Kuten monet muutkin seikkailut, kaikki alkoi pienestä, hienolta kuulostaneesta ideasta. Projektin pojat päättivät, että voisi olla hyvä tehdä patikointiretki Fort Sinhagadille. Minutkin ohimennen kutsuttiin mukaan, joten päätin käyttää tilannetta hyväkseni. Muutenkin olin halunnut päästä kävelemään luonnossa, joten milloin tulisikaan parempi tilaisuus vastaan!
Fort Sinhagad on kukkulan päällä. Lähtö oli lauantai-aamuna. Mukaan kehotettiin pakkaamaan nestettä ja ruokaa, ruokaa siksi, etten oikein voi syödä paikallisten pikkuravintoloista mitään. Tai no, ainahan sitä voi syödä, mutta kun seurauksista kärsii seuraavan viikon, niin eväät tuntuvat tosiaan paljon houkuttelevammalta ratkaisulta. Mukaan siis pakkasin kaksi litraa nestettä, pähkinöitä, keksejä ja myslipatukoita. Kyllä muutaman tunnin reissulla tuolla määrällä selviää, kun kuitenkin söin runsaasti ennen lähtöä.
Harvinaista kyllä, lähtö ei viivästynyt mitenkään älyttömän paljon. Puoli yksitoista venyi yhteentoista, mutta sen jälkeen olimme oikeastikin lähtökunnossa. Matkaa kukkulan juurelle oli reilun tunnin verran.
Auto saatiin näppärästi parkkiin kukkulan juurelle ja päästiin liikkeelle. Intialaiset olivat ostaneet viiden litran pullon vettä mukaan, koska huipulla ei ollut kuulemma vettä saatavilla. Itse olisin ehkä ostanut viisi litran pulloa, mutta päätin olla asiasta hiljaa. Omapahan on valintansa ja elämä opettaa.
Pojat kävivät rinteen kimppuun kovalla tohinalla ja itse olin hetkisen melkein hätääkin kärsimässä (en nyt oikeasti). Lenkkeilen säännöllisesti ja silti tahti ylöspäin tuntui selkeästi liian kovalta. En kuitenkaan viitsinyt mainita mitään, ajattelin odottaa jonkun aikaa, josko tahti hiljenisi, kun ei nyt mitään aivan suurta hätää tai taaksejäämistä vielä ollut havaittavissa. Ei aikaakaan, kun peräpää tarvitsi tauon. Sitten taas liikkeelle, vauhti oli jo aavistuksen hiljentynyt. Ja taas tauko. Pieni matka mäkeä ja tauko. Seuraava vartti koostui jo enemmän tauoista kuin kävelystä. Aurinko porotti ja paahti ja olo oli kuin saunassa.
Puolen tunnin jälkeen puolet porukasta luovutti ja kääntyi takaisin. He sanoivat tulevansa autolla nyppylän päälle ja sovittiin tapaavamme siellä. Viiden litran vesipullo suuntasi alas, sillä arvioimme, että ylöspäin oli enää alle puolisen tuntia. Lisäksi matkalla oli mehunmyyjiä, joten aivan älyttömässä hädässä ei oltu. Itselläni oli toki omat juomapullot vielä, tässä vaiheessa nestettä oli kulunut suunnilleen litran verran (josta puoli litraa matkan päällä) ja arvioin selviäväni hyvin.
Mäen valloittaminen jatkui siis kolmen nuorimman voimin. Kova vauhti ja tauot söivät hieman, mutta ihan mukavasti edettiin. En ollut enää hätää kärsimässä, kun pojat alkoivat selkeästi väsyä. Loppumatkasta menin jo tasaisen tappavaan tahtiin ensimmäisenä, kun pojat päätyivät kokeilemaan jyrkkiä "oikoteitä", jotka ainakin minusta näyttivät paljon rankemmilta. Olin ensimmäinen, joka saavutti itse linnoituksen, pojat olivat siinä vaiheessa aika raatoja. Nousu kesti taukoineen hieman reilun tunnin, eli mistään aivan valtavasta suorituksesta ei ollut kyse, vaikka toki kärventävä aurinko ja paikoitellen huonokuntoiset ja jyrkät polut matkaan lisähaasteita toivatkin.
Porukan toisesta puolikkaasta ei kuitenkaan näkynyt mitään kukkulan laella. Ihmettelimme siellä reilun tunnin, mutta heitä ei vain kuulunut. Siinä sitten arvottiin mitä tehdä. Modernin teknologian aikana ongelmaksi syntyi, ettei kukkulan laella toiminut kännykkäverkot. Vaihtoehtoja oli siis kaksi - polkua alas tai tietä alas. Koska polku oli varsin huonokuntoinen ja elättelimme yhä toivoa, että kaksi porukkamme sankaria olisi vielä tulossa autolla hakemaan, päädyimme valitsemaan tien.
Siitä sitten lähdimme kipittämään alaspäin. Pitkän tovin jälkeen (myöhemmin saimme kuulla, että n. 6 km:n kävelyn jälkeen) kännykät alkoivat taas toimia ja saimme selville, ettei tielle saanut ajaa autolla, eli he eivät ole tulossa hakemaan. Tie itsessään oli varsin mutkitteleva, käyden myös lähikukkulat läpi ja olimme vielä kaukana varsinaisesta määränpäänä olevasta laaksosta. Aurinko porotti ja tässä vaiheessa ei ollut vettäkään oikein enää matkassa. Linnoituksella sentään pojat olivat pystyneet ostamaan juomista ja omatkin vesivarantoni olivat olleet varsin hyvät. Kukaan ei kuitenkaan ollut laskenut sen varaan, että edessä olisi vielä tuntien tarpominen.
Mitä siis jää jäljelle? Liftaaminen! Montaa kulkupeliä ei tiellä kulkenut (kolme moottoripyörää taidettiin nähdä 6 kilometrin kävelyn aikana), mutta onnistuimme pysäyttämään moottoripyörän, jolta ensisijaisesti kysyimme tietä ja ohjeita alas löytämiseen. Tässä vaiheessa saimme sitten kuulla, että edessä olisi vielä 14 km, joten vaihtoehtoina oli tietä ylös 6 km ja sen jälkeen polkua alas tai sitten tietä alas.
Moottoripyöräilijä kuitenkin heltyi ja suostui ottamaan meidät kyytiin. Koska meitä oli kolme tarpojaa, eivät kaikki mahtuneet kerralla kuljettajan lisäksi pyörän päälle. Niinpä kuljettaja päätyi viemään meitä kahdessa erässä alaspäin. Tässä vaiheessa päästiin tosiaan siihen retken hasardiin ja intialle erittäin tyypilliseen osaan.
Ei, en ole moottoripyöräillyt Suomessa. Koskaan. Nyt kuitenkin päädyin tilanteeseen, jossa vaihtoehtoja ei ollut. Olin kolmantena ihmisenä pyörän päällä ilman asianmukaisia suojia (paikalliset muutenkin käyttävät tosi harvoin suojia moottoripyöräillessään). Minulla ei ollut mitään, mihin jalkoja olisi voinut tukea. Oikean jalan vieressä oli kuuma pakoputki, johon ei voinut laittaa jalkoja kiinni, tai se olisi polttanut. Tie oli intialaiseen tapaan huonokuntoinen ja jarrujen toimivuudestakin voi olla montaa mieltä. Tarrauduin epätoivoisesti edellä istuneeseen työkaveriin ja toivoin parasta. Hetkittäin muistin jopa hengittää, muuten olin kauhusta kankea. Tätä jatkui aina ikuisuudelta tuntuneen pätkän verran, sitten moottoripyöräilijä jätti meidät pois kyydistä ja kävi hakemassa seurueen kolmannen jäsenen. Väliajoilla jouduimme kävelemään/juoksemaan eteenpäin, sillä moottoripyöräilijä halusi säästää dieseliä. 14 kilometriä alas tuntui ehdottomasti tämän Intian oleskelun pisimmältä 14 kilometriltä. Selvisimme kuitenkin alas hengissä ja löysimme loppuseurueen. Lähdimme ravintolan kautta kotiin hengissä ja yhtä kokemusta rikkaampana. Mutta kaikki tämä säätäminen on jotain niin tyypillistä Intiaa!
Fort Sinhagad on kukkulan päällä. Lähtö oli lauantai-aamuna. Mukaan kehotettiin pakkaamaan nestettä ja ruokaa, ruokaa siksi, etten oikein voi syödä paikallisten pikkuravintoloista mitään. Tai no, ainahan sitä voi syödä, mutta kun seurauksista kärsii seuraavan viikon, niin eväät tuntuvat tosiaan paljon houkuttelevammalta ratkaisulta. Mukaan siis pakkasin kaksi litraa nestettä, pähkinöitä, keksejä ja myslipatukoita. Kyllä muutaman tunnin reissulla tuolla määrällä selviää, kun kuitenkin söin runsaasti ennen lähtöä.
Harvinaista kyllä, lähtö ei viivästynyt mitenkään älyttömän paljon. Puoli yksitoista venyi yhteentoista, mutta sen jälkeen olimme oikeastikin lähtökunnossa. Matkaa kukkulan juurelle oli reilun tunnin verran.
Auto saatiin näppärästi parkkiin kukkulan juurelle ja päästiin liikkeelle. Intialaiset olivat ostaneet viiden litran pullon vettä mukaan, koska huipulla ei ollut kuulemma vettä saatavilla. Itse olisin ehkä ostanut viisi litran pulloa, mutta päätin olla asiasta hiljaa. Omapahan on valintansa ja elämä opettaa.
Pojat kävivät rinteen kimppuun kovalla tohinalla ja itse olin hetkisen melkein hätääkin kärsimässä (en nyt oikeasti). Lenkkeilen säännöllisesti ja silti tahti ylöspäin tuntui selkeästi liian kovalta. En kuitenkaan viitsinyt mainita mitään, ajattelin odottaa jonkun aikaa, josko tahti hiljenisi, kun ei nyt mitään aivan suurta hätää tai taaksejäämistä vielä ollut havaittavissa. Ei aikaakaan, kun peräpää tarvitsi tauon. Sitten taas liikkeelle, vauhti oli jo aavistuksen hiljentynyt. Ja taas tauko. Pieni matka mäkeä ja tauko. Seuraava vartti koostui jo enemmän tauoista kuin kävelystä. Aurinko porotti ja paahti ja olo oli kuin saunassa.
Puolen tunnin jälkeen puolet porukasta luovutti ja kääntyi takaisin. He sanoivat tulevansa autolla nyppylän päälle ja sovittiin tapaavamme siellä. Viiden litran vesipullo suuntasi alas, sillä arvioimme, että ylöspäin oli enää alle puolisen tuntia. Lisäksi matkalla oli mehunmyyjiä, joten aivan älyttömässä hädässä ei oltu. Itselläni oli toki omat juomapullot vielä, tässä vaiheessa nestettä oli kulunut suunnilleen litran verran (josta puoli litraa matkan päällä) ja arvioin selviäväni hyvin.
Mäen valloittaminen jatkui siis kolmen nuorimman voimin. Kova vauhti ja tauot söivät hieman, mutta ihan mukavasti edettiin. En ollut enää hätää kärsimässä, kun pojat alkoivat selkeästi väsyä. Loppumatkasta menin jo tasaisen tappavaan tahtiin ensimmäisenä, kun pojat päätyivät kokeilemaan jyrkkiä "oikoteitä", jotka ainakin minusta näyttivät paljon rankemmilta. Olin ensimmäinen, joka saavutti itse linnoituksen, pojat olivat siinä vaiheessa aika raatoja. Nousu kesti taukoineen hieman reilun tunnin, eli mistään aivan valtavasta suorituksesta ei ollut kyse, vaikka toki kärventävä aurinko ja paikoitellen huonokuntoiset ja jyrkät polut matkaan lisähaasteita toivatkin.
Porukan toisesta puolikkaasta ei kuitenkaan näkynyt mitään kukkulan laella. Ihmettelimme siellä reilun tunnin, mutta heitä ei vain kuulunut. Siinä sitten arvottiin mitä tehdä. Modernin teknologian aikana ongelmaksi syntyi, ettei kukkulan laella toiminut kännykkäverkot. Vaihtoehtoja oli siis kaksi - polkua alas tai tietä alas. Koska polku oli varsin huonokuntoinen ja elättelimme yhä toivoa, että kaksi porukkamme sankaria olisi vielä tulossa autolla hakemaan, päädyimme valitsemaan tien.
Siitä sitten lähdimme kipittämään alaspäin. Pitkän tovin jälkeen (myöhemmin saimme kuulla, että n. 6 km:n kävelyn jälkeen) kännykät alkoivat taas toimia ja saimme selville, ettei tielle saanut ajaa autolla, eli he eivät ole tulossa hakemaan. Tie itsessään oli varsin mutkitteleva, käyden myös lähikukkulat läpi ja olimme vielä kaukana varsinaisesta määränpäänä olevasta laaksosta. Aurinko porotti ja tässä vaiheessa ei ollut vettäkään oikein enää matkassa. Linnoituksella sentään pojat olivat pystyneet ostamaan juomista ja omatkin vesivarantoni olivat olleet varsin hyvät. Kukaan ei kuitenkaan ollut laskenut sen varaan, että edessä olisi vielä tuntien tarpominen.
Mitä siis jää jäljelle? Liftaaminen! Montaa kulkupeliä ei tiellä kulkenut (kolme moottoripyörää taidettiin nähdä 6 kilometrin kävelyn aikana), mutta onnistuimme pysäyttämään moottoripyörän, jolta ensisijaisesti kysyimme tietä ja ohjeita alas löytämiseen. Tässä vaiheessa saimme sitten kuulla, että edessä olisi vielä 14 km, joten vaihtoehtoina oli tietä ylös 6 km ja sen jälkeen polkua alas tai sitten tietä alas.
Moottoripyöräilijä kuitenkin heltyi ja suostui ottamaan meidät kyytiin. Koska meitä oli kolme tarpojaa, eivät kaikki mahtuneet kerralla kuljettajan lisäksi pyörän päälle. Niinpä kuljettaja päätyi viemään meitä kahdessa erässä alaspäin. Tässä vaiheessa päästiin tosiaan siihen retken hasardiin ja intialle erittäin tyypilliseen osaan.
Ei, en ole moottoripyöräillyt Suomessa. Koskaan. Nyt kuitenkin päädyin tilanteeseen, jossa vaihtoehtoja ei ollut. Olin kolmantena ihmisenä pyörän päällä ilman asianmukaisia suojia (paikalliset muutenkin käyttävät tosi harvoin suojia moottoripyöräillessään). Minulla ei ollut mitään, mihin jalkoja olisi voinut tukea. Oikean jalan vieressä oli kuuma pakoputki, johon ei voinut laittaa jalkoja kiinni, tai se olisi polttanut. Tie oli intialaiseen tapaan huonokuntoinen ja jarrujen toimivuudestakin voi olla montaa mieltä. Tarrauduin epätoivoisesti edellä istuneeseen työkaveriin ja toivoin parasta. Hetkittäin muistin jopa hengittää, muuten olin kauhusta kankea. Tätä jatkui aina ikuisuudelta tuntuneen pätkän verran, sitten moottoripyöräilijä jätti meidät pois kyydistä ja kävi hakemassa seurueen kolmannen jäsenen. Väliajoilla jouduimme kävelemään/juoksemaan eteenpäin, sillä moottoripyöräilijä halusi säästää dieseliä. 14 kilometriä alas tuntui ehdottomasti tämän Intian oleskelun pisimmältä 14 kilometriltä. Selvisimme kuitenkin alas hengissä ja löysimme loppuseurueen. Lähdimme ravintolan kautta kotiin hengissä ja yhtä kokemusta rikkaampana. Mutta kaikki tämä säätäminen on jotain niin tyypillistä Intiaa!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti