Joskus on hyvä jumittaa. Olla paikallaan ja ihmetellä. Sulkea silmänsä ja haaveilla. Istua yhdessä asennossa niin pitkään, kunnes raajat puutuvat. Nauttia auringonpaisteesta, kun sitä on vielä saatavilla. Melkein nukahtaa, mutta ei sitten ihan kuitenkaan. Siivota hitaasti elämän romuja ja järjestellä asioita, jotka piti hoitaa jo aikaa sitten. Hitaasti, rauhallisesti. Nautinnollisesti, kun ei ole kiire mihinkään. Ajan hiekka, joka valuu rattoisasti sormien läpi.
Sykkiminen kaipaa joskus vastapainoa. Ei joka kissanristiäisiin ole pakko mennä. Ei jokaista kiveä tarvitse kääntää todetakseen, että sieltä löytyy aivan samoja asioita kuin niiden muidenkin kivien alta. Ei jokainen hiljainen hetki merkitse sitä, että on luovuttanut elämänsä arjen oravanpyörälle tai että ennenaikainen keski-ikäisyys on iskenyt päälle.
Joskus on vain kiva, kun ei tarvitse elää kalenterin tai tiukkien aikataulujen mukaan. Voi rauhassa mennä sinne, mihin elämä kuljettaa. Pysähtymisessä ei ole mitään pahaa, eikä se tarkoita että olisi kokonaan elämä telakalla. Joskus on vain helpompi hahmottaa, mitä kaikkea tuleekaan tehneeksi, siis kivasti siinä sivussa. Asioita, joita ei huomaisi kiireen keskellä.
Monesti pysähdyksen edes ei tarvitse olla kovinkaan pitkä. Muutama tunti ratkaisevalla hetkellä, juuri kun siltä tuntuu riittää hyvin. Silti suunniteltu, aikataulutettu pysähdys ei koskaan riitä. Jotenkin se on aina väärällä hetkellä ja aina liian lyhyt. Kyse pysähtymisessä tai jumittamisessa on ennemminkin siitä, että osaa kuunnella omaa itseään, omaa kehoaan ja uskaltaa tehdä pienen irtioton arjesta, jos siltä tuntuu. Tarkoitti se sitten matkaa kauas pois tai hetkittäistä teekupillista nautinnollisesti parvekkeella siemailtuna. Tai sitä, että lykkää vielä jotain isoa päätöstä hetken verran, ihan vain siksi, ettei sitä ihan vielä tarvitse tehdä ja haluaa leikkiä mielessään vielä eri vaihtoehdoilla.
Jumituksen jälkeen nautinto syntyy siitä, että joskus nukkuu aamulla pitkään, lukee lehden hartaasti ja hymyilee katsellessaan ikkunasta ulos. Silloin elämä tuntuu olevan järjestyksessä, eikä mitään haluaisi muuttaa. On helppo hymyillä ja katsoa silmät avoinna tulevaisuuteen.
Sykkiminen kaipaa joskus vastapainoa. Ei joka kissanristiäisiin ole pakko mennä. Ei jokaista kiveä tarvitse kääntää todetakseen, että sieltä löytyy aivan samoja asioita kuin niiden muidenkin kivien alta. Ei jokainen hiljainen hetki merkitse sitä, että on luovuttanut elämänsä arjen oravanpyörälle tai että ennenaikainen keski-ikäisyys on iskenyt päälle.
Joskus on vain kiva, kun ei tarvitse elää kalenterin tai tiukkien aikataulujen mukaan. Voi rauhassa mennä sinne, mihin elämä kuljettaa. Pysähtymisessä ei ole mitään pahaa, eikä se tarkoita että olisi kokonaan elämä telakalla. Joskus on vain helpompi hahmottaa, mitä kaikkea tuleekaan tehneeksi, siis kivasti siinä sivussa. Asioita, joita ei huomaisi kiireen keskellä.
Monesti pysähdyksen edes ei tarvitse olla kovinkaan pitkä. Muutama tunti ratkaisevalla hetkellä, juuri kun siltä tuntuu riittää hyvin. Silti suunniteltu, aikataulutettu pysähdys ei koskaan riitä. Jotenkin se on aina väärällä hetkellä ja aina liian lyhyt. Kyse pysähtymisessä tai jumittamisessa on ennemminkin siitä, että osaa kuunnella omaa itseään, omaa kehoaan ja uskaltaa tehdä pienen irtioton arjesta, jos siltä tuntuu. Tarkoitti se sitten matkaa kauas pois tai hetkittäistä teekupillista nautinnollisesti parvekkeella siemailtuna. Tai sitä, että lykkää vielä jotain isoa päätöstä hetken verran, ihan vain siksi, ettei sitä ihan vielä tarvitse tehdä ja haluaa leikkiä mielessään vielä eri vaihtoehdoilla.
Jumituksen jälkeen nautinto syntyy siitä, että joskus nukkuu aamulla pitkään, lukee lehden hartaasti ja hymyilee katsellessaan ikkunasta ulos. Silloin elämä tuntuu olevan järjestyksessä, eikä mitään haluaisi muuttaa. On helppo hymyillä ja katsoa silmät avoinna tulevaisuuteen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti