Mika on harmaa, kostea ja sumuinen? Ei, talla kertaa kyseessa ei ole savusauna tai Helsinki marraskuussa vaan Fuji-vuori, jota olin lahtenyt ihan pakettiretkelle ihmettelemaan. Nyt olen yhta kokemusta rikkaampi ja joudun toteamaan omatoimimatkailu on kylla niin enemman minun juttuni. Etaisyyksien ja kulkuyhteyksien vuoksi oli kuitenkin napparampaa kulkea tuo reitti suoraan ohjatussa seurueessa ja etukateen pyrin myos tuolla retkella varmistamaan, etta minulla olisi edes joitain ihmiskontakteja matkan varrella, silla en ollut siita yhtaan varma matkaa suunnitellessani.
Nooh, kavimme siis Mount Fujilla. Ainakin meille kerrottiin, etta kavimme siella, silla valitettavasti sumu oli niin sakea, etta hadin tuskin naki edes kahta metria kauemmas. Yhta hyvin olisimme siis voineet kayda milla tahansa maennyppylalla ja vierailleet turistikaupoissa. Silla sita se kierros oli, paiva bussilla turistikaupasta toiseen. Valilla paasimme sentaan lounaalle ravintolaan, koysiradalla Hakoneen, Fujin lahikaupunkiin ja vartin veneretkelle Hakonen jarvella. Elakelaisia oli matkassa vahan, lapsiperheita sitakin enemman ja hektisten viime paivien jalkeen paatin kayttaa bussimatkat johonkin suhteellisen fiksuun - nimittain nukkumiseen. Kylla, tiedan mita ajattelette, tulla nyt tanne istumaan johonkin bussiin ja nukkumaan. Tyhmyydesta kuitenkin sakotetaan, en tajunnut mita tarkoittaa sadekausi ja suuret lumimassat, eika sumun tuijottaminen tunnista toiseen ollut kovinkaan inspiroivaa. Jos jotain hyvaa pitaisi matkasta etsia, niin opas kertoi ihan kivasti japanilaisista ja heiden tavoista ja lisaksi sain jokusen kortin kirjoitettua alkumatkasta. Pistin ne postiin Fujin huipulta arvuutellen osoitteita, silla vaikka olin kirjoittanut ne aikaisemmin paperille, en fiksuna tyttona ollut ottanut paperia mukaan. Postikortein kuitenkin todistettakoon, etta tosiaan kavin Fujilla. Onnekseni sain myos istua koko matkan lampimassa bussissa, enka lahtenyt huimapaisena metsaan valloittamaan yksin Japanin tunnetuinta vuorta.
Matkalla tutustuin kuitenkin italialaiseen rouvashenkiloon, joka oli tullut Japaniin henkiselle matkalle. Istuimme vastakkain poydassa ja itse taisin katkaista painostavan hiljaisuuden ehdottamalla rouvalle, etta han varmaankin saisi pyytamalla haarukan ja veitsen, silla ravintola oli kalliin ja turisteille suunnatun oloinen. Rouva kun sinnikkaasti yritti syoda ateriaansa jalkiruokaa varten katetulla lusikalla. Sinansa hermojen menemisesta johtuva lusikalla syominen olisi varmasti ollut sellainen kokemus, jonka muistaa myos kotiinpalattuaan, mutta minulla ei ollut sydanta katsoa hanen taisteluaan ehdottamatta, etta jos nyt kuitenkin pyydettaisiin ne haarukat ja veitset. Hetken vastustelun jalkeen han suostui ehdotukseeni, jonka jalkeen sain hanesta rupatteluseuran loppureissulleni. Omasta matkastaan rouva kertoi, etta oli viettanyt ensimmaisen paivan Tokiossa itkien, kun oli ollut ihan eksyksissa ja hukassa. Seuraavana yona han oli sitten sisuuntunut ja paattanyt opetella Tokion metrokartan, jonka avulla han sitten pystyi paremmin suunnistamaan. Matka hanen osaltaan oli kuitenkin lopussa jo kahden paivan paasta ja selkeasti han kaipasi takaisin italialaisten patojen aareen. Silti oli ihan mukava rupatella niita naita lapsiperheiden keskuudessa.
Omalta osaltani matkan aallonpohjat on varmaan saavutettu ja haikeana pohdin talla hetkella sita, etta Tokiossa on enaa yksi paiva jaljella. Viela olisi niin paljon nahtavaa ja koettavaa, jota suunnittelin, mutta kun kaikkea ei vaan ehdi. Myos aikani omassa huoneessa on Nikkoa lukuunottamatta ohi, mista olen osittain helpottunut. Dormeissa kun tuntuu saavan niin paljon paremmin kontaktin ihmisiin, kun hostellin aulassa kirjoittamassa blogia silloin talloin puolen tunnin ajan. Vaikka yleensa kaduilla tormaankin ihmisiin ja muihin turisteihin, on Tokio jotenkin niin iso, ettei kontaktia oteta yhta helposti kuin pienemmissa paikoissa kuten Kiotossa tai Osakassa. Toisaalta olen nain ehtinyt nahda Tokiota enemman kuin jossain vaiheessa suunnittelin, vaikka yhakin kaupunkiin tutustuminen jaa niin keskeneraiseksi. Saapahan siita kuitenkin ainakin syyn tulla uudestaan kiertamaan tata ihmeellista maata. Nyt kuitenkin keskityn huomiseen viimeiseen paivaan ja sen jalkeen muun Japanin kiertamiseen.
Nooh, kavimme siis Mount Fujilla. Ainakin meille kerrottiin, etta kavimme siella, silla valitettavasti sumu oli niin sakea, etta hadin tuskin naki edes kahta metria kauemmas. Yhta hyvin olisimme siis voineet kayda milla tahansa maennyppylalla ja vierailleet turistikaupoissa. Silla sita se kierros oli, paiva bussilla turistikaupasta toiseen. Valilla paasimme sentaan lounaalle ravintolaan, koysiradalla Hakoneen, Fujin lahikaupunkiin ja vartin veneretkelle Hakonen jarvella. Elakelaisia oli matkassa vahan, lapsiperheita sitakin enemman ja hektisten viime paivien jalkeen paatin kayttaa bussimatkat johonkin suhteellisen fiksuun - nimittain nukkumiseen. Kylla, tiedan mita ajattelette, tulla nyt tanne istumaan johonkin bussiin ja nukkumaan. Tyhmyydesta kuitenkin sakotetaan, en tajunnut mita tarkoittaa sadekausi ja suuret lumimassat, eika sumun tuijottaminen tunnista toiseen ollut kovinkaan inspiroivaa. Jos jotain hyvaa pitaisi matkasta etsia, niin opas kertoi ihan kivasti japanilaisista ja heiden tavoista ja lisaksi sain jokusen kortin kirjoitettua alkumatkasta. Pistin ne postiin Fujin huipulta arvuutellen osoitteita, silla vaikka olin kirjoittanut ne aikaisemmin paperille, en fiksuna tyttona ollut ottanut paperia mukaan. Postikortein kuitenkin todistettakoon, etta tosiaan kavin Fujilla. Onnekseni sain myos istua koko matkan lampimassa bussissa, enka lahtenyt huimapaisena metsaan valloittamaan yksin Japanin tunnetuinta vuorta.
Matkalla tutustuin kuitenkin italialaiseen rouvashenkiloon, joka oli tullut Japaniin henkiselle matkalle. Istuimme vastakkain poydassa ja itse taisin katkaista painostavan hiljaisuuden ehdottamalla rouvalle, etta han varmaankin saisi pyytamalla haarukan ja veitsen, silla ravintola oli kalliin ja turisteille suunnatun oloinen. Rouva kun sinnikkaasti yritti syoda ateriaansa jalkiruokaa varten katetulla lusikalla. Sinansa hermojen menemisesta johtuva lusikalla syominen olisi varmasti ollut sellainen kokemus, jonka muistaa myos kotiinpalattuaan, mutta minulla ei ollut sydanta katsoa hanen taisteluaan ehdottamatta, etta jos nyt kuitenkin pyydettaisiin ne haarukat ja veitset. Hetken vastustelun jalkeen han suostui ehdotukseeni, jonka jalkeen sain hanesta rupatteluseuran loppureissulleni. Omasta matkastaan rouva kertoi, etta oli viettanyt ensimmaisen paivan Tokiossa itkien, kun oli ollut ihan eksyksissa ja hukassa. Seuraavana yona han oli sitten sisuuntunut ja paattanyt opetella Tokion metrokartan, jonka avulla han sitten pystyi paremmin suunnistamaan. Matka hanen osaltaan oli kuitenkin lopussa jo kahden paivan paasta ja selkeasti han kaipasi takaisin italialaisten patojen aareen. Silti oli ihan mukava rupatella niita naita lapsiperheiden keskuudessa.
Omalta osaltani matkan aallonpohjat on varmaan saavutettu ja haikeana pohdin talla hetkella sita, etta Tokiossa on enaa yksi paiva jaljella. Viela olisi niin paljon nahtavaa ja koettavaa, jota suunnittelin, mutta kun kaikkea ei vaan ehdi. Myos aikani omassa huoneessa on Nikkoa lukuunottamatta ohi, mista olen osittain helpottunut. Dormeissa kun tuntuu saavan niin paljon paremmin kontaktin ihmisiin, kun hostellin aulassa kirjoittamassa blogia silloin talloin puolen tunnin ajan. Vaikka yleensa kaduilla tormaankin ihmisiin ja muihin turisteihin, on Tokio jotenkin niin iso, ettei kontaktia oteta yhta helposti kuin pienemmissa paikoissa kuten Kiotossa tai Osakassa. Toisaalta olen nain ehtinyt nahda Tokiota enemman kuin jossain vaiheessa suunnittelin, vaikka yhakin kaupunkiin tutustuminen jaa niin keskeneraiseksi. Saapahan siita kuitenkin ainakin syyn tulla uudestaan kiertamaan tata ihmeellista maata. Nyt kuitenkin keskityn huomiseen viimeiseen paivaan ja sen jalkeen muun Japanin kiertamiseen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti