Tokio on jaanyt taakse ja samoin myos Nikko, joka on tunnettu vanhoista temppeleistaan ja kuumista lahteistaan. Eilisilta oli varsin huima. Milta tuntuu nousta bussiin, jossa ei ole enaa yhtaan roomalaista merkkia tietamatta milla pysakilla jaada pois, tietaen ainoastaan, etta matka kestaa suunnilleeen tunnin ja maaranpaana ovat varsin huimat vesiputoukset? Toivot varmaan myos kovasti, etta ostamasi bussilippu kay, kun tiskilla neuvottiin vaara bussin lahtoaika, jonka takia venasit tunnin turhaan naapurikuppilassa ja sen jalkeen viela puoli tuntia odottaen seuraavaa oikeaa bussia.
Bussi nousee hitaasti vuorenrinteita ylos ja ymparilla on ainoastaan japanilaisturisteja. Maaranpaana oli Kegon-vesiputoukset, joissa vesimassat putoavat vuorenhuipulta 97 metria alas laaksoon, joka oli aika vaikuttavaa. Bussisahlauksen vuoksi missasin kuitenkin silta paivalta Unescon World Heritage-kohteet, joten kun onnistuin loytamaan bussin takaisin Nikkoon, palasin majapaikkaani. Nikko on tunnettu myos kuumista lahteistaan ja Chuzenjissa (missa vesiputoukset sijaitsivat) olisi ollut myos yksi tunnettu kylpyla. Majapaikassani oli kuitenkin mainos, etta noin kymmenen minuutin kavelymatkan paassa sijaitsi ulkoilmaonsen eli kuuma lahde, jossa olisi altaita (tai tassa tapauksessa allas) myos ulkona. Ryokanin lahella kylpeminen kuulosti kuitenkin kivalta, koska sitten ei enaa tarvinnut suunnistaa kulkuvalineiden avulla kotiin, joten valinta tunnetun kylpylan ja pienen lahikylpylan valilla oli varsin helppo.
Kuuma lahde osoittautui varsin pieneksi, naisten puoli koostui ainoastaan kahdesta altaasta, joista toinen oli sisalla ja toinen ulkona. Ehdottomana etuna voidaan kuitenkin sanoa, etta turistit puuttuivat, ja kahden paikallisen lahtiessa olin yksin, ulkona luonnon helmassa, kuumassa lahteessa katsoen illan hamartyvan ymparillani. Rentoutuen, nautiskellen. Tuli aika paljon juhannusfiilis, jolloin istutaan lampimassa kesaillassa laiturilla hamartyvaa yota. Kun kavelin takaisin ryokaniin, ilta oli jo pimennyt ja metsa oli herannyt eloon, pitaen valtavaa aanta. Jos minulla olisi ollut kamera mukanani, olisin ottanut sita videolle, niin vaikuttavalta sirkkojen ja muiden metsan elaimien siritys kuulosti. Koska kameraa ei ollut mukana, jouduin vain keskittymaan hetkeen ja nauttimaan lampimasta kesaillasta.
Tanaan sitten oli saa vaihtunut ja jo heti ryokanista lahdettyani taivaalta tuli kaatamalla vetta. Vaihtoehtoja ei kuitenkaan ollut ja lahdin sinnikkaasti nauttimaan myos Nikkon historiallisesta annista. Kiersin huimia temppeleita ja portteja kolmisen tuntia ja koko ajan satoi kaatamalla, valilla viela hieman enemman, valilla vain kaataen. Olin kuitenkin sen verran aikaiseen liikkeella, etta suurimmat turistimassat eivat olleet ehtineet viela paikalle lahialueilta ja lisaksi saa saattoi hyvin karsia vakea. Temppelit olivat kuitenkin hyvin vaikuttavia ja nain myos ne kolme tunnettua apinaa (ei nae, ei kuule, ei puhu). Lisaksi valtavia buddhapatsaita ja ikivanhoja temppeleita, jotka kovasti uhmasivat ajan pyoraa.
Temppelikierroksen jalkeen missasin sitten tyylikkaasti junani yhdella minuutilla. Kylla nain sen laiturilla, mutta se nytkahti liikkeelle juuri, kun viela kamoineni yritin portista lapi. Noh, mitas siina, mika sen mukavampaa kuin venata 70 minuuttia Nikkon piskuisella asemalla, ilman kunnon ruokaa ja totaalisen lapimarkana, kylmasta taristen. Valitettavasti Nikkon JR-aseman
lahella ei ole kaytannossa paljon mitaan, ei ainakaan mitaan ruokapaikkoja. Yritin jo saapuessani Nikkoon etsia jotain pienta kauppaa ja ostettavaa, jotta saisin kolikoita puhelinsoittoon majatalon omistajalle - varsin heikolla tuloksella, joten tiesin, ettei talla kertaa auttaisi edes yrittaminen.
Ensitoikseni sentaan vaihdoin vaatteet kuiviin ja kaivoin viimeiset hapankorput rinkastani (juu, oli mun pakko ottaa jotain suomalaista mukaan talle matkalle), jotka sitten ahnaasti vedin kitaani. Sitten tayttelin sudokua kiroten kylmyytta ja pitkaa odotusta. Lopulta lahijunalla valiasemalle kuullakseni, etta seuraava luotijuna on taynna. Luotijunissa kylla on vaunuja, joihin voi menna paikkavarauksetta, mutta... Siina vaiheessa kun on rinkka, reppu ja laukku matkassa, ei tunnin seisominen luotijunassa kovastikaan houkuttele. Eli harjoittelu tekee mestarin ja tassa tapauksessa minusta tulee talla vauhdilla odotuksen mestari. Sen verran tajusin, etta otin myos paikkalipun Tokiosta lahtevaan luotijunaan Kiotoon, jossa sitten vietan tulevan yoni. Kaatosateen myota olin nimittain menettanyt toivoni nahda vilauksen Tokion nuorista Harajukun sillalla tai Shinjukun puistossa. Paikan varaaminen oli silti varsin hyva veto, silla myos seuraava juna oli viimeista paikkaa myoten taynna, siitakin huolimatta, etta se taisi olla viela edellistakin luotijunaa pidempi.
Vaihdossa Tokiossa minulla oli 18 minuuttia, jonka kaytannossa kaytin siihen, etta etsin oikean raiteen, juoksin lahimmalle bentoo-kiskalle nappaamaan lounasboksin (mulla oli yha kova nalka) ja siita sitten laiturille. Siina vaiheessa oli viisi minuuttia jaljella, ja totesin, etta hyva niin, silla nousin vaunun numero 3 kohdalla ylos. Oma paikkani kun sijaitsi vaunussa numero 12, joten jonkun verran siina joutui kavelemaan luotijunan toiseen paahan. Yhdeksannen vaunun kohdalla nousin kaikeksi varmuudeksi junaan ja jatkoin junan sisalla oikeaan vaunuun. Kun lopulta saavutin oman paikkani, juna nytkahti liikkeella ja itse paasin hetken matkatavaroiden vaannon jalkeen keskittymaan tamanpaivaisen lounasboksini saloihin. Sen jalkeen luin viimeiset lukemattomat suomalaiset lehdet ja keskustelin yhden viereeni istahtaneen japanilaisen kanssa. Lopulta vain kertasin merkkeja kunnes saavuin kauan odotettuun maaranpaahani - Kiotoon. Harmi vaan, ettei matkaaminen lopu tahan, vaan huomenna olisi tarkoitus suunnata Himejin kautta Hiroshimaan, jossa sitten vietankin seuraavat pari yota.
Bussi nousee hitaasti vuorenrinteita ylos ja ymparilla on ainoastaan japanilaisturisteja. Maaranpaana oli Kegon-vesiputoukset, joissa vesimassat putoavat vuorenhuipulta 97 metria alas laaksoon, joka oli aika vaikuttavaa. Bussisahlauksen vuoksi missasin kuitenkin silta paivalta Unescon World Heritage-kohteet, joten kun onnistuin loytamaan bussin takaisin Nikkoon, palasin majapaikkaani. Nikko on tunnettu myos kuumista lahteistaan ja Chuzenjissa (missa vesiputoukset sijaitsivat) olisi ollut myos yksi tunnettu kylpyla. Majapaikassani oli kuitenkin mainos, etta noin kymmenen minuutin kavelymatkan paassa sijaitsi ulkoilmaonsen eli kuuma lahde, jossa olisi altaita (tai tassa tapauksessa allas) myos ulkona. Ryokanin lahella kylpeminen kuulosti kuitenkin kivalta, koska sitten ei enaa tarvinnut suunnistaa kulkuvalineiden avulla kotiin, joten valinta tunnetun kylpylan ja pienen lahikylpylan valilla oli varsin helppo.
Kuuma lahde osoittautui varsin pieneksi, naisten puoli koostui ainoastaan kahdesta altaasta, joista toinen oli sisalla ja toinen ulkona. Ehdottomana etuna voidaan kuitenkin sanoa, etta turistit puuttuivat, ja kahden paikallisen lahtiessa olin yksin, ulkona luonnon helmassa, kuumassa lahteessa katsoen illan hamartyvan ymparillani. Rentoutuen, nautiskellen. Tuli aika paljon juhannusfiilis, jolloin istutaan lampimassa kesaillassa laiturilla hamartyvaa yota. Kun kavelin takaisin ryokaniin, ilta oli jo pimennyt ja metsa oli herannyt eloon, pitaen valtavaa aanta. Jos minulla olisi ollut kamera mukanani, olisin ottanut sita videolle, niin vaikuttavalta sirkkojen ja muiden metsan elaimien siritys kuulosti. Koska kameraa ei ollut mukana, jouduin vain keskittymaan hetkeen ja nauttimaan lampimasta kesaillasta.
Tanaan sitten oli saa vaihtunut ja jo heti ryokanista lahdettyani taivaalta tuli kaatamalla vetta. Vaihtoehtoja ei kuitenkaan ollut ja lahdin sinnikkaasti nauttimaan myos Nikkon historiallisesta annista. Kiersin huimia temppeleita ja portteja kolmisen tuntia ja koko ajan satoi kaatamalla, valilla viela hieman enemman, valilla vain kaataen. Olin kuitenkin sen verran aikaiseen liikkeella, etta suurimmat turistimassat eivat olleet ehtineet viela paikalle lahialueilta ja lisaksi saa saattoi hyvin karsia vakea. Temppelit olivat kuitenkin hyvin vaikuttavia ja nain myos ne kolme tunnettua apinaa (ei nae, ei kuule, ei puhu). Lisaksi valtavia buddhapatsaita ja ikivanhoja temppeleita, jotka kovasti uhmasivat ajan pyoraa.
Temppelikierroksen jalkeen missasin sitten tyylikkaasti junani yhdella minuutilla. Kylla nain sen laiturilla, mutta se nytkahti liikkeelle juuri, kun viela kamoineni yritin portista lapi. Noh, mitas siina, mika sen mukavampaa kuin venata 70 minuuttia Nikkon piskuisella asemalla, ilman kunnon ruokaa ja totaalisen lapimarkana, kylmasta taristen. Valitettavasti Nikkon JR-aseman
lahella ei ole kaytannossa paljon mitaan, ei ainakaan mitaan ruokapaikkoja. Yritin jo saapuessani Nikkoon etsia jotain pienta kauppaa ja ostettavaa, jotta saisin kolikoita puhelinsoittoon majatalon omistajalle - varsin heikolla tuloksella, joten tiesin, ettei talla kertaa auttaisi edes yrittaminen.
Ensitoikseni sentaan vaihdoin vaatteet kuiviin ja kaivoin viimeiset hapankorput rinkastani (juu, oli mun pakko ottaa jotain suomalaista mukaan talle matkalle), jotka sitten ahnaasti vedin kitaani. Sitten tayttelin sudokua kiroten kylmyytta ja pitkaa odotusta. Lopulta lahijunalla valiasemalle kuullakseni, etta seuraava luotijuna on taynna. Luotijunissa kylla on vaunuja, joihin voi menna paikkavarauksetta, mutta... Siina vaiheessa kun on rinkka, reppu ja laukku matkassa, ei tunnin seisominen luotijunassa kovastikaan houkuttele. Eli harjoittelu tekee mestarin ja tassa tapauksessa minusta tulee talla vauhdilla odotuksen mestari. Sen verran tajusin, etta otin myos paikkalipun Tokiosta lahtevaan luotijunaan Kiotoon, jossa sitten vietan tulevan yoni. Kaatosateen myota olin nimittain menettanyt toivoni nahda vilauksen Tokion nuorista Harajukun sillalla tai Shinjukun puistossa. Paikan varaaminen oli silti varsin hyva veto, silla myos seuraava juna oli viimeista paikkaa myoten taynna, siitakin huolimatta, etta se taisi olla viela edellistakin luotijunaa pidempi.
Vaihdossa Tokiossa minulla oli 18 minuuttia, jonka kaytannossa kaytin siihen, etta etsin oikean raiteen, juoksin lahimmalle bentoo-kiskalle nappaamaan lounasboksin (mulla oli yha kova nalka) ja siita sitten laiturille. Siina vaiheessa oli viisi minuuttia jaljella, ja totesin, etta hyva niin, silla nousin vaunun numero 3 kohdalla ylos. Oma paikkani kun sijaitsi vaunussa numero 12, joten jonkun verran siina joutui kavelemaan luotijunan toiseen paahan. Yhdeksannen vaunun kohdalla nousin kaikeksi varmuudeksi junaan ja jatkoin junan sisalla oikeaan vaunuun. Kun lopulta saavutin oman paikkani, juna nytkahti liikkeella ja itse paasin hetken matkatavaroiden vaannon jalkeen keskittymaan tamanpaivaisen lounasboksini saloihin. Sen jalkeen luin viimeiset lukemattomat suomalaiset lehdet ja keskustelin yhden viereeni istahtaneen japanilaisen kanssa. Lopulta vain kertasin merkkeja kunnes saavuin kauan odotettuun maaranpaahani - Kiotoon. Harmi vaan, ettei matkaaminen lopu tahan, vaan huomenna olisi tarkoitus suunnata Himejin kautta Hiroshimaan, jossa sitten vietankin seuraavat pari yota.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti