Valkoisia vaatteita ja kehonhallinnan vaikeutta

Yksi asia, mikä kovasti ärsyttää monissa kamppailu- tai niihin viittaavissa lajeissa, on tarve valkoisille vaatteille. Sinänsä valkoisessa ei ole kovasti mitään vikaa, mutta ongelmana on nykypäivänä myytävien vaatteiden laatu ja paksuus. On todella vaikeaa löytää valkoista, joka ei näkyisi läpi. Nopealla vilkaisulla reippaasti yli puolet valkoisista vaatteista on niin ohkaisia jo kaupassa, että naapuritreenaajatkin saavat varsin hyvän kuvan päivän alusvaatemuodista. Lupaavammat yksilöt tulee rahdattua sovituskoppiin, jossa joutuu uudestaan kohtaamaan elämän realiteetit. Ei, ei ja vielä kerran ei. Kovasti sitä yrittää itselleen puhua, että kyllä nämä melkein vielä menisi, kun varsinaiseen toimintaan liittyvä hikoilu kastelee vaatteen ja viimeistään silloin näkymät naapurille saattavat aiheuttaa pahojakin traumoja herkille ihmisille.

Sitten päästäänkin toiseen marmatuksen aiheeseen eli siihen kehoon ja lihasten hallintaan. Oma kehoni tuntuu varsin heikosti ymmärtävän sellaisia konsepteja kuin potkiminen hallitusti, käsilläseisonta tai ylipäätään mitään, mikä vaatii tasapainoa tai hieman erikoisempaa akrobaattista toimintaa. Ne ovat sellaisia elementtejä, ettei niitä opi tällä perinteisellä pikajunan-tavoin-vaikka-läpi-harmaan-kiven-mentaliteetilla. Sekös ärsyttää! Pitäisi oikeasti ajatella ja hahmottaa nuo keskivartalon lihakset, mutta vaikka kuinka yrittäisi, ei oppi tunnu menevän perille. Eksyn ajoittain sellaisten lajien, kuin joogan, venyttelyn ja ehkä tulevaisuudessa jopa pilateksen pariin, jotta tuo yhteys kehoon löytyisi. Pallojumppaakin (=tasapainoillaan sellaisen metrin halkaisijan omaavan pallon päällä) olen joskus kokeillut, mutta siinä omalla kohdallani esiintyi sellainen ongelma, että pallo tuntuu näyttävän suunnan ja tahdin, minun vikistessä surkeana perässä. Ehkä jonain päivänä saavutan tämän suuren yhteyden, sitä ennen tulen olemaan suuri katastrofinalku kymmenillä kehoon liittyvillä tunneilla. Puhumattakaan sitten oikeista treeneistä, joissa tuntuu vahvasti, että kaikki muut osaavat ja itse vain räpistelen häpeän ympäröimänä.

Syksy saapuu parvekkeelle

Ruusuni on seonnut. Se pukkaa väkisinkin punaista kukkaan syksyn hämärään, eikä tajua, että pian voi oikeastikin tulla kylmä. Erikoista kukinnasta tekee sen, että aikaisemmat kukat ovat olleet keltaisia, joten nyt on joku oksa kokenut jonkun oudon risteymän tai geenimuunnoksen. kun värikin on vaihtunut. Parveke vetää muutenkin viimeisiä kukkaloistossaan. Hyvin se jaksoi kasvaa ja kukoistaa, vaikka itse heiluin maailmalla. Suuri kiitos siitä kuuluu äidilleni, joka lupasi käydä kaitsemassa tohinalla kasvavia verson alkuja.

Syksyn tullen ilmat kuitenkin viilenevät ja kohta minun pitää adoptoida rakkaat kasvini takaisin sisälle, jottei pakkanen pääsisi puremaan. Orvokit ja ruusupavut kokevat kovan kohtalon, kun pakkaset iskevät ja lehdet varisevat. Viime vuonna orvokki kuitenkin sinnitteli helmikuuhun asti, jolloin se alkoi hämmästyksekseni kukkia uudestaan. Ei ne turhia puheita viime vuonna olleet leudosta talvesta, sillä en kyllä aiemmin ole tuota kokenut. Alla olevassa kuvassa erottuu tarkasti tihrustamalla mainitsemani ruusun nuppu noiden punaisten lyhtyjen alapuolella.


Kesän kukkien väistyessä parveke täyttyykin lyhdyistä ja kynttilöistä, joita on kiva poltella illan hämärissä. En ollut aikaisemmin lainkaan kynttiläihminen, mutta toissa vuonna jokin iski ja kynttilä jos toinenkin löysi tiensä parvekkeelle valaisemaan omaa ikkunaani ja ohikulkijoiden taivalta. Oheisessa kuvassa pari lyhtyä odotteleekin sitä, että ruusupavut antavat tilaa tuikuille. Sitä ennen on kuitenkin odotettavissa varsin kauniita, syksyisiä lehtiä, joita innokkaasti odotan. Osa lehdistäkin on alkanut jo lupaavasti haaleta ja ne värjäytyvät kohta syksyn väreillä.

Makuja niin läheltä kuin kaukaakin

Helsingin keskustassa on monet makukulttuurit edustettuina varsin hyvin, varsinkin lounastarjonnan osalta. Eat.fi on varsin hyvä palvelu uusien paikkojen löytämiseen, mutta silti ajattelin listata tähän omat suosikkini. Varsinaista ykkössuosikkia ei löydy, sillä jokainen herkkuja tarjoava ravintola alkaa pikkuhiljaaa maistua puulta, kun tarpeeksi monta kertaa syö putkeen. Sen takia vaihtelu virkistää ja eri ravintoloihin tulee tutustuttua varsin tiheään tahtiin.

Belly on Annankadun ja Uudenmaankadun risteyksessä ja tarjoaa varsin perinteistä Suomi-pöperöä. Ainakin itseni vakuuttivat taannoiset sienillä täytetyt kaalikääryleet, eikä lihaisistakaan ruokalajeista ole puutetta. Asiakaskunta on läheisistä toimistotyöntekijöistä paikallisiin duunareihin.

Tamarin on puolestaan thaikkupaikka, jossa nälkään on monen eri ruokalajin buffetti. Bonusta ehdottomasti kasvis- ja lihapitoisista ruoistaan sekä ihanasta chilin käytöstä. Toinen sympaattinen thaimaalainen oli hietsun kirpparin oheisessa ravintolassa (siinä hallissa, jossa ainakin joskus yritettiin myydä antiikkia tms) oleva thaimaalainen, jossa pitäjät ovat jotenkin niin sympaattisia ja ruoka tulisen maistuvaa. Puitteiltaan ei ehkä kaikkein hienoin, mutta sydämmellinen henkilökunta kompensoi paljon kokemuksesta.

Iris on söpö lounaskahvila, josta saa upeita salaatteja, myös mukaan. Krulla puolestaan tarjoaa wieniläisiä herkkuja hauskassa ympäristöstä. Italialaisiakin keskustasta löytyy, kuten Tony's Deli ja Dennis, mutta niiden taso ajoittain vaihtelee. Yleensä saa hyvää ruokaa, mutta sitten on niitä karvaita pettymyksiäkin. Myöskään menun vaihtelu tai oikeammin vaihtelemattomuus (lue: ikuinen pasta) alkaa jossain vaiheessa tympiä.

Korea House tarjoaa puolestaan hyvää yhdistelmää korealaisesta ja suomalaisesta ruoasta. Maut ovat varsin aidon oloisia, tosin lihaa löytyy annoksista aika paljon enemmän, kuin mitä Koreassa löytyisi. Sijainti Krunikassa Mariankadulla kuitenkin takaa sen, ettei kauhean usein lounaalle eksy, eikä siihen yhtä lailla kyllästy kuin moniin muihin.

Lisäksi tykkään nepalilaisesta ruoasta, joista esimerkiksi Pikku-Nepal tai sitten Buddha ovat hyviä esimerkkejä. Annokset ovat isoja ja kastike maittavaa. Intialainen Namaskaar on myöskin hieman poikkeavaa normisafkasta, mutta valitettavasti vatsani kestää varsin huonosti linssi- ja papupohjaisia ruokia, joten siellä tulee aika harvoin käytyä. Mayasta rautatientorin kulmasta saa fajitaksia ja muita etelä-amerikkalaisen oloisia herkkuja sekä kesäisiä mansikkamargeritoja. Antioka Atabarista Eerikinkadulta pääsee puolestaan tutustumaan turkkilaiseen keittiöön, siis niihin muihinkin ruokalajeihin kuin pelkkään kebabiin. Kyseinen ravintola on myös monien kasvissyöjien suosiossa monipuolisen ruokalistansa vuoksi.

Sushi kummasti maistuu aina, joskin Kabuki on vähän turhankin suosittu ravintolana. Pöydästä saa vain haaveilla, ellei ei varausta ole tehnyt etukäteen. Toinen hyvä sushipaikka löytyy Kämp-gallerian yläkerrasta, josta yleensä löytyy pöytä ja tunnelma on mukavan intiimi. Suomen mittakaavaan verrattuna sieltäkin saa varsin kohtuulliset ja maistuvat annokset ja se sopii hyväksi välilevähdykseksi esimerkiksi shoppailupäivän keskellä.

Muitakin ravintoloita toki löytyy. Romanttisiin tapaamisiin sopii Cafe Engel, jossa kesäisin voi mennä kesäkinoon. Iguanasta saa kesäisin ihania mansikkamargeritoja ja Cafe Cubasta hyviä Mojitoja. Cafe Esplanadilta saa isoja pullia ja maittavia salaatteja. After-work henkisiä tarjouksia löytyy mm. Mikonkadun Amarillosta tai sitten Bakersista. Silti vinkkejä uusista paikoista otetaan mieluusti vastaan, sillä uuteen on aina kiva tutustua.

Raikkaita syysaamuja ja elokuvan lumoa

Kaunista, niin kaunista. Puista alkavat lehdet kellastua ja silti aurinko paistaa vielä niin kirkkaasti, että ulos tekisi mieli lähteä pelkässä t-paidassa. Ilmassa on se raikkaan syyspäivän tuoksu, eikä kuluneen viikon harmaista tihkusadepäivistä ole jälkeäkään. Maailma on hetkeksi pysähtynyt, rauhaa täynnä. Ei ole kiire mihinkään, vaan voi rattoisasti siivoilla, lueskella ja keskustella kavereiden kanssa. Talven uho ja marraskuun synkkyys tuntuvat vielä niin kaukaisilta peloilta ja elämä on niin tässä ja nyt.

Japanin lumo säilyy edelleen ja muistoille uskollisena kävin eilen katsastamassa Studio Ghiblin Nausicaa-leffan. Olin oikeastaan nähnyt sen jo varmaan neljä vuotta sitten, tosin siinä ajassa oli sopivasti ehtinyt unohtaa tapahtumakulun. Välillä tunnisti otuksia ja muisti väläyksiä juonesta, mutta silti sitä oli rattoisaa seurata. Tyyli on monille Ghiblin leffoille tyypillinen: synkkä yleistilanne, josta kuitenkin löytyy myös iloa ja toivoa päähenkilöiden elämään. Vahvat persoonat, jotka ajavat hyvyyden ja tasapainon asiaa tilanteessa, jossa ulkopuoliset pyrkivät hyötykäyttämään ympäristöään häiriten niin elämän tasapainoa.

Nausicaa kertoo maasta sen jälkeen, kun ihmiset ovat tuhonneet sen toimillaan. Viimeiset kansakunnat käyvät eloonjäämistaistelua toisiaan ja saastumista vastaan. Loppu on myöskin perinteinen: suuri, synkkä uhka on voitettu, mutta silti on vielä paljon työtä jäljellä maailman ja ympäristön korjaamiseksi. Leffan ajatusmaailmasta löytyy sitä synkkää sodan aiheuttamaa epätoivoa ja surua, joka on myös tulikärpästen haudassa läsnä. Piirustusjälki oli todella henkeäsalpaava ja monessa kohtaa olisin niin halunnut pysäyttää leffan hetkeksi ja ihastella kuvan yksityiskohtien kirjoa.

Nausicaa ei kuitenkaan jää ainoaksi lähiaikojen Ghiblin leffaksi, ensi sunnuntaina ajattelin mennä katsastamaan Aaltojen kuohun, jota luullakseni en ole vielä nähnyt. Sitä ennen on kuitenkin vielä Rakkautta ja anarkiaa-sarjan 99 frangia, joka on yhtä lailla pakko käydä tsekkaamassa. Muihinkin tekisi kovasti mieli, mutta valitettavasti aika ei taida riittää.

Kuppi kuumaa

Kesäkuumalla tee tai muutkaan kuumat juomat eivät maistu, mutta syksyn viiletessä tai kurkkukivun iskiessä mukini täyttyy pehmeistä aromeista ja eteläisen maan tuoksuista. Joskus ei tarvita edes niin suurta aihetta kupilliseen, vaan sen voi ottaa vain rentoutumiseen tai fiilistelyyn sopivan hetken tullessa. Kaapissani löytyy kymmeniä eri teelajikkeita, niin tavallisista earl grey- kuin maustetuistakin teelajikkeista. En sylje pussiteelle, sillä monesti ne ovat näppäriä arjen kiireessä, eikä yhden hengen taloudessa ole järkevääkään olla koko ajan keittämässä uutta kannullista. Eksoottimisimmat teen kaltaiset aineet eivät ole välttämättä edes teetä nähneetkään, sillä niissä ei oikeastaan ole teenlehtiä. Ainoastaan makumaailma ja kupin sisällön olomuoto muistuttavat perinteisestä teekupillisesta. Vai mitä voisi sanoa korealaisesta kaneliteestä, jossa luultavasti valtaosin kanelista ja sokerista koostuva jauhe laitetaan pussista kuppiin? Ei se oikeaa teetä ole, ainakaan perinteisimmässä mielessä. Vihreätä teetä juon harvoin, vaikka sitäkin kaapista löytyy montaa eri sorttia. Yritin opetella sen juomista Japanissa, mutta se koulu on vielä pahasti kesken.

Matkoilta tee kuuluu niihin matkamuistoihin, jotka jostain syystä päätyvät matkalaukkuuni uudestaan ja uudestaan. Pakkaukset ovat kevyitä, suhteellisen pieniä ja kiireessä lähin kunnollinen ruokakauppa riittää tarpeen tyydyttämiseen. Välillä taas löytyy joku eksoottinen pieni putiikki, jossa vanhan ajan tunnelma ja suuret aromit ovat lähes käsinkosketeltavissa. Kupillisella voi palata myöhemmin matkan tunnelmiin, mutta muisto ei jää täyttämään kaappeja lopun ikää, vaan hitaasti hautautuu muiden muistojen kanssa menneisyyden uumeniin.

Suomessa tykkään maustetusta teestä. Suosikkejani perussupermarketin valikoimasta on Twiningsin voyage -sarja, Nordströmin lajitelmat sekä reilun kaupan valkoinen tee. Kuppiin en kuitenkaan sylje ja marjateetä (saksalainen Früchtetee) lukuunottamatta kaikki pussit kuluvat ja teelaadun valitseminen on tärkeä osa kupillisen valmistamista. Osa valikoimasta on peräisin jostain vähän uniikeimmasta liikkeestä. Hypistelen ajoittain ihanien pikkuputiikkien hyllyjä, joissa kaiken muun suloisen pikkutavaran ohessa myydään omia erikoisuuksia hauskoilla nimillä kotitekoisen oloisilta muistuttavissa pakkauksissa. Niitä on myös hauska ostaa lahjaksi, kun ne tosiaan ovat tuota käyttötavaraa ja jokainen uusi pakkaus vain kasvattaa valikoimaa.

Menomatkalla unten maille

Pimeyden saavuttua monet suuntaavat katseensa kohta tulevia lomia ja kohteita, joissa aurinko taas paistaa. Itselläni on jostain kumman syystä lomat varsin hyvin poltettuna, joten ei auta haikailu aurinkoon. Lisäksi olen onnistunut saamaan jonkun pienen flunssapöpön, jota vastaan elimistö taistelee ja taiteilee. Liekö syynä iltojen tummuus, kylmyys vai sade, kun vastustuskyky käy kamppailua pieniä pöpöjä vastaan. Aamulla on kurkku kipeä ja illalla taas lämpöä pukkaa. Siinä välissä sinnittelen kuumien juomien voimin. Vilunväristykset kulkevat läpi kehon, mutta kunnolla kuumetta en ole onnistunut nostattamaan. Luultavasti lähipäivinä tullaan risteykseen, josta on vain kaksi vaihtoehtoa: sängyn pohjalle kaatuminen tai sitten tervehtyminen. Toivon vahvasti jälkimmäistä.

Ohessa kuitenkin vielä eräs kaunis syksyinen kuva menneiltä vuosilta Saksan matkoilta. Se kuvastaa hyvin kahta asiaa, joita rakastan syksyssä. Kuulasta syysilmaa ja värien kirjoa.

Räiskettä tummalla taivaalla

Suuria väkimassoja sekä Töölönlahtea ympäröiviä puita uhmaten ja jalkojen kastumisen mahdollisuudesta huolimatta menimme aivan Töölönlahden rantaan seuraamaan jokasyksyistä spektaakkelia, jossa 1500 kiloa räjähteitä ammuttiin taivaalle. Illan viilenemiseen olin varautunut kahdella takilla ja kolmella paitakerroksella, sillä viime vuonna tuuli rantaan ja syksyisemmästä takista huolimatta ehti puolessatoista tunnissa tulla varsin vilpoinen olo. Tänä vuonna hikeä pukkasi, kun joutui kävelemään väkimassojen läpi takaisin keskustaan, mutta muuten kerrokset eivät olleet turhia, sillä myös kotiin palatessa joutui odottamaan bussia tovin, kun ensimmäisiin busseihin ei mahtunut sisälle. Väkeä oli kotiutumassa runsaasti, vaikka päädyimme istumaan toviksi baariin vielä ilotulituksen jälkeen oli vielä kaupungissa paljon kuhinaa. Luultavasti muilla oli ollut samainen idea, joten ei auttanut muuta kuin odottaa ja toivoa, että johonkin busseista mahtuisi. Varsin jouhevasti loppupeleissä mahtuikin, vaikka alussa näytti tilanne aika huolestuttavalta.

Hienoja olivat tämänkin vuoden esitykset, oikeastaan ainoat paukut, joista en pitänyt, olivat sellaiset käsittämättömän kirkkaat tapaukset, joissa silmät menivät väkisinkin kiinni. Perinteiden mukaan oli viisi kilpailijaa, joista pidin erityisesti ensimmäisestä, kolmannesta ja neljännestä. Viidennessä sorruttiin ehkä turhan suuriin tavoitteisiin ja toisesta en oikein saanut otetta. Ilotulitusten taustalla on kuitenkin normaalisti musiikki, joka ei meille asti kuulunut, joka saattoi hyvinkin johtaa pieneen hajanaisuuteen. Ohessa kuitenkin muutama kuva niistä harvoista, jotka edes hieman onnistuivat. Sen ainakin opin, että ilotulitusten kuvaaminen pokkarikameralla ei aina ole helpoimmasta päästä.

Seuraava ilotulitus taitaakin olla Linnanmäen sulkiessa ovensa taas tulevaksi talveksi. Sitten taitaakin joutua odottamaan vuodenvaihteeseen, ennen kuin raketit täyttävät taivaan ja ihmiset pääsevät seuraamaan kunnon valoshowta.

Syksyä ilmassa

Mistä tunnistaa syksyn ensi merkit? Milloin lähtee toivo siitä, että lämpimät kesäpäivät ovatkin takana ja edessä kylmää ja synkkää ennen kuin talven ensihiutaleet tuovat hieman lämpöä pimeyteen? Ensimmäiset etelään kiitävät linnut muistuttavat väistämättömästä vuodenaikojen kierrosta. Hämärtyvät illat mahdollistavat valon merkityksen uusiin ulottuvuuksiin. Siitä esimerkkinä ovat esimerkiksi syksytaivaan täyttävät ilotulitukset, joista ensin tulee ilotulitusten SM-kisat (lue: järjestetään tänään!) ja hieman myöhemmin Linnanmäen kauden päättäjäiset.

Yksi varma syksyn merkki on myös kaiken uuden aloittaminen. Syksyllä alkavat uudet harrastukset, opiskelijat kirmaavat takaisin opinahjoihinsa ja koululaiset kouluun. Opiskelijoilla alkaa uudet riennot, kun uudet aloittajat tuovat mukanaan omaa energiaa ja halua tutustua ja ihmetellä. Tapahtumia järjestetään, jotta pelkkä opiskelu ei nielaisisi kokonaan ja veisi intoa kaikelta vapaa-ajalta. Opiskelijana ollessaan syksy on monien tapahtumien suma, jossa paljon tapahtuu ja on tilaisuus tutustua uusiin ihmisiin ja nähdä vanhoja ystäviä, jotka ovat palanneet kaupunkiin pitkän kesän jälkeen. Akateemiset juhlat tuovat mahdollisuuden pukeutua hyvin ja juhlistaa hetkeä, nauttia elämän riennoista ja nuoruudesta. Näin ollen syksy ei tarkoita pelkkiä harmaita sadepäiviä ja armotonta puurtamista.

Muut kesälomalaiset haikailevat syksyllä uusiin taitoihin tutustumisista tai palaavat takaisin innostavien kurssien luokse kehittääkseen taitojaan tai tietojaan. Kurssit täyttyvät uusista kiinnostuneista ja vaikka osa lopettaakin parin käyntikerran jälkeen, on mahdollista tutustua johonkin uuteen ja kiinnostavaan. Pari kertaakin jotain todella erilaista saattaa hyvinkin tuoda jotain piristystä elämään. Esimerkkejä hauskoista kursseista löytyy niin kaupunkien työväenopistojen sivuilta kuin aikuisopistostakin. ( Helsingin työväenopisto, Espoon työväenopisto, Vantaan aikuisopisto, ja Helsingin aikuisopisto)

Syksy tuo myös paitsi sateita, myös legendaarisen Rakkautta ja Anarkiaa-elokuvafestivaalin, jossa pääsee nauttimaan elokuvien uusista tuulista ympäri maailmaa. Tänään aukeavat kyseisen festivaalin sivut ja kahden viikon päästä pääsemme hiljentymään illoin pimeisiin huoneisiin, joissa unohdamme arjen ja eläydymme mukaan mitä erilaisimpiin tarinoihin. Kannattaa siis muistaa tarkistaa festivaalin sivut, mikäli elokuvat kiinnostavat.

Bodies in Urban Spaces

URB-festivaali on jokasyksyinen urbaanin elämäntavan näyttely, sisältäen usein sarjan elokuvia, tanssinäytöksiä sekä taidetta. Kuten edelliseistä postauksista voi päätellä, jäi tämänvuotinen URB omalta osaltani ainoastaan yhteen ulkoilmataideteokseen. Ideana siinä oli tosiaan ryhmä, joka muodosti väliaikaista taidetta Helsingin kaduilla, muistikuvia, jotka jäävät katsojien mieliin, vaikka itse muodostelma katoaakin hetken päästä rakentamisesta. Seuraavassa on muutama kuva parhaimmistosta.

Tämä tältä erää. Hyvää päivänjatkoa lukijoillekin!

Home, sweet home

Suomessa olen taas pyörinyt viikon verran ja tällä hetkellä alan lopulta sopeutua paikalliseen aikavyöhykkeeseen ja ilmanalaan. Ensimmäiset viisi päivää kävelin haamuna kaupungin katuja, tajuamatta oikeastaan, milloin oli päivä ja milloin yö. Aamulla en oikein antanut itselleni lupaa nukkua (+ tietty että ihan oikeastikin piti mennä töihin) ja sitten laahustin pitkiä päiviä läpi piristyen lopulta illalla siinä vaiheessa, kun uudestaan piti mennä nukkumaan.

Aikaa ei Chicagossa liikaa ollut blogin päivittämiseen, ja kulunut viikkokin tuntui vievän omat voimansa, kun piti keskittyä takaisin tähän Suomen arkeen. Onneksi elokuu on ehkä se kuukausi, jolloin Helsinki tuntuu heräävän eloon ja tapahtumaa riittää joka makuun. Itse harmittelin, kun matkan aikana oli Flow, URB, taiteiden yö sekä Helsingin juhlaviikot, joihin olisin niin halunnut osallistua. Chicagon matka ei kuitenkaan ollut yhtään hullumpi ja ensi vuonna voi sitten yrittää paremmin osallistua.

Jottei arki aivan kokonaan iskisi päälle, voisin vielä seuraavaksi esitellä muutaman kuvan kuluneelta matkalta. Ensimmäisenä Grönlanti, jonka yli lensimme menomatkalla.

Maisemat olivat mielestäni tosi jylhät. Valitettavasti koneen ikkuna ei ollut mistään aivan puhtaimmasta päästä, joten kuva on hieman suttuinen. Seuraavaksi limusiini, joka haki meidät kentältä.

Ei yhtään hullumpi tapa tutustua maahan ensimmäistä kertaa tummennettujen lasien takaa. Myöhemmin kuitenkin huomasimme, etteivät nuo limusiinit mitään aivan harvinaisuuksia olleet Chicagon keskustassa, joka ehkä hieman söi tuota vaikuttavuusarvoa. Silti ihan kätsy tapa matkustaa paikasta toiseen ja kokea hetken olevansa jotenkin erityinen. Seuraavaksi sitten näkymiä Chicagon keskustasta.


Water tower palace. Mielestäni tässä näkyy jotain hyvin tyypillistä keskustan rakentamiselle. Korkeita pilvenpiirtäjiä ja vieressä rakennuksia tai yksityiskohtia, joiden vaikutteita on otettu satulinnoista.


Rainforest Cafe oli kyllä varmasti yksi omaleimaisimmista näyistä katukuvassa. Kävimme myös tutustumassa Chicagoon veneellä, ja seuraavat kuvat ovat siitä retkestä.


Kaupungin silhuetti ja vihreitä aaltoja. Päivän sääkin sattui meitä suosimaan. Samaan aikaan oli lisäksi se Air & Water show, jossa jenkkien ilmavoimat esittivät parastaan.



Paitsi jännän näköisiä, oli noista hävittäjistä lähteneet äänet varsin kunnioitusta herättäviä. Kuitenkin itse tapahtuma oli jotenkin amerikkalaisuuden huipentuma, joten tuo kansallisuushenkisyys meni ajoittain hiemankin yli. Illan päätteeksi menimme tosiaan Sears-tornille, jossa oli baari huimissa korkeuksissa. Seuraavat kovat on otettu sieltä auringonlaskun aikaan.


Alla sitten se hehkuttamani näkymä naisten vessasta. Tuota kieltämättä voisi tuijotella pidempäänkin, varsinkin noin auringonlaskun aikaan.


Nyt kuitenkin vaikuttaa taas siltä, että on aika palata arkeen ja ihan tavallisten töiden pariin. Matkoja ei ole ainakaan aivan heti luvassa, joskaan se ei tarkoita, etteikö uusista voisi alkaa haaveilemaan.