Kaipuu, joka ei ole vielä toteutunut. Tiedän, että olet vielä lähellä, vaikka olet oikeasti aika kaukana. Hetki on tullut, jolloin taivallan taas yksin. Siis tavallaan. Olet kaukana, vaikket poissa elämästäni. Voin nyt yksin miettiä, mitä haluan. Vai haluanko?
Kuinka pitkään kuluu, kunnes kaipaan kosketustasi? Tai kaipaan hymyäsi tai nauruasi, joka niin ilahduttaa päivääni? Miten pitkään voin kävellä yksin, kunnes maailma ympärilläni peittyy huutavaan ikävään? Vai löydänkö itsenäisen itseni takaisin niin vahvasti, etten siitä enää haluakaan luopua? Haluanko löytää mitä? Itsenäisyyttä? Kaipuuta? Jotain aivan muuta? Vai kulkevatko päivät vain nopesti ohi niin, ettei mitään ehdikään tapahtua? Entä jos en huomaakaan mitään ympärilläni? Silloin kaikki hermoilukin viimeisenä päivänä olisi ollut ihan turhaa.
Kuulutanko kovaan ääneen ikävästä, vai ohitanko sen kuin ärsyttävän kärpäsen kesäaamuna? Odotin haikeuden tulevan, muttei se ainakaan vielä kolkuta ovella. Vielä tosin ei ole kulunut vuorokauttakaan ilman sykähdyttävää viestiä. Täriseviä käsiä, jotka hapuilevat kännykkää. Vienoa hymyä, joka leviää kasvoille, kun lähettäjän nimi ilmestyy ruudulle. En vielä tajua, että olet poissa. Ehkä se on hyvä niin. Kyllä ikävällekin vielä riittää päiviä. Nyt silti kuuntelen Owl cityä, parantelen flunssa ja piristän päivääni jännittämällä, miten jääkiekossa käykään. En silti tunnusta edes itselleni, että minuun olisi purrut penkkiurheilijakärpänen. Suomen mahdolliset mitalitaistot on pakko katsoa, vaikka muuten ei nuo pelit niin kiinnostaisikaan.
Kuinka pitkään kuluu, kunnes kaipaan kosketustasi? Tai kaipaan hymyäsi tai nauruasi, joka niin ilahduttaa päivääni? Miten pitkään voin kävellä yksin, kunnes maailma ympärilläni peittyy huutavaan ikävään? Vai löydänkö itsenäisen itseni takaisin niin vahvasti, etten siitä enää haluakaan luopua? Haluanko löytää mitä? Itsenäisyyttä? Kaipuuta? Jotain aivan muuta? Vai kulkevatko päivät vain nopesti ohi niin, ettei mitään ehdikään tapahtua? Entä jos en huomaakaan mitään ympärilläni? Silloin kaikki hermoilukin viimeisenä päivänä olisi ollut ihan turhaa.
Kuulutanko kovaan ääneen ikävästä, vai ohitanko sen kuin ärsyttävän kärpäsen kesäaamuna? Odotin haikeuden tulevan, muttei se ainakaan vielä kolkuta ovella. Vielä tosin ei ole kulunut vuorokauttakaan ilman sykähdyttävää viestiä. Täriseviä käsiä, jotka hapuilevat kännykkää. Vienoa hymyä, joka leviää kasvoille, kun lähettäjän nimi ilmestyy ruudulle. En vielä tajua, että olet poissa. Ehkä se on hyvä niin. Kyllä ikävällekin vielä riittää päiviä. Nyt silti kuuntelen Owl cityä, parantelen flunssa ja piristän päivääni jännittämällä, miten jääkiekossa käykään. En silti tunnusta edes itselleni, että minuun olisi purrut penkkiurheilijakärpänen. Suomen mahdolliset mitalitaistot on pakko katsoa, vaikka muuten ei nuo pelit niin kiinnostaisikaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti