Nashikin blogissa oli haaste minulle, jossa piti esitellä kuudennen albumin kuudes kuva. Kaikki vanhoilta matkoilta kertyneet kuvat ovat kotikoneella, joten nämä nykyisen läppärin kuvat on kaikki otettu Intiassa. Yleensä kamera kulkee viikonloppuisin mukana ja ensimmäiset kuvat tulee otettua heti auton ikkunasta räpsien. Tämän vehreän unelmakylän porttien ulkopuolella odottaa kuitenkin toinenlainen todellisuus, josta tämä kuva on hyvä esimerkki. Todellisuus, joka on alle kilometrin päässä tästä asujaimistosta on varsin sydäntäsärkevää katseltavaa. Vielä ei näky ole niin paha, mutta kesän monsuunit huuhtelevat maan mudaksi ja voi vain kuvitella, miltä peltihökkeleissä asustaminen sitten tuntuu.
Tähän kuvaan yhdistyy se huono omatunto, joka huutaa turtumista. Ne pienet huokaukset, jotka pääsevät, kun viikonlopun seikkailut on takana ja pääsee tähän pieneen kuplaan, jossa elämä on edes lähestulkoon normaalia. Hetket, kun tuntee itsensä etuoikeutetuksi, kun voi hetkeksi sulkea silmänsä synkältä maailmalta. Hiljaiset kiitokset siitä, että Suomessa kaikilla on kuitenkin loppujen lopuksi aika hyvin, ainakin mitä asumisen tasoon tulee.
Tähän kuvaan yhdistyy se huono omatunto, joka huutaa turtumista. Ne pienet huokaukset, jotka pääsevät, kun viikonlopun seikkailut on takana ja pääsee tähän pieneen kuplaan, jossa elämä on edes lähestulkoon normaalia. Hetket, kun tuntee itsensä etuoikeutetuksi, kun voi hetkeksi sulkea silmänsä synkältä maailmalta. Hiljaiset kiitokset siitä, että Suomessa kaikilla on kuitenkin loppujen lopuksi aika hyvin, ainakin mitä asumisen tasoon tulee.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti