Haamuna kaduilla, muistojen kujilla

Väsymys vie voittonsa. Se tukahduttaa tunteet ja kaikkea katsoo harmaan harson läpi. Töissä jaksoi juuri olla ja sen jälkee raahauduin kauppoihin, vain ihmetelläkseni suurta valikoimaa. Ruokaa tarttui kasillinen mukaan, mutta suurta intohimoa en kokenut.

Näin kodin turvasta on kuitenkin helppo muistella matkan pieniä kommelluksia. Esimerkiksi seuraavat lausahdukset alussa ihmetyttivät kovasti:

"Please do the same" - tämä toistui ja toistui, käytännössä tarkoittaisi käsittääkseni samaa kuin please do this/that. Ihmetytti pitkään, mutta ilmeisesti kääntyvät kauniisti hindille, kun on niin yleisesti käytössä.

"I blocked the car" "so the car is reserved for us?" "maam, I blocked the car" "you mean, you booked the car?" "yes, the car is blocked" "???" Tämä tarkoitti sitten sitä, että auto oli varattu, mutta sen sijaan, että olisivat voineet käyttää sanaa booked, niin tuo blocked kirvoitti mukavan jännityksen tunteen varaajassa. Ei voinut ikinä olla varma, oliko auto tosiaan tulossa, vaiko estynyt. Varsinkin kun yritti lentoasemalle keskellä yötä, tämä oli erittäin rauhoittava ja luotettavan oloinen vastaus.

Lisäksi on aivan ihanat email/sms-lyhenteet. Gr8 (great), GM (good morning) ja EOD (end of day) kumppaneineen. Yritä sitten saada selvää, kun viesteissä joka lauseessa on jokin tyypillinen intialainen lyhenne. Ehkä kuitenkin jossain vaiheessa osaan kaikki avainsanat uuteen kieleen ja pääsen ihmetyttämään työkavereita sanastolla, joka on niin lähellä englantia, mutta kuitenkin niin kaukana helposti ymmärrettävästä kielestä.

Kotimaassa! Vihdoinkin!

Niin. Olen nyt taas Suomessa. Aivan puusta pudonneena. Totaalisen pihalla. Uupunut, väsynyt, sekaisin. Nukuin yöllä kymmenkunta tuntia - pidenpään, kuin kertaakaan Intiassa. Hiljaisuus on tyrmistyttävän ihanaa. Ihmettelen kotini tavarapaljoutta ja ruoan määrää. Haaveilen mainosten maailmassa ja yritän pestä matkalla kertynyttä tomua pois.

Viimeinen päivä meni perinteiseen Intia-kategoriaan. Puoli kahdelta kuljettaja soittaa, että "yes, maam, I'm now here", johon meikäläinen ihmettelee, että muuten ihan hyvä, mutta tulit kaksi tuntia liian aikaisin. Lentokone kun lähti vasta kuuden jälkeen, kenttä oli pieni ja kentälle ajoi sen 20 minuuttia, jos oli liikennettä. Tämän vuoksi neljä ja puoli tuntia oli selkeästi hätävarjelun liioittelua. Silti hyvä, että kuljettaja oli ajoissa paikalla, eipä ainakaan tarvinnut jännittää, löytääkö hän perille keskellä yötä. Kuljettaja sitten ilmeisesti nukkui autossa sen kaksi tuntia, minä sängyssäni kaksi tuntia ja varttia vaille neljä oli sitten suuntana kenttä (tämä sen vuoksi, että kuljettaja näytti siltä, että tarvitsee puoli neljältä vartin toetakseen, ei kyllä käynyt kuljettajaakaan kateeksi).

Kentällä ei ollut sitten mikään vielä edes auki. Haahuilin edestakaisin, yritin tappaa aikaa parhaani mukaan. Vessa oli epäkunnossa ja kaduin sitä, että päätin tyhjentää vesipullon turvatarkistuksen yhteydessä. Istuin jalat ristissä ja taistelin väsymystä vastaan kellon tikittäessä verkkaisesti eteenpäin. Liput ja passit tarkastettiin miljoona kertaa ennen koneeseen nousua. Tällä kertaa tiesin tageista, ja prosessi oli Punen päässä selkeä. Kone oli täynnä hyttysiä, aamiainen oli välttävä. Odotuksen tuntu valtasi, tieto siitä, että pääsee Suomeen alkoi konkretisoitua päässä.

Delhissä oli taas kolmen tunnin vaihto. Tiesin vahdata kelloa ja suunnilleen järkevästi se sujuikin. Melkein tunti jäi aikaa hengata tax-free kaupoissa, vaikka taas oli hieman säätöä noiden tagien kanssa. Muistaakseni matkalaukkuja ei enää läpivalaistu Delhin päässä, käsimatkatavaroita lukuunottamatta. Lopulta lähestyi odottamisen autuus: nousu Finnairin koneeseen, suomalaiset lehdet käteen ja suomen puhuminen ensi kertaa livenä sen jälkeen, kun työkaveri lähti helmikuun lopussa takaisin Suomeen. Hassua. Koneessa oli perus suomi-mättöä, ei mitenkään kovinkaan houkuttelevaa, mutta lento oli pitkä, joten kummasti maistui. Huipennuksena saapuminen Helsinki-Vantaalle, jossa vastassaolijoilla oli lämmin talvitakki mukanaan odottamassa. Omat takkini kun olin jättänyt Suomeen ajatellen, että tottahan toki maaliskuun lopussa on jo kevät pitkällä ja selviän parilla neuleella kotiin asti. Niinpä niin - ulkona on paljon enemmän talvi kuin silloin, kun oikeasti lähdin matkalle. Ehdin siis kokea Suomen talvea kunnolla ja toivottavasti kevättäkin vähän, ennen kuin käsky käy matkalle Intian ihmeelliseen maailmaan.

Todiste

Täällä kävelee norsutkin tiellä. Paikoitellen ne ovat jopa vaaleanpunaisia.


Nyt blogi saattaa hiljetä pariksi päiväksi. Uudessa kämpässä ei ole nettiä ja töistä yhteys blogiin on blokattu jonkun tylsän tietoturvasäännöstön takia. DC:ssä (paikallinen suuren suuri ostoskeskus vrt. esim. Jakomäen tai jonkun Suomen pikkukylän ostari) olen bongannut yhden nettikahvilan tapaisen, yritän mennä sinne, jos on aikaa. Tänään kuitenkin saattaa vierähtää tovi kämpän saamisessa asuttavaksi ja huomenna on suuri pakkausoperaatio. Minua hirvittää jo nyt, että miten on niin paljon tullut kerrytettyä tavaraa tämän reissun aikana, vaikka en mielestäni ole ostanut paljon mitään. Vaikka osa vaatteista tänne jääkin odottamaan seuraavaa oleskelua, voi silti joutua pakkaamaan kieli keskellä suuta.

Vieno pyyntö postikorteista

Ne, jotka kaipaisivat minulta korttia, mutta sitä ei ole kuulunut a) Intian postin vuoksi b) vajavainen osoite ei ole riittänyt tai c) sen vuoksi, että en ole ehtinyt kaivaa osoitteita, voisivat lähettää minulle osoitteensa työmailiin. Eli etunimi.sukunimi@firma.com (muihin maileihin en pääse käsiksi varmuudella ennen paluuta Suomeen). Ison pinkan kortteja lähetin tuossa jonkun aikaa sitten ja vahvistuksia on tullut muutama, että kortti on tullut perille. Joissain kuitenkin osoite oli vajavainen tai jotain muuta puuttui, joten ehdin vielä laittaa uuden, mikäli reagoitte nopeasti. Uskoisin, että lentoasemalla on vielä postilaatikko, ainakin parasta oisi olla, niin saisitte postikortin edes tämän reissun aikana. Muuten menee ensi reissuun.

Ruuhkassa

Niin, tänään tein aika pahan mokan. Ajattelin fiksusti, että käyn töiden jälkeen hakemassa kaupasta siivoustarvikkeita ja sitten aloitan muuton uuteen kämppään. Niin, missä mentiin pieleen... Oisikohan siinä kohdassa, kun erehdyin ajattelemaan töiden jälkeen. Jos olisi ollut fiksu, olisin lähtenyt töistä sen kaksi tuntia aikaisemmin. Silloin tiet eivät olisi olleet tukossa ja olisin ehtinyt hoitaa asiani nopeasti. Mutta ei, Intian ruuhkat pääsivät yllättämään ja tuli varmaan istuttua autossa vähintäänkin se 1,5 h illasta. Huoks, olisi ollut parempaakin tekemistä.

Sain kuitenkin muutettua tavarat ja toivon, ettei nykyiseen kämppään ole jäänyt mitään kovinkaan olennaista. Samalla hain lopulta puvun (tai sen housut) ja paidat, niitä on odotettukin. Se onkin varsin käsittämätön tarina, tämä taisi olla 9. kerta, kun kävin samalla räätälillä. Lupasivat tosiaan yhdellä sovituksella tehdä puvun, mutta intialaiseen tapaan puku oli vähän... öö... mitä oli, enkä kelpuuttanut sitä ennen kuin vasta nyt. Virheet olivat kaikkien vaatteiden suhteen sen verran isoja, ettei niitä olisi kehdannut laittaa muuten päälle. Nyt kuitenkin näyttää hyvältä, ja saatte kuulla tarinan alusta alkaen joskus, kun minulla on paremmin aikaa.

Epäonnistunut pakkausyritelmä

Tänään oli vuorossa pakkausta. Ja oikeastaan on yhäkin, sillä vielä löytyy pöydältä sitä sun tätä, jotka ehdottomasti pitäisi vielä pakata mukaan. Tämä on varsin hyvää harjoitusta sitä varten, kun kolmen päivän päästä pitää kaikki kamat kasata ja mahduttaa kahteen matkalaukkuun. Tänne tosiaan tulin yhdellä laukulla, mutta jotenkin eksyin ostamaan myös toisen laukun, kun kivan näköinen ja sopivan hintainen sattui eteen. Mikään aivan halpa se ei ollut, ainakin itse olin suhteellisen vakuuttunut siitä, että kyseessä on aito Samsonite. Tosin mistäpä sitä koskaan tietää, varsinkaan kun kyseessä on Intia.

Mutta pakkaukseen. Jätän osan tavaroistani tänne, esimerkiksi farkut eivät enää matkaa takaisin Suomeen. Silti tuntui, että erilaisia muovipusseja kertyi vähintään sen kolmen ison laukun verran, joten jotenkin on tässä vielä tsempattava ennen varsinaista lähtöä. Ihmeellistä asiassa on se, etten oikeasti ole ostanut paljon mitään, ainakin sellainen kuva minulla täällä on. Viime viikolla sorruin matkamuistoihin, mutta eivät ne nyt niin valtavasti vie tilaa, että tavaraa kertyisi kolme kertaa laukkujen tilavuuden verran. Voi siis olla, että perjantaina olen kovan paikan edessä, mitä mahtuu mukaan ja mitä ei. Sormet ristissä ja silmät ummessa perjantaita odottaen, tänään voin olla tyytyväinen kasoihini sillä tekosyyllä, ettei minulla oikeasti ollut aikaa pakata noita siististi, vaan heittelin randomisti vaatetta toisen päälle.

Ja vielä kerran vatsa...

Uskoin, että olen alkanut oppia, kuinka täällä eletään ilman, että jatkuvasti rampataan lääkärissä. Minulla on kaksi luottoravintolaa, enkä syö muualla, ainakaan täällä Magarpatta cityn sisällä. Ulkopuolella on kourallinen ravintoloita, joihin myöskin luotan, mutta siihen se jääkin. Viikonlopun ruokailut menivät yhdessä tutussa ravintolassa sekä pizza hutissa, joten se piti olla selvä. Ruokaa jäi ylikin vielä sen verran, että söin sitä eilen - taisi olla virhe, vaikka kylmässä jääkaapissa olikin alle kaksi vuorokautta.

Joten taas... yöllä herään siihen, että vatsassa kiertää ja kolisee. Ramppaan taas vessassa aamulla, sillä ripuli on ilmeinen. Nyt on taas parempi olo, joten ei varmaan tarvitse käydä lääkärissä. Onneksi. Niitä käyntejä on kyllä tämän oleskelun aikana kertynyt liian paljon. 5 kertaa olen tainnut käydä lääkärissä ja neljä kertaa syönyt antibiootteja. Lisäksi olen ajoittain muuten vain nappaillut vatsaa parantavia käsikauppalääkkeitä. Aika kova saldo 10 viikolle. Tätä voi selkeästi seuraavan oleskelun aikana parantaa, jos riittäisi vaikka se yksi antibioottikuuri kolmeen viikkoon.

Muutto edessä

Kuukausi sitten ilakoin siitä, että olisi aika muuttaa. Intiassa kuitenkin kaikki tuntuu venyvän, ja päivä kerrallaan on joutunut ihmettelemään, että ei vielä tänään tai tällä viikolla. Nyt kuukautta myöhemmin tämä tilanne alkaa oikeasti olemaan lähellä, sillä minulla on uuteen kämppään avain. Kaikki huonekalut eivät ole saapuneet ja lakanatkin on vielä pesemättä, mutta periaatteessa se on jo omasta valinnastani kiinni, että milloin haluan muuttaa. Lopulta. Ironista kyllä, tämän oleskelun viimeinen viikko tällä erää on käsillä, joten pystyn nukkumaan tässä uudessa kämpässä ehkä kaksi päivää, jos siis onnistun pakkaamaan tässä välissä. Viikonlopulla pääsenkin taas ihmettelemään, miltä näyttää Suomen talvi, tuntemaan viiman ihollani ja värisemään kylmästä, kun ympäristö herää hitaasti kevään ihmeellisyyteen.

Muutosta johtuen nämä päivitykset ovat hieman satunnaisempia, sillä illat venyvät laittaessa uutta kämppää siihen malliin, että siinä pystyisi asumaan. Yrittäkää kestää. Suomessa pääsen avaamaan kuvalliset arkkuni ja latailemaan surutta paljon kuvia matkasta näkyville. Voin tehdä asioista, joista ehdottomasti halusin kirjoittaa, mutta kun kaikkeen ei vain into tai aika riittänyt tässä ihmeellisen maailman pyörityksessä.

Seikkailu intialaiseen malliin

Kuten monet muutkin seikkailut, kaikki alkoi pienestä, hienolta kuulostaneesta ideasta. Projektin pojat päättivät, että voisi olla hyvä tehdä patikointiretki Fort Sinhagadille. Minutkin ohimennen kutsuttiin mukaan, joten päätin käyttää tilannetta hyväkseni. Muutenkin olin halunnut päästä kävelemään luonnossa, joten milloin tulisikaan parempi tilaisuus vastaan!

Fort Sinhagad on kukkulan päällä. Lähtö oli lauantai-aamuna. Mukaan kehotettiin pakkaamaan nestettä ja ruokaa, ruokaa siksi, etten oikein voi syödä paikallisten pikkuravintoloista mitään. Tai no, ainahan sitä voi syödä, mutta kun seurauksista kärsii seuraavan viikon, niin eväät tuntuvat tosiaan paljon houkuttelevammalta ratkaisulta. Mukaan siis pakkasin kaksi litraa nestettä, pähkinöitä, keksejä ja myslipatukoita. Kyllä muutaman tunnin reissulla tuolla määrällä selviää, kun kuitenkin söin runsaasti ennen lähtöä.

Harvinaista kyllä, lähtö ei viivästynyt mitenkään älyttömän paljon. Puoli yksitoista venyi yhteentoista, mutta sen jälkeen olimme oikeastikin lähtökunnossa. Matkaa kukkulan juurelle oli reilun tunnin verran.

Auto saatiin näppärästi parkkiin kukkulan juurelle ja päästiin liikkeelle. Intialaiset olivat ostaneet viiden litran pullon vettä mukaan, koska huipulla ei ollut kuulemma vettä saatavilla. Itse olisin ehkä ostanut viisi litran pulloa, mutta päätin olla asiasta hiljaa. Omapahan on valintansa ja elämä opettaa.

Pojat kävivät rinteen kimppuun kovalla tohinalla ja itse olin hetkisen melkein hätääkin kärsimässä (en nyt oikeasti). Lenkkeilen säännöllisesti ja silti tahti ylöspäin tuntui selkeästi liian kovalta. En kuitenkaan viitsinyt mainita mitään, ajattelin odottaa jonkun aikaa, josko tahti hiljenisi, kun ei nyt mitään aivan suurta hätää tai taaksejäämistä vielä ollut havaittavissa. Ei aikaakaan, kun peräpää tarvitsi tauon. Sitten taas liikkeelle, vauhti oli jo aavistuksen hiljentynyt. Ja taas tauko. Pieni matka mäkeä ja tauko. Seuraava vartti koostui jo enemmän tauoista kuin kävelystä. Aurinko porotti ja paahti ja olo oli kuin saunassa.

Puolen tunnin jälkeen puolet porukasta luovutti ja kääntyi takaisin. He sanoivat tulevansa autolla nyppylän päälle ja sovittiin tapaavamme siellä. Viiden litran vesipullo suuntasi alas, sillä arvioimme, että ylöspäin oli enää alle puolisen tuntia. Lisäksi matkalla oli mehunmyyjiä, joten aivan älyttömässä hädässä ei oltu. Itselläni oli toki omat juomapullot vielä, tässä vaiheessa nestettä oli kulunut suunnilleen litran verran (josta puoli litraa matkan päällä) ja arvioin selviäväni hyvin.

Mäen valloittaminen jatkui siis kolmen nuorimman voimin. Kova vauhti ja tauot söivät hieman, mutta ihan mukavasti edettiin. En ollut enää hätää kärsimässä, kun pojat alkoivat selkeästi väsyä. Loppumatkasta menin jo tasaisen tappavaan tahtiin ensimmäisenä, kun pojat päätyivät kokeilemaan jyrkkiä "oikoteitä", jotka ainakin minusta näyttivät paljon rankemmilta. Olin ensimmäinen, joka saavutti itse linnoituksen, pojat olivat siinä vaiheessa aika raatoja. Nousu kesti taukoineen hieman reilun tunnin, eli mistään aivan valtavasta suorituksesta ei ollut kyse, vaikka toki kärventävä aurinko ja paikoitellen huonokuntoiset ja jyrkät polut matkaan lisähaasteita toivatkin.

Porukan toisesta puolikkaasta ei kuitenkaan näkynyt mitään kukkulan laella. Ihmettelimme siellä reilun tunnin, mutta heitä ei vain kuulunut. Siinä sitten arvottiin mitä tehdä. Modernin teknologian aikana ongelmaksi syntyi, ettei kukkulan laella toiminut kännykkäverkot. Vaihtoehtoja oli siis kaksi - polkua alas tai tietä alas. Koska polku oli varsin huonokuntoinen ja elättelimme yhä toivoa, että kaksi porukkamme sankaria olisi vielä tulossa autolla hakemaan, päädyimme valitsemaan tien.

Siitä sitten lähdimme kipittämään alaspäin. Pitkän tovin jälkeen (myöhemmin saimme kuulla, että n. 6 km:n kävelyn jälkeen) kännykät alkoivat taas toimia ja saimme selville, ettei tielle saanut ajaa autolla, eli he eivät ole tulossa hakemaan. Tie itsessään oli varsin mutkitteleva, käyden myös lähikukkulat läpi ja olimme vielä kaukana varsinaisesta määränpäänä olevasta laaksosta. Aurinko porotti ja tässä vaiheessa ei ollut vettäkään oikein enää matkassa. Linnoituksella sentään pojat olivat pystyneet ostamaan juomista ja omatkin vesivarantoni olivat olleet varsin hyvät. Kukaan ei kuitenkaan ollut laskenut sen varaan, että edessä olisi vielä tuntien tarpominen.

Mitä siis jää jäljelle? Liftaaminen! Montaa kulkupeliä ei tiellä kulkenut (kolme moottoripyörää taidettiin nähdä 6 kilometrin kävelyn aikana), mutta onnistuimme pysäyttämään moottoripyörän, jolta ensisijaisesti kysyimme tietä ja ohjeita alas löytämiseen. Tässä vaiheessa saimme sitten kuulla, että edessä olisi vielä 14 km, joten vaihtoehtoina oli tietä ylös 6 km ja sen jälkeen polkua alas tai sitten tietä alas.

Moottoripyöräilijä kuitenkin heltyi ja suostui ottamaan meidät kyytiin. Koska meitä oli kolme tarpojaa, eivät kaikki mahtuneet kerralla kuljettajan lisäksi pyörän päälle. Niinpä kuljettaja päätyi viemään meitä kahdessa erässä alaspäin. Tässä vaiheessa päästiin tosiaan siihen retken hasardiin ja intialle erittäin tyypilliseen osaan.

Ei, en ole moottoripyöräillyt Suomessa. Koskaan. Nyt kuitenkin päädyin tilanteeseen, jossa vaihtoehtoja ei ollut. Olin kolmantena ihmisenä pyörän päällä ilman asianmukaisia suojia (paikalliset muutenkin käyttävät tosi harvoin suojia moottoripyöräillessään). Minulla ei ollut mitään, mihin jalkoja olisi voinut tukea. Oikean jalan vieressä oli kuuma pakoputki, johon ei voinut laittaa jalkoja kiinni, tai se olisi polttanut. Tie oli intialaiseen tapaan huonokuntoinen ja jarrujen toimivuudestakin voi olla montaa mieltä. Tarrauduin epätoivoisesti edellä istuneeseen työkaveriin ja toivoin parasta. Hetkittäin muistin jopa hengittää, muuten olin kauhusta kankea. Tätä jatkui aina ikuisuudelta tuntuneen pätkän verran, sitten moottoripyöräilijä jätti meidät pois kyydistä ja kävi hakemassa seurueen kolmannen jäsenen. Väliajoilla jouduimme kävelemään/juoksemaan eteenpäin, sillä moottoripyöräilijä halusi säästää dieseliä. 14 kilometriä alas tuntui ehdottomasti tämän Intian oleskelun pisimmältä 14 kilometriltä. Selvisimme kuitenkin alas hengissä ja löysimme loppuseurueen. Lähdimme ravintolan kautta kotiin hengissä ja yhtä kokemusta rikkaampana. Mutta kaikki tämä säätäminen on jotain niin tyypillistä Intiaa!

Paikallisten oikeusjärjestelmästä

Paikallinen oikeusjärjestelmä vaikuttaa varsin ankaralta kiinnijääneille, ainakin jos lehtiä on uskominen. Viime viikolla Punessa tuomittiin poliisi yli kahdeksi vuodeksi vankilaan, kun hän yritti lypsää onnistumatta voitelurahoja 1000 rupiaa (n 15 euroa) länsimaalaiselta liikemieheltä sillä verukkeella, ettei hänellä ollut kaikkia ajamiseen vaadittavia asiakirjoja mukanaan. Toki voi asiaan vaikuttaa se, että kyseinen rikos sattui länsimaalaista kohtaan ja vei poliisilaitoksen kiusalliseen valoon, vaikea sanoa, olisiko järjestelmä yhtä hyvin toiminut paikallista kohtaan.

Pari päivää sitten Suomessakin uutisoitiin tapauksesta, jossa kävi kiinnijääneen varaskoplan vielä huonommin, heidät poltettiin elävältä. Samanlainen lynkkausmieliala taisi olla myös Mumbain pommi-iskujen tekijöitä kohtaan, joista yksi selvisi vastaamaan teoistaan intialaisen oikeusjärjestelmän edessä. Kovat ovat siis rangaistukset maassa, jossa ihmisiä on niin paljon, ettei niitä muuten saisi pidettyä kurissa.

Paikalliset ihmiset tuntuvat pelkäävän kovasti maailmaa. Kaduilla kävely ei kuulemma ole ilta-aikaan turvallista ja vieraille ei mielellään puhuta (paitsi silloin kun pitäisi löytää jokin paikka). Toki varovaisuus on aina hyvästä, mutta ajoittain näiden pelot tuntuvat liioitelluilta. Terve järki on toki paikallaan, mutta jotenkin tuntuu, että paikallisten lehtien uutisointitapa vaikuttaa tosi paljon siihen, että kuinka he hahmottavat maailman ja kuinka paljon he sitä pelkäävät.

Kukkia, paljon kukkia

Suomessa talvi jyllää, joten voisin piristää teitä kuvilla kukista, jotka ilahduttavat täällä päivittäistä elämää:

Aga Khanin palatsi kuvina

Aga Khanin palatsi on siis kesähuvila, joka toimi Gandhin kotiarestipaikkana vuodesta 1944 vuoteen 1946. Tänä aikana kuoli sekä Gandhin sihteeri (jota hän arvosti kuin poikaansa) että vaimo, joten aivan kevyt ei tämä aresti kulunut. Suuret olivat paikan mukanaan tuomat verot ja ehkä juuri tämän vuoksi Gandhin tuhkatkin löytyvät paikasta. Paljon tuli otettua kuvia, tässä muutama, jonka sain ladattua blogiin:

Ulkoa rakennus näyttää kesähuvilalta, ja siihen se on varmaan tarkoitettukin:

Intialle perinteiseen tapaan intialaisille sisäänpääsymaksu on 5 rupiaa ja ulkomaalaisille 100 (= 1,5 euroa)
Sisältä löytyi kuvia ja patsaita Gandhin elämästä.



Aga Khanin palatsin rakennuttaja:

Vielä kuva ulkoa:

Tuhkat:

Unista meininkiä ja viikonlopun muistelua

En tiedä, mikä on syynä, mutta viime päivät olen herännyt tilanteesta, jossa olen nukahtanut läppärin ääreen, aivan liian aikaisin. Kovasti olisi vielä tekemistä, mutta uni on vienyt voiton, vaikka kello ei ole näyttänyt paljoakaan. Ehkä syynä on vielä viime viikon tauti, josta toipumista varten keräilee voimiaan. Ehkä syynä on kuumuus, joka hohkaa läpi elimistön tai sitten syynä voi olla viikonloppu, jolloin tuli innoissaan kierrettyä taas maita ja mantuja.

Olin esimerkiksi eilen varma, että olin nukkunut koko yön, kun hikisenä heräsin farkuissani, valot päällä ja tuuletus täysillä. Kello oli kuitenkin vain yksi, joka tarkoittaa sitä, että olin onnistunut nukahtamaan siinä ysin-kympin paikkeilla. Sunnuntai ei ollut paljoa parempi, heräsin kirjaimellisesti läppärin näppäimistön päältä. Ehkä elimistö yrittää näin ottaa takaisin matkan alkuvaiheen ripulista kärsittyjä öitä, ei voi tietää.

Viikonlopulla tuli sitten kierrettyä Punea ihan urakalla. Syynä oli vierailija Suomesta, rakas isäni, joka myöskin sattumoisin eksyi tälle puolelle maapalloa. Tuli kierrettyä Punen keskustaa, katseltua historian havinaa vanhan linnoituksen muodossa ja tutustuttua Aga Khanin palatsiin, jossa Gandhi oli koti-arestissa kahden vuoden ajan. Lisäksi palatsin läheisyydestä löytyy Gandhin tuhkat ja Gandhin muistolle pyhitetty pieni museo. Historian havinaa parhaimmillaan, neuvostoliittomainen museo ei ollut varmaan muuttunut viiteenkymmeneen vuoteen. Silti se oli historiallisena muistomerkkinä varsin vaikuttava, oikeastaan ehkä hienoin varsinaisesti Puneen liittyvä nähtävyys, mitä reitin varrelle on tähän mennessä sattunut. Kuvia paikasta on jonkun verran, laitan niitä sitten nettiin, kun läppäri taas suostuu tekemään paremmin yhteistyötä.

Kesä käsillä

Kesä on korvilla. Naistenlehdet pauhaavat kesän uudesta muodista, sillä vuodenajat ovat täällä ristissä Suomeen verrattuna. Kesäkuussa alkavat sateet, ilma viilenee ja kesä on sitten tietyssä mielessä ohi.

Nyt ei kestä enää pitkään, kunnes päivälämpötilat lähenevät sitä 45 (nyt on jo parhaimmillaan yli 40 astetta) ja aurinko paahtaa maan karrelle. Maastopalot ovat arkea, kun ympäristö on rutikuiva. Ne joko syttyvät itsestään tai sytytetään tahallaan, jotta maa uudistuisi, roskat palaisivat pois tai ympäristö ei enää haisisi niin pahalta. Tähän mennessä olenkin ihmetellyt, kun paikalliset vääntäytyvät yli 30 asteen helteessä mustassa nahkatakissa paikasta toiseen. Ehkä se oikeasti johtuu siitä, että paikalliset ovat tottuneet niin paljon kuumempaan. Kohta joka tapauksessa alkaa olla tarpeeksi lämmin, että nahkatakkeja ei tarvita tarjetakseen helteessä, ei edes kylmäverisimmätkään intialaiset.

Perjantain sateen vuoksi ilma oli onneksi viileämpi, mutta kohta se taas luultavasti huitelee omissa korkeuksissaan. Alan kaivata Suomea, järveä ja virkistävää pulahdusta. Leppoista oleskelua, kun on miellyttävä olo, eikä koko ajan tukalan kuuma. Kahden viikon päästä pääsee ihmettelemään, mitä on lumi, kura ja räntä, kevään tuskainen odotus ja kaipuu lämpöön.

Ensimmäinen sade

Ihmeiden aika ei ole ohi. Vielä eilen pidin sateenvarjoa kädessäni ja pohdin sen lähettämistä Suomeen yhtenä turhimmista mukaan pakatuista tavaroista. Tänään taivas repesi ja maa sai ensimmäisen sateensa niihin 8 viikkoon, jonka täällä olen oleskellut. En yhtään tiedä, kuinka pitkään täällä on ollut satamatta, siltä vaikutti, ettei täällä ole vähään aikaan ennen tuloanikaan satanut.

Ukkostaa ja salamoi. Jo lapsena minusta oli mahtavaa katsella, kun taivas repesi ja valot täyttivät taivaan kannen. Ääri-ilmiöt kiehtovat, ne muistuttavat, ettei elämä kulje aina samaa reittiä. Ne kertovat, ettei kaikkea voi aina hallita tai välttämättä ennustaakaan. Ilmakin tuoksuu aivan erilaiselta, joskin täällä sekin eroaa vielä jonkun verran. Maa uudistuu, ilma uudistuu ja sade kuljettaa pois tomun ja pesee ympäristön puhtaaksi. Huomenna voikin sitten ihmetellä, onko ympäristö paljonkin muuttunut sateen vaikutuksesta.

Ulkoistettuna

Sairaana olen jumittanut nyt koko alkuviikon ja tämän päivän kotona, omalla sängylläni. Välillä nukkuen, välillä torkkuen tai tuijottaen, mitä televisio voi tarjota. Käytännössä neljä-viisi kanavaa on sellaisia, että niitä yhtään jaksaa katsoa, animal planet, discovery, star movies ja hbo, sekä lisäksi yksi hindinkielinen musakanava. Näin ollen tarjonta alkaa pikkuhiljaa kypsyttää, vaikka uni korjaakin ajoittain mukaansa, joten kokonaisia leffoja/sarjoja en kauhean pitkäjänteisesti ole onnistunut seuraamaan.

Yksi poikkeus kuitenkin on. Leffa nimeltä Outsourced on varsin hilpeä ja koskettava pläjäys aiheesta, joka on tällä hetkellä varsin läheinen. Siinä työpaikastaan ulos saneerattu mies lähtee Intiaan etsimään niitä töitä, jotka ulkoistettiin kauas pois. Samalla on pientä yhteentörmäystä Intian kulttuurin ja ihmisten kanssa. Tunnelmaltaan outsourced menee vähän samaan kastiin mm. sidewaysin ja muiden vastaavien, leppoisten ajankulkuleffojen kanssa ja on varmasti rattoisa illanviete. Huumoriakaan ei ole kokonaan unohdettu.

Kokonaan en tätä leffaakaan ole nähnyt (siitäkään huolimatta, että se on kahtena peräkkäisenä päivänä tullut tv:stä), mutta ainakin niiden pätkien perusteella, jotka siitä näin, se kuuluu ehdottomasti katsottavien joukkoon, kun tulen täältä takaisin. Ellei sitten tule vielä yhtä ylimääräistä uusintaa jonain sellaisena aikana, kun eksyn taas tv:n ääreen.

Holi vatsataudin kourissa

Olo on taas vaihteeksi parempi. Ei se toki mikään hyvä ole, mutta maanantaihin verrattuna inhimillisempi. Paha ripuli vaivaa ja se iskee ennalta-arvaamattomasti. Näin ollen vietän luultavasti koko päivän neljän seinän sisällä peläten taudin seuraavaa vastaiskua.

Eilisen päivän saavutus on, että sain lima-maissi-kanakeiton (oikealta englanninkieliseltä nimeltään sweet-corn-soup) kokonaisuudessaan alas niin, että se jopa pysyi siellä. Varsin sinnikäs joutui olemaan, tämä taistelu käytiin kolmessa eri osiossa, jossa ensimmäisessä keittoa meni vatsaan sen sentin verran kulhon reunasta. Lisäksi vatsaan päätyivät pari toastia ja hieman noodeleita, eikä vatsatauti kertaakaan iskenyt täydellä voimalla näitä ruokia vastaan. Toki hieman vatsassa velloi ruokailun jälkeen, mutta ei mistään kammotustaudista voi kuvitella parantuvansa sormia napsauttamalla.

Tänään on sitten hindujen juhla nimeltä Holi. Toimisto on kiinni ja kadut täyttyvät ihmisistä, jotka tekevät kepposia ja ruiskuttavat värivettä toistensa päälle. Intialaisten tapa pitää hauskaa on varsin erikoinen. Kova mekkala tuolla ulkona tuntuu käyvän, mutta jostain syystä en ole kovinkaan innostunut. Suuressa vaatevalikoimassani ei ole niin monta uhrattavaa vaatekappaletta, enkä jostain syystä näe kepposten tekemistä tai toisten ruiskuttamista väreillä (tai ruiskutettavaksi tulemista) sellaiseksi aktiviteetiksi, jossa nyt ehdottomasti haluaisin olla mukana. Ainakaan näin kipeänä. Näin ollen tyydyn katselemaan katujen vilkasta meininkiä kattoterassilta ihmetellen tätä Intian juhlien kirjoa.

Maailman hirvein vatsatauti

Kyllä, nyt on toivottavasti aallonpohjat koettu siitä, mitä voi tapahtua, jos syö vähäänkään epämääräisempää ruokaa. Tähän vatsatautiin kuuluivat niin vatsan pistäminen, polttelu, krampit, oksennusröyhtäisyt ja ripuli. Vatsa oli niin kipeä, että välillä oli kaksinkerroin eikä voinut kuvitellakaan liikkumista. Lisäksi kuume nousi (se oli itse asiassa pelastus, kun aina välillä simahteli kuumeiseen uneen) ja ilta päättyi oksenteluun.

Päivän nukuin käytännössä työpaikan hoitsun ns. tunnin nukkumapaikoilla. Aamulla näin lääkäriä, mutta neljä eri valmistetta ei saanut oloa paremmaksi, joten neljän maissa lähdin sitten vaihteeksi moikkaamaan Noble hospitalin lääkäriä. Projektin pojat lähtivät mukaan, joten tämä kerta oli helpompi, kun oli joku kääntämässä. Taas tuli niin monenmoista droppia.

Syöminen - niin. Kovasti sitä ainakin yritin ja tsemppasin. Jostain syystä kaikki hajut ovat tässä tilassa voimakkaampia, joten tuskaa teki edes riisinpalasten nieleminen (niissä oli jokin intialainen haju). Keittoon en oikein edes uskaltanut koskea, se vain tuoksui jotenkin niin luotaantyötävältä. Hapankorppuja söin pari ja muutama tunti myöhemmin lisää riisiä ennen lääkkeiden ottamista. Tosin tuo jälkimmäinen tankkaus ei päättynyt niin hyvin, sillä minuutti lääkkeiden ottamisen jälkeen vatsa ilmoitti varsin vahvasti, että se päättää kääntyä ympäri. Lopulta seurasi tämä grande finale pahoinvoinnin saralla, eli jokainen murunen vatsasta ulos. Toivottavasti se siis nyt rauhoittuisi, kun pahoista pöpöistä on päästy. Lääkkeet jouduin ottamaan uudestaan (ainakin kaksi tabua), kun bongasin ne siinä samalla. Ehkä tämä tästä, aamuun verrattuna olo on jo vahvempi ja tuo norjan puhuminen teki oikeastaan ihan hyvää. Eipäs ainakaan vello vatsassa ihan niin pahasti kuin kuluneen päivän aikana.

Katsahdus ympäristöön

Askel, hypähdys, pysähtyminen. Silmät kiinni, kuulostellaan. Onko mitään muuttunut - ei varsinaisesti. Kymmenes päivä yksin ja olen vielä hengissä. Monet asiat lähtee siitä, miten niihin suhtautuu. Voi sulkea silmät ja toivoa syvään. Ihmetellä maailmaa ja tutustua uusiin ihmisiin.

Sillä sitä tämä uusi aika on ollut, tutustumista. Kun kaikki tuttu katoaa ympäriltä, tulee hetki, jolloin on pakko avata silmänsä. Hetki, jolloin kaipaa uusia ihmisiä ympärilleen, hetki, jolloin yksinkertaisesti kynnys uusien ihmisten kanssa puhumiseen on madaltunut niin paljon, että tuntuu luontevalta aloittaa keskustelu jostain aivan pienestä ja turhasta. Harvoin sitä kuitenkaan on aivan yksin ja monet Puneen eksyneistä intialaisistakin on tietyssä mielessä vielä yksin, rakentamassa omaa elämäänsä uusille urille.

Väliaikaisuus - siitä tämä kaupunki on saanut kuvansa. Ihmiset tulevat, kun heidät buukataan projektiin ja lähtevät, jos projekti vaihtuu tai heidän rooli lakkautuu. Harvoilla on täällä sukua, perhettä tai juuria. Magarpatta itsessään on niin nuori, viimeiset ympyrän rakennuksetkin kasvavat kovaa vauhtia korkeuksiinsa. Kaupunki notkuu ja natisee, pohtien, mihin voi vielä laajentua ja kuinka paljon. Siinä ei auta muu kuin elää mukana ja ihmetellä, miltä tuntuu asua liiketoimintakeskuksessa, joka kasvaa sellaista vauhtia, että sitä on vaikea käsittää. Maailmanlaajuinen lama tuntuu kuitenkin jo myös Punessa ja pieni hiljainen kysymys sisällä kaikuukin, että kuinka monta näistä kymmenistä, ellei sadoista rakennuksista ikinä valmistuu tai kuinka moni saa oman omistajan pian valmistumisen jälkeen. Lähivuodet kertovat, ja taloustieteilijä voisi varmaan kommentoida asiaa siten, että elämme mielenkiintoisia aikoja.

Sinnikäs kurtanviejämummo

Toissapäivänä esiteltyjen vaihtoehtoisten liikkumistavoista eilen tuli sitten kokeiltua näitä erilaisia. Villein oli varmaan tuo kameli, jonka päällä ratsastin jonkun matkaa toisen ihmisen taluttaessa. Hiukka pelotti, että putoaisin, mutta loppupeleissä se meni varsin hyvin.

Tänään oli sitten ostospäivä. Tarkoitus oli mennä sovittamaan pukua ja minua otti päähän, kun vyötärö oli jo nyt inhottavan tiukka. Sekä räätäleillä ja itselläni oli huono päivä, kun yritän selittää, että kyllä, sitten kun lihon yhtään tästä Intian varrestani tuo on aivan liian pieni, kun se jo nyt tuntuu inhottavalta. Huoks. Nyt ne saavat taikoa lisäsentin vyötäröön, mutta pelkäänpä pahoin ettei se riitä. Naisten puvut eivät selkeästi olleet kyseisten räätälien alaa.

Tämän jälkeen menin katsomaan paikallisempaa vaatetusta vastapäiseen liikkeeseen. Lämpötila on kohonnut sen verran korkeaksi, että mieli teki jotain viileämpää, jota voi käyttää toimistossa. Ajattelin siis tosiaan, että jos ostaisin kurtan, joka on yksi näiden perinnevaatteista. Toimiston tytöillä yli puolella on jokin perinnevaate päällä, joten näiden joukkoon voisi hetkittäin yrittää sulautua. Ainakin kurta on huomattavasti viileämpi, pehmeän puuvillainen asuste, eli jos sitä ei toimistossa käyttäisikään, niin ehkä viikonloppuina sitten. Jo aikaisemmin katselin noita sillä silmällä, mutta jostain syystä ei ollut yhtään miellyttänyt silmää niin paljon, että voisin edes kuvitella käyttäväni sitä enää Suomessa.

Räätäliä vastapäätä oli liike, jossa näitä vaatekappaleita oli myynnissä ja sieltä sitten ihmettelemään, että mitä valita. Myyjä seurasi tapansa mukaan ja kannatteli näitä valittuja yksilöitä. Kurtat olivat liikkeessä suhteellisen halpoja, sellaiset kymmenisen euroa setti, johon siis sisältyy mekkomainen yläosa, housut ja huivi. Kun ensimmäinen rekki sisälsi yhden mielenkiintoisen kurtan, päätin tutkia tarkemmin, mitä myymälässä oli tarjolla. Myyjän esitellessä tarkemmin valikoimaa löysin vielä pari muuta, jotka kasattiin eteeni siihen myyntipöydälle.

Myyjän vielä esitellessä muita vaihtoehtoja, eräs mummo iski silmänsä oman pinoni päällimmäiseen kurtaan. Sitä oli koko ajan vetämässä itseensä päin, kun minä pidättelin kiinni. Myyjälle tokaisin, että älä anna tuon viedä pois ja myyjäkin ilmeisesti jotain sanoi mummolle, että nämä on toiselle valittuja. Tämä toistui noin kolmisen kertaa, jonka jälkeen mummo päätti alkaa repiä kurtaa päällimmäisen alta. Ottaen huomioon, että kaupassa oli varmaan satoja ellei tuhansia erilaisia kurtia, alkoi mennä hermot siihen, että tämä tätönen päätti iskeä silmänsä juuri niihin muutamaan, jotka näyttivät sopivan rauhoittavilta ja arkisilta länsimaalaiseen silmääni (normaalisti nuo on varsin kirjavia ja juhlavia). Lopulta ei kurtien katselusta tullut enää mitään mummon aktiivisuuden vuoksi, joten päätin pelastaa saaliini ja ryntäsin niiden kanssa sovituskoppiin.

Sovituskopissa sitten huomasin, että vaatteet istuivat yllättävän hyvin. Oli sitten syynä se, että ne olivat käytännöllisen pehmeitä ja viileitä, keksin vaatekappaleille käyttöä myös Suomesta (jos ei muuta keksi, niin sivusaumat voi ommella kiinni ja saada sitä kautta pari kesämekkoa) tai kiusasta mummoa kohtaan, niin päädyin sitten ostamaan en ainoastaan yhtä, vaan kaksi kurtaa. Saaliiksi valikoituivat juuri ne samanmoiset, jotka tämä sinnikäs mummo oli pinostani eniten repimässä. Näihin sitten hankin vielä sellaiset intialaiset kapenevat housut, joten huomenna voi koko toimisto ihmetellä, miltä näyttää länkkäri töissä intialaisissa perinnevaatteissa. Jos siis uskallan oikeasti laittaa elämän risaiseksi ja pukeutua maassa maan tavalla.

Luonnonvoimia vastaan

Tämä viikko on kyllä ollut varsinaista luonnonvoimien kanssa painiskelua. Maanantaina ja tiistaina netti ei toiminut, joten nettiyhteys oli lähinnä tämän paikan vieraiden luonastilana toimivan tilan keittiöstä, lähes 40 asteen kuumuudesta. Valot ovat räpsineet pitkin viikkoa, aurinko on paahtanut niin, että ilman lämpötilan voi mitata kuumemittarilla ja tänä yönä heräsin muurahaisten invaasioon. Pyykkiä pestessä huomasin, että kone oli taas vaihteeksi pysähtynyt kesken kaiken. Syynä tällä kertaa oli se, ettei vettä tullut hanasta, mistään sellaisesta. Elämme siis vesikatkon aikaa ja toivottavasti vettä näkyy taas jossain vaiheessa päivää. Sinänsä tämä on harmillista, koska olin suunnitellut, että voisin tänään maalata. Kuitenkin tilanteessa, jossa ei mahdollisten vahinkojen tai ylipäätänsä sotkeutuneiden työvälineiden puhdistamiseen tule hanasta vettä, joutuu tämäkin suunnitelma uuden pohdinnan kohteeksi.

Erilaisia kulkupelejä

Eilisen teeman mukaan voitaisiin jatkaa menopeleillä, joskin vähän erikoisemmilla sellaisilla. Niitäkin näkyy, huomattavasti enemmän kuin Suomessa. Erikoisin kohtaaminen kadulla taisi olla iso elefantti, joka ruokaili aivan kadun vieressä. Miten se oli sinne päätynyt, siitä ei hajua, sillä käsittääkseni elefantit asustelevat tuolla huomattavasti etelämmässä. Kuitenkin taidan joutua tunnustamaan, että olen nähnyt elefantin kävelevän kadulla vastaan, enkä ollut edes pienissä plekseissä. Tosin kyseessä ei ollut vaaleanpunainen elefantti, joten ehkä olen vielä terveiden ihmisten kirjoissa. Viikot Intiassa eivät vielä ole pehmentäneet päänuppia, vaikka joidenkin kirjoitusten perusteella siltä saattaa tuntuakin.

Autovanhuksiakin näkyy ajoittain, sellaisia, joita Suomessa ehkä jo säilytettäisiin ainoastaan museoissa tai kuljettamassa morsiuspareja. Näistä saa hauskan piristyksen päivään, joten ohessa muutama kuva siitä, mitä kaikkea täällä saattaa tulla vastaan.

Autovanhus, joka ei taida enää liikkua, Mahabaleshwar
Tämä odotti kyytiläistä erään ison tavaratalon edessä, Pune.

Pidennetty hippibussi, Pune.

Aavikon ihme, huomenna pitäisi ehkä uskaltautua sellaisen selkään. (Mahabaleshwar)

Hevoskyydillä, matkaan mars. Aika pomppuista kyyti kyllä oli. (Mahabaleshwar)
Ilmeisesti sokeriruo'on kuljetusta. Varsinkin noiden sarvet ovat varsin vaikuttavia. (Sai Baban temppelin läheisyys)

Eksoottisempi näky sopivan kaukaa katsottuna, Mahabaleshwar.

Isoja autoja

Raskasta liikennettä Intiassa riittää, sillä miljardin ihmisen tarpeiden huoltaminen on logistisesti varsin haastavaa. Näin ollen erilaisia kuorma-autoja näkyy aina siellä täällä. Intialaiset rekat kuitenkin eroavat hieman Suomen vastaavista, ainakin koristeellisuudellaan. Monet on maalattu tai ainakin koristeltu näyttämään juuri siltä, etteivät ne voisi olla mistään muualta kuin Intiasta. Ohessa olevat rekat ovat keskimääräinen näky Intian teillä. Olen yrittänyt bongata vielä koristeellisempia, mutta valitettavasti kuvat eivät ole joko onnistuneet, tai sitten en enää jaksa kaivaa niitä satojen kuvien massasta.

Intialaista prosessiosaamista

Intialaiset vaikuttavat varsin prosessihakuiselta kansalta. Jokaiseen asiaan täytyy olla oma prosessi ja byrokratiansa. Linjastoissa noudatetaan amerikkalaisten pikaravintoloiden mentaliteettia, että jokaisella on vain yksi pieni tehtävä, jota noudatetaan. Linjaston toinen pää ei tiedä mitään toisesta päästä.

Ajoittain tämä on varsin hankalaa. Esimerkiksi jos haluaa saada jonkun huoneen oven auki, että voisi hetken puhua rauhassa (avokonttorissa kun ollaan, niin ei hirveästi viitsisi muita vaivata). Harmi vain, että ovi on lukossa. Oven aukaisemiseen riittää, että käy kysymässä viideltä eri ihmiseltä ja kiusaa tarpeeksi pitkään vieressä, että joku luovuttaa ja lähtee avaamaan oven. Siis mikäli on varaus. Jos ei sitä ole, niin mitään ei voi tehdä. Varausta ei voi myöskään tehdä, sillä kaikki huoneet ovat lähtökohtaisesti varattuina. Tai siis lukittuina, tyhjinä ja varattuina, ehkä johtuen siitä, ettei kukaan osaa käyttää järjestelmää tai sitten varaukset on tehty pahaa päivää varten. Joka tapauksessa rakennuksessa, josta valtaosa kerroksista vielä ammottaa tyhjyyttään, on vaikea kuvitella, että jokainen huone olisi koko ajan varattu. Varsinkaan, kun empiiriset testit osoittavat lähes kaikkien olevan tyhjiä, pimeitä ja lukittuja, jottei kukaan todellakaan pääsisi niitä helposti käyttämään. Ja ei, huoneissa ei tosiaan ole edes mitään, mikä lähtisi irti, jota pitäisi suojella lukitsemalla ovet.

Myös lounaslinjasto jaksaa yllättää. Perusperiaatteena on siinä se, ettei se toimi. Tai no, toimiihan se tavallaan, mutta ruoassa vain kestää ikuisuuden. Jos ei siis vedä perusbuffettia, joka tuo mieleen ala-asteen kouluruokailun ja laimean kanakastikkeen currylla höystettynä. Ruoka ei kyllä paljoa maksa, mutta vastapainoksi se onkin varsin riisi ja kastikepainoista. Tämän lisäksi löytyy vaihtoehtoina munakkaasta paikallisiin lettuihin, joita sitten yritän syödä parhaani mukaan. Varsin hyviltä ne maistuvat, että ei siinä mitään. Kunhan sen ruoan vain joskus saisi.

Siinäkin ruokala jaksaa yllättää. Viikoittain vaihtuvat käytännöt, välillä on lippulappuja, välillä käteisellä maksamista. Välillä kaikki kirjoitetaan yhteen lappuun, välillä erillisiin. Joka tapauksessa matka linjaston alusta kokin luokse on pitkä, niin että säilyy jännitys, tuleeko ruokaa koskaan. Ja mikäli tulee, niin ehtiikö joku intialainen napata sen juuri nenän edestä kuvitellen, että kyseessä on hänen ruokansa. Yksi perusperiaate ruokalassa kuitenkin tuntuu pysyvän: joka viikko linjaston pojat tuntuvat olevan entistä pahemmin sekaisin siinä, että mitä heidän pitäisi tehdä ja miten asia saataisiin sujumaan. Myös ihmiset vaihtuvat usein, mikä ei ainakaan paranna tätä prosessin sujuvuutta. Kuitenkin, jos odottaa tarpeeksi kauan, saattaa hyvinkin saada jotain toimivaa ulos - siis ainakin siten, että se vie nälän. Kustannustehokkaasti, hermoja koetellen ja vaihtelevin kokoonpanoin ja lopputuloksin - siinä on intialaisen prosessiosaamisen salaisuus. Eipä ainakaan elämästä tule pitkäveteistä näitä vaihtelevia prosesseja ihmetellessä.

Yllätyksiä kotoa

Sain toissapäivänä postikortin, joka kuvastaa lumista lappia. Se oli lähetetty ystävänpäiväksi ja tuli perille nyt, sängylle toimitettuna. Tämän lisäksi taidan olla saamassa vieraan kotoa. Se voisi merkitä myös herkkuja, vaikka en niin kovasti karkkeja tai vastaavia ole kaivannutkaan. Jotenkin ei sitä vain osaa, kun katselee, miltä elämä ympärillä näyttää. Silti olen todella onnellinen tulevasta vierailusta, oi tätä autuutta!

Viikonlopun shoppailut ja muut kujeet

Viikonloppuna suunnitelmissa oli kiertää kauppoja kaikessa rauhassa penkoen tavaraa, jota olisi kiva viedä kotiinviemisiksi. Loppujen lopuksi en kuitenkaan löytänyt mitään kovin kummoista, tai no miten nyt ottaa. Sain lopulta raahattua itseni räätäliin ja tilasin mittatilauspuvun. Saa nähdä sitten, että mitä siitä tulee, kannattaako täällä teettää pukuja. Kovinkaan kallista se ei ole, siis suhteessa suomalaisten kauppojen hintoihin. Reilulla satasella sai jo ihan kivan puvun, kankaalla, joka tuntui kädessä hyvältä ja näyttikin vielä juuri sopivalta.

Muita vaatteita tai sen suurempaa ostettavaa en sitten löytänytkään. Jotenkin inspiraatio on hukassa tässä värien kirjossa, ei oikein osaa tarttua mihinkään vaatteeseen ja nähdä sen kauneutta. Osittain syy on siinä, että olen yksinkertaisten linjojen yhdistelmä ja täällä tunnutaan rakastaavn eri kankaita, glitteriä ja säihkettä. Leikkauksien kanssa mennään omalta osaltani usein metsään, pituutta ja painoa tästä varresta kun löytyy huomattavasti keskivertointialaista enemmän, mikä tekee sopivien vaatteiden löytämisestä varsin haasteellista.

Suuria saavutuksia ostosten saralla oli kuitenin värien ja pensselien ostaminen. Näin kun haaveilen vapaa-illoista olisi kiva, jos olisi jotain järkevää tekemistä, jolla myös täyttää illat. Monet intialaiset kämpät ovat sisustukseltaan varsin haljuja, joten ajattelin, että josko löytäisin sisäisen taiteilijani ja maalaisin pari taulua elämän piristykseksi. Ensimmäiset yritykset menivät pahasti metsään, en löytänyt värejä, enkä pensseleitä. Yhdestä taulukaupasta sain kuitenkin vihjeen, että mihin kannattaisi mennä. Ensi kerralla myyjän mainitsemasta ostoskeskuksesta ei löytynyt mitään ennen voimien loppumista, joten se jäi sitten siihen.

Seuraavana aamuna onnistuin ostamaan paikallisesta ostarista jotain värejä, joista olin jo ihan onnessani. Kunnes löysin sen varsinaisen kaupan ja nämä aikaisemmin ostamani värit osoittautuivat kangasväreiksi. Eihän sitä aina voi onnistua ensi kertaa. Kohta myös on tulossa holi, värien juhla, joten voi olla että noilla kangasväreillä vielä jotain tekisikin. Saa nyt nähdä.

Oikeasta taiteilijakaupasta ostin kuitenkin lopulta akryylivärejä ja pensseleitä. Eilen olin jo ihan innoissani maalaamassa ekaa työtäni, josta kyllä tuli varsin hirveä. Halusin kokeilla eri tekniikoita ja se meni vähän yli -tai no, kyllä ehkä siitä viimeistelemällä ihan kohtuullinen saattaa tulla. Jossain vaiheessa kuitenkin hermot meni nypläämiseen ja väsymys ja uni vei voiton. Ehkä sitten jossain vaiheessa tällä viikolla jaksan alkaa ihmettelemään uudestaan, miten siitä saisi kelvollisen.

Nettiboksin valikoiva maku

Olette varmaan huomanneet, että vaikka yleensä nämä tekstit putkahtavat varsin säännöllisin väliajoin bittimaailmaan, niin välillä on hiljaista, kovin hiljaista. Tämä johtuu pääosin siitä, että minulla ei ole pääsyä blogin sivuille töistä, ja kotona toimiva vehje on täynnä mystiikkaa. Lisäksi DNS-palvelin temppuilee myöskin aina välillä, jolloin sivuja ei löydy tai sitten vaikka sivut löytyisivätkin, niin imevä pää ei jostain syystä saa yhtään sivua ladattua oikeasti näkyviin.

Näin ollen netti toimii aina vaihtelevasti. Johtoihin koskemalla ja kytkemällä päälle ja pois se välillä herää taas hetkeksi eloon, ilman mitään näkyvää syytä. Vielä oudommaksi asian tekee se, että työkaverille kyseinen nettiboksi kiukkuili oikein kunnolla, hänellä ei ole toiminut netti oikeastaan lainkaan koko viime viikkona samaan aikaan, kun itse surffailin tyytyväisenä bittiaallokossa. Tämän vuoksi koputtelen puuta ja toivon, että koneeni jatkaa pelittämistään vielä nämä viimeiset päivät, jotka vietän tässä nykyisessä kämpässä. Sen jälkeen saattaa tulla hetken tauko, sillä intiassa monien asioiden saaminen toimivaksi tuntuu kestävän, enkä usko, että netti olisi siitä suurikaan poikkeus. Saa kuitenkin nyt nähdä, löydänkö sitä ennen jonkinlaisen nettikahvilan tai jottei tämä kanava maailmaan kokonaan hiljene. Vielä kuitenkin pitäisi ainakin viikon ajan olla netti kuuluvilla.

Neljääkymppiä kohden

Viime yö oli hikinen. Pyörin sängyssäni ja heräilin, mutta silti loppujen lopuksi taisin saada nukuttua siinä 9 tuntia. Olin jotenkin niin väsynyt eilisen ostosreissun jälkeen, että vain kaaduin sänkyyni ja nukuin. Vatsa murmutti ja ajoittain herätyttikin, mutta uupumus vei voiton, jonka takia tuntee taas levänneensä. Tunne, jota täällä aina ajoittain kaipaa, sillä nukkumisolosuhteet ovat välillä mitä ovat. Kuumaa, meluisaa ja hikistä. Ei kuitenkaan saisi valittaa liikaa, ainakaan niin kauan kuin yleisesti on suhteellisen hyvä olo. Vatsakin on vaihteeksi taas rauhoittunut.

Eilen työkaverin kanssa yritettiin shoppailla, mutta ei oikein löydetty mitään mielenkiintoisia vaatteita. Pune sai häneltäkin tuomion tylsänä shoppailukaupunkina. Työkaveri yritti ostaa kevyempiä vaatteita, sillä tänne on kuulemma kohta tulossa kesä ja oikeastikin kuuma. Viime yö vahvisti näitä tuntemuksia, aamun viileinä tunteina lämpötila huitelee siinä 27 asteessa. Sääennuste ensi viikoksi lupasi + 40 astetta tai ainakin lähes, riippuen vähän siitä, että mistä ennusteesta katsoi. Wunderground lupaili 38 astetta, mikä sekin on mielestäni varsin paljon. Kohta saatetankin kokea, miltä tuntuu asua saunassa pidemmän päälle. Saattaa silloin mielessä vilkkua koti-Suomi ja järvien raikas viileys.