harrastuksessa. Kuntokeskuksissa ohjaajat huutavat kuin viimeistä päivää parhaimpien tulosten saamiseksi. Aivan kuin ihmisen kunto siitä yhdestä kerrasta riippuisi, kokonaisuus on ennemminkin se, joka ratkaisee. Ihmisen elämäntavat vaikuttavat terveyteen pitkäjänteisesti, ei se, teetkö siellä hyperbodycircuitsteppi tunnilla vielä sen yhden noston enemmän. Siitä yhdestä ylimääräisestä nostosta saa korkeintaan hyvän omantunnon, fiiliksen siitä, että on tullut oikeasti tehty kovasti töitä. Silti minun on vaikea uskoa, että harrastusta, jossa viikoittain on lihakset megalomaanisen maitohapoilla tai verenmaku suussa jaksaa vuosia harrastaa hyvillä mielin. Toki, onhan meitä moneksi ja nostan hattua niille, jotka tuollaisesta nauttivat.

Tekemisen meininki ei rajoitu pelkästään harrastuksiin. Ajankäytön artikkeleissa panostetaan siihen, että kuinka saa tehtyä enemmän, ei siihen, kuinka saa kokonaisuuden pidettyä hallinnassa. Kuinka ymmärtää se, että jos tekee vain 99%:sesti asioita sen sijaan, että sykkisi 110 %:sesti saattaa saada pitkäjänteisesti paljon enemmän aikaan. Jatkuva ylikuormitus kun ei jätä aikaa toipumiselle ja se vie mennessään luovuuden ja fiiliksen. Ei sellainen ole kivaa tai tehokasta pitkäjänteisesti. Jos tuntuu, että ei jaksa, voi olla hyvä hetki pohtia, mistä voisi luopua, jotta jaksaisi paremmin. Ei elämä voi olla pelkästään äärimmillään sykkimistä, vaikka ajan henki tai ympäristö sitä uhkuisikin.

Kaverilta kuulin, kuinka Norjassa oli oma sanansa sille, että viikonloppuna ei tehnyt mitään. Oli kovasti arvostettua sanoa ilmoille, että oli viettänyt koko viikonlopun vain sohvanpohjalla kattoa tuijottaen, kirjoja lukien tai muuten vain hengaten. Mielestäni se on hyvin kunnioitettava ja terve asenne, sillä emme oikeasti voi elää tekemisen vuoksi. Yhtä tärkeitä ovat myös tilanteet, jossa vain olemme ja hengaamme, nauramme niitä näitä tekemättä mitään sen suurempaa tai tärkeämpää. Norjalaisista on hyvä ottaa oppia, heillä taitaa esiintyä masennusta suomalaisia vähemmän, vaikka yhtä karuissa oloissa elelevätkin.

Hei, mitä sinulle kuuluu?

Globaalissa mobiilissa maailmassa on mahdollistettu se, että voi olla koko ajan läsnä, kaikkien kanssa suuressa bittiavaruudessa. Facebookin ja instant messengereiden maailmassa on aina kaveri siellä jossain lähellä, yksittäisen sovelluksen takana. Silti aina hetkittäin pohdituttaa, että kuinka lähellä ihmiset kuitenkaan ovat. Toki, kyllähän nyt statuspäivityksistä hieman näkee, mitä ihmisillä menee, ja mitkä ovat päivän teemoja, hetken mielipiteitä tai keskeneräisiä puuhia.

Aina välillä kuitenkin yllättää, kuinka pitkä aika on kulunutkaan siitä, kun on viimeksi ottanut yhteyttä muihin ihmisiin, siis ihan reaalimaailmassa. Toki kahvittelua on aina kiva käydä silloin tällöin, mutta silti tuntuu, että niihin rakkaimpiinkin ihmisiin ehtii pitää yhteyttä liian harvoin, aivan liian harvoin. Hämmästynyt ääni langan toisessa päässä ihmettelee, että miksi soitat. Aivan kuin muuten vain ei enää voisi soittaa ja vaihtaa kuulumisia, edes sen verran, että kuulisi, ettei suuria kuulumisia ole.

Toki voi miettiä, mitä elämä olisi ilman näitä nettisovelluksia, olisivatko ihmiset jotenkin huomattavasti enemmän lähellä ja kontaktissa toistensa kanssa? Vai olisikovatko asiat vielä yksinäisemmin, jos työ nappaa mukaansa ja harrastuksilla ei ehdi pitää yhteyttää koko ajan kaikkiin ympärillään? Paljon kysymyksiä, niin vähän vastauksia. Silti joskus on aina hyvä muistaa kaikki ne ihmiset, joita ympärillä pyörii ja kuunnella korvat auki ihan livenä, mitä heille kuuluu.

Nouvelle Vague korjaamossa

Kaikkea sitä tuleekin koettua. Nouvelle Vague on eksyy korjaamolle 8.10 eli parin päivän päästä. Hymy on sen vuoksi ollut huulillani jo pitkään. Ideahan bändissä on se, että laulajat vaihtuvat ja kukin laulaja pyrkii tulkitsemaan sellaista kappaletta, jota ei ole koskaan kuullut. Kappaleiden sanat ovat monesti mielenkiintoisia ja hilpeyttä aiheuttavia ja tunnetuistakin kappaleista syntyy kokoonpanon jäljiltä hyvin erilaisia versioita.

Saa nähdä, josko tulevalla keikalla tullaan kuulemaan seuraavia kappaleita:

Don't go



Monesta kappaleesta ei ole edes olemassa mitään musiikkivideoita, vaan ennemminkin tutustuminen jää liveottojen ja muiden välineiden kautta. Laulajissa on vain jotain sellaista pikkusievää särmikkyyttä, että se saa synkänkin päivän kirkastumaan ja hymyn palaamaan huulille:

Nouvelle Vague: Sweet and tender:

Tiedän jo nyt, mitä tulee soimaan tulevat päivät Spotifyssa repeatilla. Työpäivätkin kummasti taas kirkastuvat.

Unenpöpperöinen kirjojen kansa

Kun aamuisin horteessa kipittää kulkuvälineeseen, on monella vahva motiivi taustalla: olisi kiva päästä istumaan. Toki monien arjen sankareiden jalat varmasti ovat väsyneet päivittäisestä raahautumisesta töihin tai kouluun, mutta yksi syy istumapaikkojen suosioon näkyy myös selvänä, jos avaa silmät kunnolla katselee ympärilleen: istuutumisen jälkeen lähes puolet ihmisistä kaivaa jonkin lehden tai kirjan esille, johon sitten uppoudutaan matkan ajaksi. Näin tilanne tuntuu olevan ainakin aamujunissa. Kerran laskin, että kymmenen ihmisen osiossa kuudella taisi olla jokin romaani esillä, kahdella lehti ja kaksi pohti vain muuten vain aamun syviä syntyjä. Tämä on aika kova saldo, jos vertaa moniin muihin maihin.

Mitä me sitten luemme? Salaisen naapureiden vilkuilun jälkeen vaikuttaa hyvin monipuoliselta ja vaihtelevalta. Koululaisilla saattaa näkyä jokin ulkoa opeteltava kielioppisanasto tai muut läksyt käsillä, vanhemmalla väellä puolestaan jotain työmuistioita tai vastaavia. Suuren suosion näyttävät saaneet ilmaisjakelulehdet, jotka ajankohtaisuutensa lisäksi omaavat yhden edun: näppärän koon. Sääliksi nimittäin käy niitä harvoja, jotka yrittävät sinnitellä ison Hesarin kanssa aamun ruuhkassa. Itse taisin kokeilla sitä kerran ja totesin, ettei minusta vain ole tähän aamun vaativaan taidonnäytteeseen, eli kuinka luetaan iso lehti siististi liikaa vierustovereita häiritsemättä.

Lehtien lisäksi kovassa huudossa ovat erilaiset romaanit. Pokkarit ja pienet kirjat ovat tässäkin vahvasti edustettuna: ne sopivat näppärästi laukkuun ja silloin pitkäkin matka kuluu varsin mukavasti. Valtaosa romaaneistakin tuntuu olevan ajankohtaista ns. kevyttä lukemista, eri kielillä. Tietokirjoja kantaa mukanaan vain harva ja yleensä kirjakauppojen kovat hitit tuntuvat aina silloin tällöin putkahtavat vastaan. Ei sinänsä mitään kovin erikoista, mutta minusta on hienoa, että kirjat kuuluvat vielä niin vahvasti monen arkeen.

Junasta poistuessa huomaa sitten varsin mielenkiintoisen sopuliefektin: kun ensimmäinen rapisee laittaessaan kirjan taas laukkuun, niin yhtäkkiä koko vaunu herää eloon, kirjat katoavat takaisin laukkuihin ja ihmiset nousevat jonottamaan päästäkseen junasta ulos. Mielenkiintoiseksi ilmiön tekee se, että se tapahtuu riippumatta siitä, kuinka lähellä laituria oikeastaan ollaan - aivan laiturilla tai heti edeltävän aseman jälkeen - kirjojen rapina tuntuu olevan laukaiseva tekijä. Hiljaa poistujatkaan harvoin aiheuttavat samaa efektiä. On sinänsä aika mielenkiintoista, että harva haluaa varata hieman pidemmän stressittömän vaihtoehdon kirjojen parissa jonotuksen sijaan. Olisihan se nyt aivan hullua, jos uppotuisi kirjaan niin, että pääsisi ulos junasta vasta minuutin päästä saapumisesta, vai mitä?

Lomahaaveita syksyn sateiden keskellä

Niinhän ne tulivat, syksyn sateet. Kylmät, vihmovat tuulet, jotka riepottelivat varautumatonta kulkijaa. Hiljaiset sunnuntait, kun kaupat ovat sulkeneet ovensa. On ainakin aikaa toipua iltojen riennoista. Kiirettä on hieman pitänyt viime aikoina. Tai oikeastaan voisi sanoa, että olen puuhannut paljon kaikkea mahdollista. Kiire kun on yleensä itse luotua. Olen nähnyt tuttuja, bilettänyt tai istunut iltaa. Se tavallinen kuvio siis. Ei siis auta muuta kuin haaveilla tulevan vuoden kohteista:

(lähde: Mondo)
Hong Kong matkakohteena on taas tupsahtanut haaveisiin, jos se sieltä on missään vaiheessa poistunutkaan. Saa nähdä, jos vaikka liput saisi jossain vaiheessa hankittua ja pääsisi ihmettelemään, mitä tuo Aasian metropoli toisi tullessaan. Töissä on kyllä ollut viime aikoina varsin tapahtumarikasta, joten saa nähdä, milloin olisi sopiva hetki pakata matkalaukku lomaa varten. Se ei välttämättä ihan heti ole odotettavissa - valitettavasti. Hong Kong kun on sen verran kaukana, että vähintään tarvitsisi reilun viikon - mielellään kahden - matkan, jotta aikaeroväsymyksestä pääsisi irti ja ehtisi hieman toden teolla tutustua kaupunkiin.

(lähde: Berlin Tourismus)

Toinen kohde, joka välkkyy korkealla haaveissani, on Berliini tai jokin muu Saksan kaupunki. Pieni, nopea pyrähdys saksalaiseen ympäristöön ennen joulua tekisi terää. Näen jo mielessäni joulumarkkinat ja haistan paikallisen glögin (oikeammin Glühweinin), tuoksun nenässäni. Saa nähdä, saanko haaveille katetta, koska glögittely on kivempaa muiden tuttujen kanssa, joten tarvittaisiin myös toinen kaveri, joka haaveilisi yhtä lailla idyllisestä saksalaisen joulunajan juhlistamisesta. Näin tämäkin suunnitelma on vielä pohdinnan alla.