Kadut kertovat paljon ihmisistä, jotka niiden varsilla asustelevat. Elämän äänet ympäröivät ja ainakin ensialkuun Intiassa minulle otti koville se kova hektisyys, ainakin jos kuuntelee miltä kadulla kuulostaa. Erikoista on se, ettei intialaisten elämä niin kovin hektiseltä vaikuta, ainoastaan kadulla sattuu ja tapahtuu. Tööttiä käytetään paljon, jonka takia aistit ovat kovilla ainakin ensimmäisten päivien aikana.
Toinen vahva autoista lähtevä ääni on peruutusääni. Tämä vaihtelee autokohtaisesti, välillä kuuluu Lambadaa, Titanicin tunnaria tai sitten jotain muuta ikivihreää klassikkoa. Yleensä peruutusmusiikko on toteutettu vielä hieman koneellisesti ja nopeutetusti, jotta saadaan haluttu reaktio ihmisissä, jotka kävelevät autojen takana. Tai no, välillä saadaan reaktio, välillä ei. Päivittäiset melutasot kun ovat täällä aika paljon totuttua kovempia, joten paikalliset ovat tottuneet meteliin.
Aamukin lähtee liikkeelle tutuilla äänillä. Asumme yhteisössä, johon kuuluu paitsi ihmisiä, niin jokaisella ikkunalaudalla (ja vessan sisäsyvennyksessä) viihtyviä puluja. Lintujen kujerrus häiritsi kovasti ensimmäisinä päivinä, mutta luulen, että se tuo kotoisan tunteen siinä vaiheessa, kun asustelen täällä yksin. Ei tarvitse jännittää jokaista rasahdusta, kun tietää, että suurella todennäköisyydellä perään seuraa kujerrus, joka paljastaa odotetun syyllisen.
Tänään pääsimme tutustumaan vielä yhteen ääneen, nimittäin palovaroittimiin. Töissä järjestettiin paloharjoitus ja koko toimisto tyhjeni 2,5 minuutissa. Ihmekös tuo, sillä ääni, joka hälyttimistä lähti, meinasi viedä tajun. Sattui yksinkertaisesti niin paljon korviin, että kummasti mieli teki lähteä lähintä ovea kohden. Pidin korvistani kaksin käsin kiinni, mutta intialaiset eivät tuntuneet olevan moksiskaan. Ehkä he vain olivat niin tottuneet tähän meluisaan maailmaan, että palovaroitin oli vain yksi ääni muiden joukossa. Ei voi tietää, mutta tällaisia yksityiskohtia on joskus ihan hauska bongata.
ps. tänä viikonloppuna kohteena on läheinen luonnonpuisto, joten seuraava teksti saattaa tulla vasta sunnuntai-iltana. Ei siis tarvitse hätäillä, jos minusta ei hetkeen kuulukaan mitään. Olen hengissä, mutta en vain ole online.
Toinen vahva autoista lähtevä ääni on peruutusääni. Tämä vaihtelee autokohtaisesti, välillä kuuluu Lambadaa, Titanicin tunnaria tai sitten jotain muuta ikivihreää klassikkoa. Yleensä peruutusmusiikko on toteutettu vielä hieman koneellisesti ja nopeutetusti, jotta saadaan haluttu reaktio ihmisissä, jotka kävelevät autojen takana. Tai no, välillä saadaan reaktio, välillä ei. Päivittäiset melutasot kun ovat täällä aika paljon totuttua kovempia, joten paikalliset ovat tottuneet meteliin.
Aamukin lähtee liikkeelle tutuilla äänillä. Asumme yhteisössä, johon kuuluu paitsi ihmisiä, niin jokaisella ikkunalaudalla (ja vessan sisäsyvennyksessä) viihtyviä puluja. Lintujen kujerrus häiritsi kovasti ensimmäisinä päivinä, mutta luulen, että se tuo kotoisan tunteen siinä vaiheessa, kun asustelen täällä yksin. Ei tarvitse jännittää jokaista rasahdusta, kun tietää, että suurella todennäköisyydellä perään seuraa kujerrus, joka paljastaa odotetun syyllisen.
Tänään pääsimme tutustumaan vielä yhteen ääneen, nimittäin palovaroittimiin. Töissä järjestettiin paloharjoitus ja koko toimisto tyhjeni 2,5 minuutissa. Ihmekös tuo, sillä ääni, joka hälyttimistä lähti, meinasi viedä tajun. Sattui yksinkertaisesti niin paljon korviin, että kummasti mieli teki lähteä lähintä ovea kohden. Pidin korvistani kaksin käsin kiinni, mutta intialaiset eivät tuntuneet olevan moksiskaan. Ehkä he vain olivat niin tottuneet tähän meluisaan maailmaan, että palovaroitin oli vain yksi ääni muiden joukossa. Ei voi tietää, mutta tällaisia yksityiskohtia on joskus ihan hauska bongata.
ps. tänä viikonloppuna kohteena on läheinen luonnonpuisto, joten seuraava teksti saattaa tulla vasta sunnuntai-iltana. Ei siis tarvitse hätäillä, jos minusta ei hetkeen kuulukaan mitään. Olen hengissä, mutta en vain ole online.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti