Intialaiset vaikuttavat varsin prosessihakuiselta kansalta. Jokaiseen asiaan täytyy olla oma prosessi ja byrokratiansa. Linjastoissa noudatetaan amerikkalaisten pikaravintoloiden mentaliteettia, että jokaisella on vain yksi pieni tehtävä, jota noudatetaan. Linjaston toinen pää ei tiedä mitään toisesta päästä.
Ajoittain tämä on varsin hankalaa. Esimerkiksi jos haluaa saada jonkun huoneen oven auki, että voisi hetken puhua rauhassa (avokonttorissa kun ollaan, niin ei hirveästi viitsisi muita vaivata). Harmi vain, että ovi on lukossa. Oven aukaisemiseen riittää, että käy kysymässä viideltä eri ihmiseltä ja kiusaa tarpeeksi pitkään vieressä, että joku luovuttaa ja lähtee avaamaan oven. Siis mikäli on varaus. Jos ei sitä ole, niin mitään ei voi tehdä. Varausta ei voi myöskään tehdä, sillä kaikki huoneet ovat lähtökohtaisesti varattuina. Tai siis lukittuina, tyhjinä ja varattuina, ehkä johtuen siitä, ettei kukaan osaa käyttää järjestelmää tai sitten varaukset on tehty pahaa päivää varten. Joka tapauksessa rakennuksessa, josta valtaosa kerroksista vielä ammottaa tyhjyyttään, on vaikea kuvitella, että jokainen huone olisi koko ajan varattu. Varsinkaan, kun empiiriset testit osoittavat lähes kaikkien olevan tyhjiä, pimeitä ja lukittuja, jottei kukaan todellakaan pääsisi niitä helposti käyttämään. Ja ei, huoneissa ei tosiaan ole edes mitään, mikä lähtisi irti, jota pitäisi suojella lukitsemalla ovet.
Myös lounaslinjasto jaksaa yllättää. Perusperiaatteena on siinä se, ettei se toimi. Tai no, toimiihan se tavallaan, mutta ruoassa vain kestää ikuisuuden. Jos ei siis vedä perusbuffettia, joka tuo mieleen ala-asteen kouluruokailun ja laimean kanakastikkeen currylla höystettynä. Ruoka ei kyllä paljoa maksa, mutta vastapainoksi se onkin varsin riisi ja kastikepainoista. Tämän lisäksi löytyy vaihtoehtoina munakkaasta paikallisiin lettuihin, joita sitten yritän syödä parhaani mukaan. Varsin hyviltä ne maistuvat, että ei siinä mitään. Kunhan sen ruoan vain joskus saisi.
Siinäkin ruokala jaksaa yllättää. Viikoittain vaihtuvat käytännöt, välillä on lippulappuja, välillä käteisellä maksamista. Välillä kaikki kirjoitetaan yhteen lappuun, välillä erillisiin. Joka tapauksessa matka linjaston alusta kokin luokse on pitkä, niin että säilyy jännitys, tuleeko ruokaa koskaan. Ja mikäli tulee, niin ehtiikö joku intialainen napata sen juuri nenän edestä kuvitellen, että kyseessä on hänen ruokansa. Yksi perusperiaate ruokalassa kuitenkin tuntuu pysyvän: joka viikko linjaston pojat tuntuvat olevan entistä pahemmin sekaisin siinä, että mitä heidän pitäisi tehdä ja miten asia saataisiin sujumaan. Myös ihmiset vaihtuvat usein, mikä ei ainakaan paranna tätä prosessin sujuvuutta. Kuitenkin, jos odottaa tarpeeksi kauan, saattaa hyvinkin saada jotain toimivaa ulos - siis ainakin siten, että se vie nälän. Kustannustehokkaasti, hermoja koetellen ja vaihtelevin kokoonpanoin ja lopputuloksin - siinä on intialaisen prosessiosaamisen salaisuus. Eipä ainakaan elämästä tule pitkäveteistä näitä vaihtelevia prosesseja ihmetellessä.
Ajoittain tämä on varsin hankalaa. Esimerkiksi jos haluaa saada jonkun huoneen oven auki, että voisi hetken puhua rauhassa (avokonttorissa kun ollaan, niin ei hirveästi viitsisi muita vaivata). Harmi vain, että ovi on lukossa. Oven aukaisemiseen riittää, että käy kysymässä viideltä eri ihmiseltä ja kiusaa tarpeeksi pitkään vieressä, että joku luovuttaa ja lähtee avaamaan oven. Siis mikäli on varaus. Jos ei sitä ole, niin mitään ei voi tehdä. Varausta ei voi myöskään tehdä, sillä kaikki huoneet ovat lähtökohtaisesti varattuina. Tai siis lukittuina, tyhjinä ja varattuina, ehkä johtuen siitä, ettei kukaan osaa käyttää järjestelmää tai sitten varaukset on tehty pahaa päivää varten. Joka tapauksessa rakennuksessa, josta valtaosa kerroksista vielä ammottaa tyhjyyttään, on vaikea kuvitella, että jokainen huone olisi koko ajan varattu. Varsinkaan, kun empiiriset testit osoittavat lähes kaikkien olevan tyhjiä, pimeitä ja lukittuja, jottei kukaan todellakaan pääsisi niitä helposti käyttämään. Ja ei, huoneissa ei tosiaan ole edes mitään, mikä lähtisi irti, jota pitäisi suojella lukitsemalla ovet.
Myös lounaslinjasto jaksaa yllättää. Perusperiaatteena on siinä se, ettei se toimi. Tai no, toimiihan se tavallaan, mutta ruoassa vain kestää ikuisuuden. Jos ei siis vedä perusbuffettia, joka tuo mieleen ala-asteen kouluruokailun ja laimean kanakastikkeen currylla höystettynä. Ruoka ei kyllä paljoa maksa, mutta vastapainoksi se onkin varsin riisi ja kastikepainoista. Tämän lisäksi löytyy vaihtoehtoina munakkaasta paikallisiin lettuihin, joita sitten yritän syödä parhaani mukaan. Varsin hyviltä ne maistuvat, että ei siinä mitään. Kunhan sen ruoan vain joskus saisi.
Siinäkin ruokala jaksaa yllättää. Viikoittain vaihtuvat käytännöt, välillä on lippulappuja, välillä käteisellä maksamista. Välillä kaikki kirjoitetaan yhteen lappuun, välillä erillisiin. Joka tapauksessa matka linjaston alusta kokin luokse on pitkä, niin että säilyy jännitys, tuleeko ruokaa koskaan. Ja mikäli tulee, niin ehtiikö joku intialainen napata sen juuri nenän edestä kuvitellen, että kyseessä on hänen ruokansa. Yksi perusperiaate ruokalassa kuitenkin tuntuu pysyvän: joka viikko linjaston pojat tuntuvat olevan entistä pahemmin sekaisin siinä, että mitä heidän pitäisi tehdä ja miten asia saataisiin sujumaan. Myös ihmiset vaihtuvat usein, mikä ei ainakaan paranna tätä prosessin sujuvuutta. Kuitenkin, jos odottaa tarpeeksi kauan, saattaa hyvinkin saada jotain toimivaa ulos - siis ainakin siten, että se vie nälän. Kustannustehokkaasti, hermoja koetellen ja vaihtelevin kokoonpanoin ja lopputuloksin - siinä on intialaisen prosessiosaamisen salaisuus. Eipä ainakaan elämästä tule pitkäveteistä näitä vaihtelevia prosesseja ihmetellessä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti