Pieni kipinä, joka aiheuttaa suurta mullistusta henkilökohtaisessa elämässä. Se voi olla jotain uutta ihanaa, tai sitten rikkoa jotain hyvinkin pitkäikäistä. Tuntuu, että kolmenkympin tienoilla moni alkaa pohtimaan elämäänsä. Vetämään yhteitä niitä säikeitä, joista on koonnut ympäristönsä. Pohtimaan, onko se työ tai se ihmissuhde sen arvoisia, että niissä haluaisi viettää lopun elämäänsä? Mikä saa siinä vaiheessa vaakakupin kaatumaan sen viimeisen kerran? Mikä saa kiinnittymään paikoilleen, vakiintumaan elämäänsä ja rakastamaan sitä päivästä toiseen?
Toki koko ajan tapahtuu pientä pohdintaa suuntaan tai toiseen. Jos joutuu pitkään elämään aivan äärirajoilla, alkaa väkisin ennemmin tai myöhemmin pohtimaan, mitä oikeastaan haluaisi? Onko mikään elämässä sen arvoista, että sen vuoksi jättäisi monet muut asiat niin vähälle, kuin mitä ne ovat jääneet? Ihmisestä kuitenkin riippuu, mitä hän haluaa ja kuinka pitkälle hän jatkaa. Mikä on se oikea harmonian taso, joka pitää mukavan vireen yllä?
Haluanko viettää elämäni yksin? Haluanko tai haluaisinko viettää sen mieluiten edellisen, nykyisen vai tulevan kanssa? Missä vaiheessa haluaa asettaa juurensa johonkin? Pysähtyä hetkeksi tai pidemmäksikin paikalleen ja hymyillä arjen kululle? Milloin arki alkaa tuntua liian painostavalta, jopa siihen pisteeseen asti, että vuosien suhteet kariutuvat, eikä millään tunnu olevan väliä?
Paljon kysymyksiä, niin vähän vastauksia. Kaikki riippuu niin paljon hetkestä, henkilöstä ja elämäntilanteesta. Kypsymisestäkin, voisi ehkä sanoa. Tiettyinä elämänvaiheina on tiettyyn päätöksiin herkemmin valmis. Joskus helpommin kuuntelee ja katselee ympäristöään. Joskus on oppinut ottamaan ympäristönsä hyvin huomioon ja joutuukin ottamaan sen tarkemmin huomioon. Nuorissa ihmissuhteissa harvoin on mitään vahvasti oikeaa tai vahvasti väärää päätöstä tai vastausta, ennemminkin vain erilaisia polkuja, joiden välillä valita. Harvaa valintaa näkee pitkälle eteenpäin ja se tekeekin elämän jännittäväksi, ihmeteltäväksi tai hajottavaksi - riippuen toki tilanteesta.
Ilta hämärtyy ja minun on aika mennä nukkumaan. Lopuksi kuitenkin biisi, jonka on kulkenut monen elämänvaiheen läpi ja jättänyt jälkensä. Alanis Morissette - That Particular Time:
Toki koko ajan tapahtuu pientä pohdintaa suuntaan tai toiseen. Jos joutuu pitkään elämään aivan äärirajoilla, alkaa väkisin ennemmin tai myöhemmin pohtimaan, mitä oikeastaan haluaisi? Onko mikään elämässä sen arvoista, että sen vuoksi jättäisi monet muut asiat niin vähälle, kuin mitä ne ovat jääneet? Ihmisestä kuitenkin riippuu, mitä hän haluaa ja kuinka pitkälle hän jatkaa. Mikä on se oikea harmonian taso, joka pitää mukavan vireen yllä?
Haluanko viettää elämäni yksin? Haluanko tai haluaisinko viettää sen mieluiten edellisen, nykyisen vai tulevan kanssa? Missä vaiheessa haluaa asettaa juurensa johonkin? Pysähtyä hetkeksi tai pidemmäksikin paikalleen ja hymyillä arjen kululle? Milloin arki alkaa tuntua liian painostavalta, jopa siihen pisteeseen asti, että vuosien suhteet kariutuvat, eikä millään tunnu olevan väliä?
Paljon kysymyksiä, niin vähän vastauksia. Kaikki riippuu niin paljon hetkestä, henkilöstä ja elämäntilanteesta. Kypsymisestäkin, voisi ehkä sanoa. Tiettyinä elämänvaiheina on tiettyyn päätöksiin herkemmin valmis. Joskus helpommin kuuntelee ja katselee ympäristöään. Joskus on oppinut ottamaan ympäristönsä hyvin huomioon ja joutuukin ottamaan sen tarkemmin huomioon. Nuorissa ihmissuhteissa harvoin on mitään vahvasti oikeaa tai vahvasti väärää päätöstä tai vastausta, ennemminkin vain erilaisia polkuja, joiden välillä valita. Harvaa valintaa näkee pitkälle eteenpäin ja se tekeekin elämän jännittäväksi, ihmeteltäväksi tai hajottavaksi - riippuen toki tilanteesta.
Ilta hämärtyy ja minun on aika mennä nukkumaan. Lopuksi kuitenkin biisi, jonka on kulkenut monen elämänvaiheen läpi ja jättänyt jälkensä. Alanis Morissette - That Particular Time:
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti