Aamuvirkun Helsinki

Mitä tehdä, jos viikonlopulla silmä aukeavat väkisinkin ja kello osoittaa vielä seitsemää? Pyöriminen sängyssä ei auta, siitä vain turhautuu. Yksi vaihtoehto on lähteä Vallilaan. Vallilan kirpparilla Valtterissa jo ennen kello kasia alkaa suhina käydä. Eilen siellä pyöriskelinkin aikani, kun eilen olin pystyssä minulle käsittämättömän aikaisin suhteessa siihen, että oli viikonloppu.

Mitään tältä reissulta ei tarttunut mukaan, kun olen varsin nirso. Tuppaan aina huomaamaan ne järkyttävimmät releet ja kummallisimmat tavarat suuren massan keskeltä. Hekottelen niiden mahdottomuudelle. Mahdollisten löytöjen ohi kävelenkin tyylikäästi. Vuosien varrella olen tainnut ostaa kirppareilta lähinnä jääkaappimagneetteja ja yhden huovan. Tästä johtuen pidän kirppareita taitolajina, johon kaipaisi vähän kokemusta, jotta jotain oikeasti kivaa matkaan sattuisikin.

Yhden lämpöisen sentään huovan hankin Hietalahden kirpparilta joskus viitisen vuotta sitten. Se on ollut niin kovassa käytössä, että luopumisen hetki alkaa jo lähestyä. Materiaali ei ehkä ollut parhain mahdollinen, mutta ei muutaman euron tuotteesta ei kovin suuria pettymyksen tunteita voi kokea. Huovan pehmeys on ollut omaa luokkaansa ja monet talvet ja viileät illat olen siihen tyytyväisenä käpertynyt. Sen piti alunperin olla piknik-liina, mutta nyt en siihen halua enää uhrata. Ehkä sitten kun se alkaa muistuttaa enemmän karvamöykkyä kuin huopaa voi harkita uutta käyttötarkoitusta.

Vaikkei kirpparilta mitään mukaan tarttuisikaan, saa mukaansa aina kesäisen tunnelman. Se on oikeastaan paras anti, minkä kirpparit tarjoavat. Toki olisihan se luontoystävällistä, jos toisen rääsystä tulisi oma aarre. Sitä odottaessa valitsen vaatteeni niin, että edes itse käytän ne loppuun. Harhavalinnat käyn heittämässä kiertoon, jos vaikka löytäisivät uuden kodin, joltain toiselta, joka osaa käydä kirppareilla ja soveltaa niitä tyyliinsä.

Jos kirpparilla vierähtää pitkään, voi poiketa vaikka Taikalamppuun nauttimaan hyvistä leivonnaisista ja kupista kuumaa. Se on erittäin sympaattinen kahvila Torkkelinmäen juuressa. Valitettavasti paikka aukeaa viikonloppuisin vasta kahdeltatoista, joten aivan aamuvirkuimpien on turha suoraan rynnätä sinne kirppikseltä. Sen sijaan voi vaikka välissä pyrähtää kotona viemässä uusimmat löydöt tai vaihtamassa uusimmat kuulumiset.

Pyörän päällä

Pyörällä ajo on mukavaa siitäkin syystä, koska vuodesta toiseen huomaa ympäristön muuttuvan. Tyhjä metsätontti täyttyy eräänä vuonna suuresta rakennustyömaasta ja seuraavana siinä onkin jo talo. Jos on ollut edes yhden kesän poissa, tulee tuttujen pyöräreittien kohtaan paikkoja, joiden henki on muuttunut täysin. Tiet kaartuvat, muuttuvat ja uusiutuvat ja ne vanhat tutut oikoreitit ovat jonain päivänä kaunis muisto vain.

Pyörällä on myös lähellä ympäröivää maailmaa. Pääsee seuraamaan metrin päästä keväästä hullaantunutta koiraa, varjoihin hiipivää kissaa tai hullunkurista ihmisten temperamenttista yhteenottoa. Maailma ympärillä aukeaa ihan eri tavalla, kuin jos sitä väsynein silmin katselee ratikan, bussin tai junan ikkunasta. Auringonlaskuja näkee monta, toinen toistaan komeampia. Se ehkä kertoo jotain pyöräilytottumuksistani. Kevään linnunlaulukiintiö tulee myös täyteen, ellei joudu ajamaan pelkkien vilkasliikenteisten katujen äärellä.

Yksi haaste pyöräilyssä kyllä on. Tänä keväänä minua on vaivannut kumi, tarkemmin takakumi. Kesken autuasta matkantekoa huomaan, ettei laskut enää olekaan niin pehmeitä ja oikeastaan tunnen jokaisen kiven ja möykyn takamuksessani. Tarkempi kurkistus jalkoihin todistaa, että kyllä, takakumi on taas tyhjentynyt uhkaavasti. Ei auta, vaikka olisi keskellä-ei-mitään, josta ei ole mitään järkeviä yhteyksiä sivilisaatioon. Ei auta, vaikka sataisi kaatamalla tai juuri on myöhästymässä siitä aamun ensimmäisestä palaverista tai tehtävästä. Pakko kiinnittää pyörä johonkin kiinteään ja yrittää sompailla bussiin tai johonkin muuhun kulkuvälineeseen.

Onnekseni vielä en ole jäänyt aivan autioon paikkaan jumiin. Myöskin apua olen saanut pyörän raahaamiseen kotiin takaisin korjaajan osaaviin käsiin. Itse viimeksi paikkasin kumin, koska kolmas kerta kolmen viikon sisällä alkoi olla liikaa. Jos tulee vielä neljäs kerta, alan vahvasti epäillä, että pyörälläni on jotain minua vastaan. En ehkä ole puhunut siitä kaikkein kunnioittavammin, kun sen osat hajoilevat ja jättävät minut matkan varrelle. En ole myöskään kiillottanut sitä naapuripyörien veroiseksi, vaan se saa välillä kastua ja ajoittain myös kuivua. Yöt olen silti säilyttänyt sisällä, lämpimän varaston hellässä huomassa. Ilmaakin olen pumpannut tarvittaessa, mutta mikään ei auta. Voin vain toivoa, että pyörän henki muuttuisi suopeammaksi ja pyörä kestäisi edes seuraavan kuukauden ilman uusia yllätyssattumuksia, jossa matkanteosta tulee taas luovempaa.

Juhlatunnelmissa

Kesän lämmin henkäys. Hellepäivän jäätelö. Ilma, joka on pysähtynyt ja hiki, jota pukkaa hieman väkisinkin. Juhlan tuntu ja paremman tiedon puutteessa voisi kuvitella, että juhannus on käsillä. Ei sentään. Keväthäiden aika.

Suloista katsella, kun ystäväpariskunnat löytävät toisensa ja etenevät ehkä lopulta alttarille. Ei toki kaikki, mutta aina silloin tällöin niinkin käy. Juhlan tunnelmaa ja humua, kun kaikki ovat hyvällä tuulella. Keväisin ja kesäisin käy kirkkojen ovet. Hormonit hyrräävät. Juhlan äänet raikaavat. On helppo hymyillä.

Kilometrejä keräten

Olen vuosia jo viihtynyt pyörän selässä. Kesäisellä säällä on ihana taittaa kilometri toisensa jälkeen raikkaassa ulkoilmassa ja hienoissa maisemissa. Joskus on tullut mietittyä, kuinka paljon sitä loppupeleissä pyöräileekään kesän aikana. Ainakin satoja kilometreja, vaikka kilometrien kokonaismäärä riippuu kauniiden päivien lukumäärästä.

Tänä vuonna saatan hyvinkin saada varsinaisesta pyöräiltyjen kilometrien määrästä selvää: Kilometrikisa alkoi ja joukkueittain kerätään kesän aikana kilometreja. Kilometrikisan järjestävät Pyöräilykuntien verkosto ja Suomi pyöräilee -kampanja. Osallistuminen on kaikille ilmainen.

Varsinaisen kisan palkinnot ovat yhden hengen palkintoja, ei voiton vuoksi ole järkeä kisata. Voitto muutenkin on varsin utopistinen, sillä omalla sunnuntai- ja työmatkapyöräilyllä ei juurikaan kisata urheiluseurojen pyöräilijöitä vastaan. On silti mielenkiintoista seurata, mihin lukemiin tässä kesän aikana pääseekään. Bonuksena työpaikkani lahjoittaa punaiselle ristille pienen summan jokaista työntekijän pyöräiltyä kilometria kohden. Voin sitten raportoida vaikka tännekin, mikä on ollut kesän saldo.

Uuden kevään henkäys

Tuulenhenkäys, muisto. Kevään tuoksu. Lintujen laulu. Kevät ja kesä puhkeaa kukkaansa ja ympäristö herää eloon. Tuntuu, että myös kaikki tutut ovat heränneet jostain talviluolistaan ja alkavat puuhata kaikkea mahdollista. Itse heräsin taas eloon pyörämatkoista. Aamut alkavat ihan eri tavalla ja tulee mieleen opiskeluajan kesät, jolloin yhtä lailla kulki pyörällä töihin. Silloin oli vielä vapauden tunne, kun ei liikaa stressannut töistä tai muustakaan maailman haasteista.

Lämpimät kesäiset yöt, rakastan niitä. Voisin kulkea öisillä kaduilla vaikka kuinka paljon. Niiden lumo on pimeässä, joka elää niin vahvasti. Kadut ovat täyttyneet yön kulkijoista, jotka ottavat ilon irti hetkestä. Vaatteita ei tarvitse raahata kilokaupalla, vaan riittää se, mikä verhoaa kehoa soveliaisuuden rajojen mukaan.

Öitä kuljen ehkä taas yksin, mutta se on kuin palaisi vanhaan tuttuun kotiin. Ei silloin murehdi tulevaisuutta, mennyttä tai muutakaan. Ainoa, mitä toivoo, että hetken voisi pysäyttää ja muistaa lämmöllä myös niinä öinä, kun on kylmää ja kurjaa.

Uutta suuntaa

Mihin sydän vie? Miten se huutaa? Ei se aina ole niin selvää. Ei aina voi edes sanoa, kuinka kauan kestää, ennen kuin pudotuksen jälkeen osaa taas jatkaa elämää.

Yksi keino on toki keskittyä siihen, miksi se jäi taakse tai miksei haluttu asia onnistunut. Arvioida realistisesti, olisiko sillä ollut mahdollisuutta onnistua. Jotenkin on vain uskoteltava itselleen, että asiat kääntyivät parhain päin, vaikkei se sillä hetkellä siltä tuntuisi.

Elämä kouluttaa ja opettaa. Joskus vain yksinkertaisesti päätyy risteykseen, josta on vain pakko kääntyä eri suuntaan, kuin mihin olisi halunnut. Harvoin sitä oikeasti saa kaikkea, mitä olisi kovastikin halunnut. Mennyttä on turha jäädä turhan pitkäksi aikaa itkemään. Asiat on toki hyvä pohtia läpi ja käsitellä. Antaa ajan kulua niin, että hymy nousee huulille luontevasti ja osaa nähdä taas asiat avoimin mielin.

Seuraava parisuhteen sivu on tyhjä

Harmaata, hetken elämä on harmaata. Muisti kertoo, että ennenkin on näistä pohjakosketuksista selvitty. Silti se ei vielä kovasti piristä, on vielä liian aikaista. Tuntemukset vaihtelevat tällä hetkellä kovasti - hetken on hyvä olla, hetken haluaisi lähteä etsimään jotain uutta ja hetken taas maailma tuntuu kaatuvan niskaan. Pahimmillaan kaikki tunteet ovat vain päällekkäin samaan aikaan, eikä oikein tiedä, että mitä pitäisikään tuntea.

Toisaalta ylipäätään tuntee, mitä ei sitäkään pidä väheksyä tai aliarvioida. Viime kuukaudet ovat merkinneet paljon, sillä muuten se ei niin kirpaisisi. Kiitos ja kunnia sille, koska oikeastaan eniten pelkäisin sitä, jos elämäni haipuisi pois, merkitsemättömään harmaaseen massaan, jossa tunteella ei ole merkitystä. Välitin oikeasti ja laitoin itseni likoon. Yhäkin on vaikea hahmottaa, mikä oli varsinainen syy erolle, mutta parisuhteet ovat aina kahden kauppa. Jos toinen tuntee, ettei halua olla mukana, ei siitä suhdetta enää saa aikaiseksi. Jos asiaa pitkittää, pahentaa vain omaa oloaan.

Tunteiden myrskyyn auttaa aika, joka aina ennenkin on parantanut haavat. Ystävät, jotka ovat yhä lähellä ja välittävät, tuovat helpotusta. Ensimmäisistä suhteista on oppinut sen, ettei elämä voi pyöriä yhden parisuhteen ympärillä, koska silloin suhteen kaatuessa katoaa kaikki, mikä tuo merkitystä elämään. Kevät on muutenkin puhkeamassa kukkaan ja elämä herää koloistaan. Kun vielä vähän toipuu, voi elämään paistaa taas aurinko aivan entisellä tavalla.

Lopuksi vielä yksi vanha klassikko, PMMP ja Joutsenet:

Lainattua aikaa

Lainattua aikaa, jonka kulumista katse seuraa kovana. Tik, tok, tik, tok. Kello käy ja olo on voimaton. Hampaiden puremista yhteen, jotta hermot pitävät ja pokka pysyy. Odottaminen, jossa minuutit tuntuvat vuosilta ja tunnit eliniältä.

Pilvilinnoissa haahuilulla on joskus se haittapuoli, että joskus putoaa ja korkealta. Joskus taas horjahtelee ja miettii, onko seuraava askel se viimeinen, jonka jälkeen suunta on kohti tyhjyyttä, kohti yksinäisyyttä. Pudotuksen pelkääminen ja odottaminen on oikeastaan se vaikein tilanne. Pudotessa pitää vain sulkea silmät ja antaa mennä, sillä mitään ei oikeasti voi enää menettää. Kaikki meni jo ohi, muttei millekään enää voi mitään. Pyristely ja pelastaminen on monesti turhaa, ne vain viivyttävät väistämätöntä.

Maassa taas on jotain tukevaa jalkojen alla, jotain, josta voi taas ponnistaa pienin askelin ylös.
Kyyneleet, jotka virtaavat poskia pitkin on kuin taisteluarvet, joita kantaa hetken ylpeinä. Sitten ne voi pyyhkiä pois, loihtia hymyn taas kasvoille ja jatkaa elämään sitä vanhaa elämää, johon oli jo niin tottunutkin. Siinä vaiheessa se ei enää kirpaise niin pahasti, vaikka kaipuu vielä jossain takaraivossa muistuttaakin itsestään. Hitaasti, päivä päivältä kaipuukin katoaa, takaisin unholaan.

Kevättä rinnassa

Vappu vierähti ihmetellessä. Kevään ilmat koettelivat, tuuli, satoi ja välillä kirkastui ja paistoikin. Säätilojen koko kirjo käytiin läpi, ainoastaan räntä puuttui - hyvä niin. Tänään oli vuorossa hieman erilainen kevään puuha, nimittäin polkupyörän kaivaminen talviteloilta. Toki kumit oli jo paikattu ja muutenkin pyörä oli ajokunnossa. Kevätaurinko houkutti kokeilemaan ja pitkästä aikaa oli kiva liihottaa keväisiä teitä pitkin.

Oli hienoa herätä kevään ensi merkkeihin. Silmut näkyivät monessa puussa ja maakin hieman jo vihersi. Ei välttämättä vaadita kuin muutama aurinkoinen päivä, niin maailma täyttyy nuoresta vihreydestä, puiden hiirenkorvista, jotka tuntuvat joka kevät yhtä riemullisilta. Kukkia näkyy jo hieman siellä täällä ja pitkän lumisen talven jälkeen on hauska seurata, kuinka elämän kirjo taas täyttää maat ja mannut.

Pyöräretki teki muutenkin terää. Oli kivaa pitkästä aikaa nauttia luonnosta ja testata oma kunto. Talven sairastelujen jälkeen tuntui hyvältä antaa vaan mennä, rauhallisesti eteenpäin huolehtimatta turhista. Kerrospukeutuminen suojasi kylmältä viimalta, joka vielä puri hieman nenänpäätä ja korvalehtiä. Huomenna sitten testataan miten kävi. Saattuuko jokainen askel, vai onko elimistö liian hellänä istumista varten? Ei voi tietää, mutta kerran vain kirpaisee.