Otsikko on hieman provosoiva, mutta ehkä on ollut aistittavissa blogista, ettei minulla ole kovinkaan suurta hinkua tällä hetkellä takaisin Intiaan. Intia itsessään ei ole kovinkaan tylsä, näkemistä varmasti riittäisi vaikka useammaksi vuodeksi. Töiden vuoksi mentäessä ei ole kuitenkaan mahdollista liikkua vapaasti tai vaihtaa maisemaa siinä vaiheessa, kun siltä tuntuu. Omassa tapauksessani olen jumissa arkipäivät pienen aidatun alueen sisällä. Ulos kyllä pääsisi, mutta siellä ei ole kuin hökkelikyliä. Ei siis paljon nähtävää.
Olen aina tykännyt suurista kaupungeista. Suuret ihmismäärät eivät minua haittaa. Ironista ehkä onkin, että suurimmassa asumassani kaupungissa koen samoja haasteita, kuin jos eksyisin johonkin aivan pieneen kylään keskelle ei mitään. Suomessa tosin olisi se hyvä (tai huono) puoli, että pienen kylän asukit yleensä tuntevat toisensa. Intian aitojen sisältä en tunne varsinaisesti ketään länsimaalaista. Muutama tiimiläinen asuu kyllä siellä, mutta varsinainen asuminen on varsin kallista paikallisille, joten monet asustelevat aitojen ulkopuolelle ja tulevat ainoastaan töihin tuohon suljettuun yhteisöön.
Pieni kylä, jossa ei ole paljoakaan tekemistä. Naisille suunnatut aktiviteetit on sijoitettu aikaan, jolloin kunnon kotiäideillä on parhaiten kykyä: aamupäivälle. Miesten joukkoon paikallisen krikettijoukkueen treeneihin aamuisin ei ole kiinnostusta. Iltaisin ravintolat aukeavat, mutta kuvastavaa paikalle on, ettei siellä ole oikeastaan yhtään baaria. Kaksi ravintolaa on ja niistä kyllä saa alkoholia (toisesta saa jopa halpoja drinkkejä), mutta kumpikaan ei varsinaisesti ole sellainen paikka, jossa tutustuisi ihmisiin.
Toki viikonloppuna on varmasti kiva reissata ja ihmetellä elämää. On se joka tapauksessa sen verran erilaista, ettei haittaa, että puuttuu kaiken maailman aktiviteettikeskukset. Silti viikkojen aikana tulee ajoittain hetkiä, kun ihmettelee, että mitä seuraavaksi, miten tästä eteenpäin. On aikaa itsellleen, mutta ehkä ajoittain hieman liiankin kanssa.
Olen aina tykännyt suurista kaupungeista. Suuret ihmismäärät eivät minua haittaa. Ironista ehkä onkin, että suurimmassa asumassani kaupungissa koen samoja haasteita, kuin jos eksyisin johonkin aivan pieneen kylään keskelle ei mitään. Suomessa tosin olisi se hyvä (tai huono) puoli, että pienen kylän asukit yleensä tuntevat toisensa. Intian aitojen sisältä en tunne varsinaisesti ketään länsimaalaista. Muutama tiimiläinen asuu kyllä siellä, mutta varsinainen asuminen on varsin kallista paikallisille, joten monet asustelevat aitojen ulkopuolelle ja tulevat ainoastaan töihin tuohon suljettuun yhteisöön.
Pieni kylä, jossa ei ole paljoakaan tekemistä. Naisille suunnatut aktiviteetit on sijoitettu aikaan, jolloin kunnon kotiäideillä on parhaiten kykyä: aamupäivälle. Miesten joukkoon paikallisen krikettijoukkueen treeneihin aamuisin ei ole kiinnostusta. Iltaisin ravintolat aukeavat, mutta kuvastavaa paikalle on, ettei siellä ole oikeastaan yhtään baaria. Kaksi ravintolaa on ja niistä kyllä saa alkoholia (toisesta saa jopa halpoja drinkkejä), mutta kumpikaan ei varsinaisesti ole sellainen paikka, jossa tutustuisi ihmisiin.
Toki viikonloppuna on varmasti kiva reissata ja ihmetellä elämää. On se joka tapauksessa sen verran erilaista, ettei haittaa, että puuttuu kaiken maailman aktiviteettikeskukset. Silti viikkojen aikana tulee ajoittain hetkiä, kun ihmettelee, että mitä seuraavaksi, miten tästä eteenpäin. On aikaa itsellleen, mutta ehkä ajoittain hieman liiankin kanssa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti