Intia on tietyssä mielessä vähintäänkin kaksikielinen maa. Hindi ja englanti ovat pääkielet ja lisäksi ns. maakunnilla on omat paikalliset kielensä, joita on kymmeniä. Näiden kielten käytön seuraaminen on erikoista, kun pystyy aina vertaamaan siihen, miten Suomessa asiat on hoidettu. Suomihan toki on kaksikielinen maa ja virastoissa saa ainakin käsittääkseni palvelua sekä suomeksi, että ruotsiksi ja lisäksi englanniksi. Käytännössä yhdelläkin kielellä voi pärjätä suhteellisen hyvin. Intiassa taas kaksikielisyys tarkoittaa sitä, että riittää, että tieto on jommallakummalla kielellä. Välillä täällä Maharastanissa se voi olla vielä paikallisella kielellä. Näin ollen pärjätäkseen sujuvasti omillaan pitäisi osata vähintään kahta tai kolmea kieltä.
Käytännössä jos saat laskun, kyselyn tai tiedotteen, se voi olla englanniksi, hindiksi tai marathiksi. Jos soitat johonkin tai pyydät jotain palvelua, niin se on jollain näistä kielistä. Englanninkielellä periaatteessa pärjää, paitsi aina silloin tällöin pitää pyytää apua. Esimerkiksi maahan tullessa sikainfluenssakysely oli ainoastaan englanniksi, jolloin ne, jotka eivät ymmärtäneet tarvitsivat apua kyselyn täyttämisessä.
Lukuiset puhelinsoitot ovat päättyneet kiusalliseen hiljaisuuteen, kun vastapuoli ei osaa sanaakaan englantia, eikä edes voi oikein myöntää asiaa. Monissa kaupoissa juostaan kaupan toiseen päähän ihmisen luo, joka ehkä osaa kieltä, tai sitten ei. Sama juttu on kotiin tulevassa postissa. Joudun kysymään hissikavereilta, naapureilta tai työkavereilta, että onko tämäkin lappunen vain jokin turha mainos, vai sisältääkö se oikeasti jotain tärkeää tietoa? Onneksi avulaita intialaisia tuntuu riittävän, sillä maassa, jossa on kielien sekamelska, ihmiset vaikuttavat tottuneet siihen, että aina välillä pitää kysyä apua ja välillä auttaa, jotta yhteistoiminta onnistuisi.
Käytännössä jos saat laskun, kyselyn tai tiedotteen, se voi olla englanniksi, hindiksi tai marathiksi. Jos soitat johonkin tai pyydät jotain palvelua, niin se on jollain näistä kielistä. Englanninkielellä periaatteessa pärjää, paitsi aina silloin tällöin pitää pyytää apua. Esimerkiksi maahan tullessa sikainfluenssakysely oli ainoastaan englanniksi, jolloin ne, jotka eivät ymmärtäneet tarvitsivat apua kyselyn täyttämisessä.
Lukuiset puhelinsoitot ovat päättyneet kiusalliseen hiljaisuuteen, kun vastapuoli ei osaa sanaakaan englantia, eikä edes voi oikein myöntää asiaa. Monissa kaupoissa juostaan kaupan toiseen päähän ihmisen luo, joka ehkä osaa kieltä, tai sitten ei. Sama juttu on kotiin tulevassa postissa. Joudun kysymään hissikavereilta, naapureilta tai työkavereilta, että onko tämäkin lappunen vain jokin turha mainos, vai sisältääkö se oikeasti jotain tärkeää tietoa? Onneksi avulaita intialaisia tuntuu riittävän, sillä maassa, jossa on kielien sekamelska, ihmiset vaikuttavat tottuneet siihen, että aina välillä pitää kysyä apua ja välillä auttaa, jotta yhteistoiminta onnistuisi.
1 kommentti:
Minua huvittaa eräs vuosien takainen Kultaisen kolmion reissumme. Matkustimme erään punjabipariskunnan kanssa, joka osasi vain punjabia. Minä pärjäsin paremmin englannillani Delhissä, Agrassa ja Jaipurissa kuin he :))
Lähetä kommentti