Niin. Olen nyt taas Suomessa. Aivan puusta pudonneena. Totaalisen pihalla. Uupunut, väsynyt, sekaisin. Nukuin yöllä kymmenkunta tuntia - pidenpään, kuin kertaakaan Intiassa. Hiljaisuus on tyrmistyttävän ihanaa. Ihmettelen kotini tavarapaljoutta ja ruoan määrää. Haaveilen mainosten maailmassa ja yritän pestä matkalla kertynyttä tomua pois.
Viimeinen päivä meni perinteiseen Intia-kategoriaan. Puoli kahdelta kuljettaja soittaa, että "yes, maam, I'm now here", johon meikäläinen ihmettelee, että muuten ihan hyvä, mutta tulit kaksi tuntia liian aikaisin. Lentokone kun lähti vasta kuuden jälkeen, kenttä oli pieni ja kentälle ajoi sen 20 minuuttia, jos oli liikennettä. Tämän vuoksi neljä ja puoli tuntia oli selkeästi hätävarjelun liioittelua. Silti hyvä, että kuljettaja oli ajoissa paikalla, eipä ainakaan tarvinnut jännittää, löytääkö hän perille keskellä yötä. Kuljettaja sitten ilmeisesti nukkui autossa sen kaksi tuntia, minä sängyssäni kaksi tuntia ja varttia vaille neljä oli sitten suuntana kenttä (tämä sen vuoksi, että kuljettaja näytti siltä, että tarvitsee puoli neljältä vartin toetakseen, ei kyllä käynyt kuljettajaakaan kateeksi).
Kentällä ei ollut sitten mikään vielä edes auki. Haahuilin edestakaisin, yritin tappaa aikaa parhaani mukaan. Vessa oli epäkunnossa ja kaduin sitä, että päätin tyhjentää vesipullon turvatarkistuksen yhteydessä. Istuin jalat ristissä ja taistelin väsymystä vastaan kellon tikittäessä verkkaisesti eteenpäin. Liput ja passit tarkastettiin miljoona kertaa ennen koneeseen nousua. Tällä kertaa tiesin tageista, ja prosessi oli Punen päässä selkeä. Kone oli täynnä hyttysiä, aamiainen oli välttävä. Odotuksen tuntu valtasi, tieto siitä, että pääsee Suomeen alkoi konkretisoitua päässä.
Delhissä oli taas kolmen tunnin vaihto. Tiesin vahdata kelloa ja suunnilleen järkevästi se sujuikin. Melkein tunti jäi aikaa hengata tax-free kaupoissa, vaikka taas oli hieman säätöä noiden tagien kanssa. Muistaakseni matkalaukkuja ei enää läpivalaistu Delhin päässä, käsimatkatavaroita lukuunottamatta. Lopulta lähestyi odottamisen autuus: nousu Finnairin koneeseen, suomalaiset lehdet käteen ja suomen puhuminen ensi kertaa livenä sen jälkeen, kun työkaveri lähti helmikuun lopussa takaisin Suomeen. Hassua. Koneessa oli perus suomi-mättöä, ei mitenkään kovinkaan houkuttelevaa, mutta lento oli pitkä, joten kummasti maistui. Huipennuksena saapuminen Helsinki-Vantaalle, jossa vastassaolijoilla oli lämmin talvitakki mukanaan odottamassa. Omat takkini kun olin jättänyt Suomeen ajatellen, että tottahan toki maaliskuun lopussa on jo kevät pitkällä ja selviän parilla neuleella kotiin asti. Niinpä niin - ulkona on paljon enemmän talvi kuin silloin, kun oikeasti lähdin matkalle. Ehdin siis kokea Suomen talvea kunnolla ja toivottavasti kevättäkin vähän, ennen kuin käsky käy matkalle Intian ihmeelliseen maailmaan.
Viimeinen päivä meni perinteiseen Intia-kategoriaan. Puoli kahdelta kuljettaja soittaa, että "yes, maam, I'm now here", johon meikäläinen ihmettelee, että muuten ihan hyvä, mutta tulit kaksi tuntia liian aikaisin. Lentokone kun lähti vasta kuuden jälkeen, kenttä oli pieni ja kentälle ajoi sen 20 minuuttia, jos oli liikennettä. Tämän vuoksi neljä ja puoli tuntia oli selkeästi hätävarjelun liioittelua. Silti hyvä, että kuljettaja oli ajoissa paikalla, eipä ainakaan tarvinnut jännittää, löytääkö hän perille keskellä yötä. Kuljettaja sitten ilmeisesti nukkui autossa sen kaksi tuntia, minä sängyssäni kaksi tuntia ja varttia vaille neljä oli sitten suuntana kenttä (tämä sen vuoksi, että kuljettaja näytti siltä, että tarvitsee puoli neljältä vartin toetakseen, ei kyllä käynyt kuljettajaakaan kateeksi).
Kentällä ei ollut sitten mikään vielä edes auki. Haahuilin edestakaisin, yritin tappaa aikaa parhaani mukaan. Vessa oli epäkunnossa ja kaduin sitä, että päätin tyhjentää vesipullon turvatarkistuksen yhteydessä. Istuin jalat ristissä ja taistelin väsymystä vastaan kellon tikittäessä verkkaisesti eteenpäin. Liput ja passit tarkastettiin miljoona kertaa ennen koneeseen nousua. Tällä kertaa tiesin tageista, ja prosessi oli Punen päässä selkeä. Kone oli täynnä hyttysiä, aamiainen oli välttävä. Odotuksen tuntu valtasi, tieto siitä, että pääsee Suomeen alkoi konkretisoitua päässä.
Delhissä oli taas kolmen tunnin vaihto. Tiesin vahdata kelloa ja suunnilleen järkevästi se sujuikin. Melkein tunti jäi aikaa hengata tax-free kaupoissa, vaikka taas oli hieman säätöä noiden tagien kanssa. Muistaakseni matkalaukkuja ei enää läpivalaistu Delhin päässä, käsimatkatavaroita lukuunottamatta. Lopulta lähestyi odottamisen autuus: nousu Finnairin koneeseen, suomalaiset lehdet käteen ja suomen puhuminen ensi kertaa livenä sen jälkeen, kun työkaveri lähti helmikuun lopussa takaisin Suomeen. Hassua. Koneessa oli perus suomi-mättöä, ei mitenkään kovinkaan houkuttelevaa, mutta lento oli pitkä, joten kummasti maistui. Huipennuksena saapuminen Helsinki-Vantaalle, jossa vastassaolijoilla oli lämmin talvitakki mukanaan odottamassa. Omat takkini kun olin jättänyt Suomeen ajatellen, että tottahan toki maaliskuun lopussa on jo kevät pitkällä ja selviän parilla neuleella kotiin asti. Niinpä niin - ulkona on paljon enemmän talvi kuin silloin, kun oikeasti lähdin matkalle. Ehdin siis kokea Suomen talvea kunnolla ja toivottavasti kevättäkin vähän, ennen kuin käsky käy matkalle Intian ihmeelliseen maailmaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti