Viikonloppua varten pakatessa huomaa taas klassisen hankaluuden naisten vaatteissa ja vaatekaapeissa: riippumatta vaatteiden määrästä aina ne tilaisuuteen sopivat tuntuvat puuttuvan. Tuntuu, etten omistaisi yhtään bilevaatetta, virallisempaa juhla-asua, rentoilu-asua tai muutakaan. Ne ihanat ihmetykset, jotka tarttuivat mukaan matkoilta tuntuvat kesäisiltä, eivätkä sovi pimeään talvi-iltaan.
Toki, olen pyrkinyt järkevöittämään vaateostoksiani viime vuosina. Yritän välttää maailman turhimpien biletoppien tai t-paitojen ostelua sillä varjolla, että kaappini oikeastaan on jo niitä täynnä, eikä niille yksinkertaisesti tule käyttöä. Asialla on varjopuolensa: jossain vaiheessa herää ja huomaa tyylin muuttuneen ja vaatekaappi on aivan täynnä, mutta aivan tyhjä. Hukkuu vaatteisiin, jotka kaikki tuntuvat liian epäsopivilta käyttötarkoitukseen.
Sitä ns. kymmenettä "voisihan tätä ehkä käyttää vielä lenkillä"-paitaa tuskin enää tarvitaan, varsinkin, kun oma lenkillä käyntini... rajoittuu lähinnä kesään, kauniiseen ilmaan ja hetkeen, jolloin ei ole muuta liikuntaa.
Ihania ovat myöskin ne t-paidat, jotka mystisesti kutistuvat joko ympärysmitaltaan tai pituudesta. Paidat tai topit, jotka hädin tuskin peittävät navan, mutta silti vuodesta toiseen ne sinnittelevät matkassa mukana. Olivathan ne silloin vuosituhannen vaihteessa, bilehilekauden alussa tai joskus festarireissulla muodostuneet niin rakkaiksi, ettei niistä enää oikein osaa luopuakaan.
Puhumattakaan niistä ikävistä vaateparsista, jotka tuntuvat lähinnä makkarankuorilta ympärillä. Kirkkaasta värisestä ihonmyötäisestä topista on muotoutunut hailakanvärinen makkarankuori, jossa ei oikeastaan enää tunne oloaan kotoisaksi. Virheostos, kenties? Ehkä se oli kiva silloin viisi kiloa sitten, mutta jotenkin enää ei osaa olla tyytyväinen itseensä. Hetkittäin kuvittelee tuntevansa tyylinsä, mutta kuinka monta vaatekaappiin päätynyttä vaatetta oikeastaan odottaa vuoroaan yli vuoden käyttökertojen välillä? Jos ei puhuta tonttulakeista.
Tämän kevään tarkoituksena olisi perata vaatekaapista ne turhat kappaleet. Heittää pois kylmän sydämettömästi jopa etikassakin uitetut rakkaimmat hikipaidat, sillä tunnearvosta huolimatta niiden käyttö on hajun vuoksi hankalaa. Luopua random-firmojen vääränkokoisista logopaidoista, jotka ovat ehkä käteviä, mutteivät niin suurissa määrissä. Päästää irti 90-luvun jäänteistä, jotka hyvästä laadustaan huolimatta eivät istu ja eivät tule löytämään tietään päälleni myöskään tulevana vuosikymmenenä.
Järkeviä, ajattomia vaatteita on hankala ostaa, sillä ajassa on kiva elää. Olen rakastanut aina kauniita vaatteita ja olen onnesta soikeana, jos löydän jotain aivan upeaa uuteen kokoelmaani. Erilaisuus on plussaa, mutta valitettavasti joudun myöntämään, että harva Japanista löytynyt ihastus on oikeasti päätynyt kunnon käyttöön. Toisaalta syitä voi etsiä omasta (henkisestä) kasvustakin, parin vuoden konttorirotan olemukseen perehtyneenä en oikein osaa enää samaistua kaikkiin niihin nuorekkaisiin vaatteisiin, joita olen maailmalta raahannut. Valitettavasti aika on tainnut kulkea pienin askelin pienen sisäisen vaateminänikin ohi.
Toki, olen pyrkinyt järkevöittämään vaateostoksiani viime vuosina. Yritän välttää maailman turhimpien biletoppien tai t-paitojen ostelua sillä varjolla, että kaappini oikeastaan on jo niitä täynnä, eikä niille yksinkertaisesti tule käyttöä. Asialla on varjopuolensa: jossain vaiheessa herää ja huomaa tyylin muuttuneen ja vaatekaappi on aivan täynnä, mutta aivan tyhjä. Hukkuu vaatteisiin, jotka kaikki tuntuvat liian epäsopivilta käyttötarkoitukseen.
Sitä ns. kymmenettä "voisihan tätä ehkä käyttää vielä lenkillä"-paitaa tuskin enää tarvitaan, varsinkin, kun oma lenkillä käyntini... rajoittuu lähinnä kesään, kauniiseen ilmaan ja hetkeen, jolloin ei ole muuta liikuntaa.
Ihania ovat myöskin ne t-paidat, jotka mystisesti kutistuvat joko ympärysmitaltaan tai pituudesta. Paidat tai topit, jotka hädin tuskin peittävät navan, mutta silti vuodesta toiseen ne sinnittelevät matkassa mukana. Olivathan ne silloin vuosituhannen vaihteessa, bilehilekauden alussa tai joskus festarireissulla muodostuneet niin rakkaiksi, ettei niistä enää oikein osaa luopuakaan.
Puhumattakaan niistä ikävistä vaateparsista, jotka tuntuvat lähinnä makkarankuorilta ympärillä. Kirkkaasta värisestä ihonmyötäisestä topista on muotoutunut hailakanvärinen makkarankuori, jossa ei oikeastaan enää tunne oloaan kotoisaksi. Virheostos, kenties? Ehkä se oli kiva silloin viisi kiloa sitten, mutta jotenkin enää ei osaa olla tyytyväinen itseensä. Hetkittäin kuvittelee tuntevansa tyylinsä, mutta kuinka monta vaatekaappiin päätynyttä vaatetta oikeastaan odottaa vuoroaan yli vuoden käyttökertojen välillä? Jos ei puhuta tonttulakeista.
Tämän kevään tarkoituksena olisi perata vaatekaapista ne turhat kappaleet. Heittää pois kylmän sydämettömästi jopa etikassakin uitetut rakkaimmat hikipaidat, sillä tunnearvosta huolimatta niiden käyttö on hajun vuoksi hankalaa. Luopua random-firmojen vääränkokoisista logopaidoista, jotka ovat ehkä käteviä, mutteivät niin suurissa määrissä. Päästää irti 90-luvun jäänteistä, jotka hyvästä laadustaan huolimatta eivät istu ja eivät tule löytämään tietään päälleni myöskään tulevana vuosikymmenenä.
Järkeviä, ajattomia vaatteita on hankala ostaa, sillä ajassa on kiva elää. Olen rakastanut aina kauniita vaatteita ja olen onnesta soikeana, jos löydän jotain aivan upeaa uuteen kokoelmaani. Erilaisuus on plussaa, mutta valitettavasti joudun myöntämään, että harva Japanista löytynyt ihastus on oikeasti päätynyt kunnon käyttöön. Toisaalta syitä voi etsiä omasta (henkisestä) kasvustakin, parin vuoden konttorirotan olemukseen perehtyneenä en oikein osaa enää samaistua kaikkiin niihin nuorekkaisiin vaatteisiin, joita olen maailmalta raahannut. Valitettavasti aika on tainnut kulkea pienin askelin pienen sisäisen vaateminänikin ohi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti