Paikan vaihtoa

Yksi ilmeinen asia intialaisissa käyttäytymistavoissa on tullut opittua tässä oleskelun aikana. Intialaiseen mentaliteettiin kuuluu aina tietty kärsimättömyys ja tyytymättömyys. Jos on tapahtuma, jossa saa valita vapaasti paikkansa, niin paikkaa pitää vaihtaa, ehkä montakin kertaa, jotta voisi olla tyytyväinen. Paikanvaihdosta huolimatta ei oikein voi yhäkään olla tyytyväinen, sillä aina ruoho on vihreämpää aidan toisella puolella ja sen sijaan, että voisi keskittyä itse tapahtumaan, käyttää energiansa sen pohtimiseen, mistä voisi nähdä vieläkin paremmin.

Esimerkiksi A. H. Rahmanin konsertissa oli numeroimattomat paikat mentaliteetilla, että ensimmäiset tulijat vievät parhaat paikat. Sama siis pätee myös muihinkin tapahtumiin, jossa saa itse valita paikkansa, kuten elokuvateattereihin. Kuvastavaa tälle on, että kun aikaa on, niin sitä paikkaa pitää vaihtaa monta kertaa, jotta kaikki mahdolliset kulmat on tultu koettua ja näkyvyys lavalle analysoitua. Vaikka käytännössä joka paikka olisikin suunnilleen yhtä hyvä, niin kyllähän selkeästi pitää käyttää aikaa siihen, että vaihdetaan ja vaihdetaan. Vielä tunnin jälkeenkin voisi pohtia, että entäs jos nuo toisen nurkan paikat olisivat vielä paremmat?

Toinen hyvin intialainen asia siirtymisessä on se, että aina pitää olla tilaisuuden (tai lennon tai matkan tai...) loputtua lähtemässä ensimmäisten joukossa pois. Konsertissa viimeisten sävelten aikana valtaosa on jo noussut, että varmasti pääsisivät ensimmäisten mukana pois. Leffassa heti kun alkaa näyttää siltä, että suuria juonenkäänteitä ei ole enää odotettavissa puoli salia nousee käytävään valmistautumaan poislähtöön. Parhaimmillaan he etenevät jo ovensuuhun, johon sitten pysähdytään, jos juoni vielä jatkuukin. Kuitenkin, kukaan ei voi siinä vaiheessa enää estää, etteikö pääsisi ensimmäisten joukossa pois.