Sänky oli niin pehmeä, upottava. Haarukka kädessä tuntui uskomattoman kömpelöltä ja oli outoa sanoa tervehdys suomeksi passintarkastajalle. Suomi tuntui ja kuulosti oudolta suussa, kun ei sitä kolmeen viikkoon ollut puhunut tai kuullut sanaakaan. Ilma tuntui niin kuivalta nenässä ja silmissä. Vatsa protestoi pekonipastasta, jota tarjottiin lentokoneessa.
Äiti ja isä hakivat lentokentältä, ruokkivat ja veivät kotiin. Pöydällä tuoksuivat omenat ja hedelmiä oli jotenkin niin paljon, niin monta kappaletta, vaikka ne oli tarkoitettu vain ensi metreiksi. Vanhemmat olivat tuoneet kaappiini aamiaisaineksia, jottei minun tarvitsisi herätä nälkäisenä. Niin suloista ja samalla niin helpottavaa, kun täältä ei löydy sitä 24h auki olevaa kauppaa aivan nurkan takaa.
Kuljin kuin unessa sillä oma elimistö oli vielä vahvasti yössä, vaikka täällä oli valoisa alkuilta. Värisin hieman kylmästä, sillä viime päivien 30 asteen helle oli tehnyt tehtävänsä. Nukkumaan menin ysiltä ja yhden jälkeen havahduin siihen että on aamu. Tai että olisi aamu tuolla toisaalla. Kävin vessassa ja nukahdin uudestaan. Puoli viiden aikaan elimistö oli kuitenkin vahvasti vakuuttunut siitä, että nyt on uusi päivä ja aika nousta. Sinnittelin tunnin sängyssä leväten, keräsin voimia tulevaa päivää varten. Laskeskelin, että kaikesta huolimatta olin onnistunut saamaan yli kolme tuntia oikeata vuorokausirytmiä kiinni. Enää pari päivää lisää ja sitten olen luultavasti taas oikeassa rytmissä.
Kohta voin laittaa pyykkejä koneeseen, alkaa perata kuvasaalista ja käydä ihan vaikka kaupassa ihmettelemässä, että mistä nämä suuret hedelmä- juusto ja lihavalikoimat ovat ilmestyneet. Voin soittaa kavereille tai kävellä metsäpoluilla, kuin kunnon lomalainen. Voin järkyttyä sushilautasen hinnasta ja ihmetellä sitä, että ymmärrän taas kaikki merkit ympärilläni. Voin istua koneella ilman, että takanani olisi toinen matkalainen, joka haluaisi kanssa lukea muutaman sanan kotoa. Voin totutella kirjoittamaan ääkkösten kanssa, kun se kerrankin on taas mahdollista. Niin outoa, niin hämmentävää. Samalla kuitenkin niin tuttua, niin rakasta.
Äiti ja isä hakivat lentokentältä, ruokkivat ja veivät kotiin. Pöydällä tuoksuivat omenat ja hedelmiä oli jotenkin niin paljon, niin monta kappaletta, vaikka ne oli tarkoitettu vain ensi metreiksi. Vanhemmat olivat tuoneet kaappiini aamiaisaineksia, jottei minun tarvitsisi herätä nälkäisenä. Niin suloista ja samalla niin helpottavaa, kun täältä ei löydy sitä 24h auki olevaa kauppaa aivan nurkan takaa.
Kuljin kuin unessa sillä oma elimistö oli vielä vahvasti yössä, vaikka täällä oli valoisa alkuilta. Värisin hieman kylmästä, sillä viime päivien 30 asteen helle oli tehnyt tehtävänsä. Nukkumaan menin ysiltä ja yhden jälkeen havahduin siihen että on aamu. Tai että olisi aamu tuolla toisaalla. Kävin vessassa ja nukahdin uudestaan. Puoli viiden aikaan elimistö oli kuitenkin vahvasti vakuuttunut siitä, että nyt on uusi päivä ja aika nousta. Sinnittelin tunnin sängyssä leväten, keräsin voimia tulevaa päivää varten. Laskeskelin, että kaikesta huolimatta olin onnistunut saamaan yli kolme tuntia oikeata vuorokausirytmiä kiinni. Enää pari päivää lisää ja sitten olen luultavasti taas oikeassa rytmissä.
Kohta voin laittaa pyykkejä koneeseen, alkaa perata kuvasaalista ja käydä ihan vaikka kaupassa ihmettelemässä, että mistä nämä suuret hedelmä- juusto ja lihavalikoimat ovat ilmestyneet. Voin soittaa kavereille tai kävellä metsäpoluilla, kuin kunnon lomalainen. Voin järkyttyä sushilautasen hinnasta ja ihmetellä sitä, että ymmärrän taas kaikki merkit ympärilläni. Voin istua koneella ilman, että takanani olisi toinen matkalainen, joka haluaisi kanssa lukea muutaman sanan kotoa. Voin totutella kirjoittamaan ääkkösten kanssa, kun se kerrankin on taas mahdollista. Niin outoa, niin hämmentävää. Samalla kuitenkin niin tuttua, niin rakasta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti