Hong Kong matkakohteena

Hong kong tarkoittaa kiinaksi vapaasti kääntäen tuoksuvaa satamaa. Tuoksuista voin kertoa tarkemmin reilun kolmen viikon päästä, mutta nyt olen jo listannut muutaman kohteen, jotka saattavat olla vierailun arvoisia:

• Star Avenuen valoshow, jossa päivittäin kahdeksalta Kowloonin ja Hong Kongin pilvenpiirtäjät kommunikoivat keskenään valojen välityksellä
• Victoria Peak, Hong Kongin korkein huippu. Kukkulalta pitäisi näkyä hienosti yli Hong Kongin. Bonuksena matka vuodesta 1888 liikennöineellä Peak Tramilla
• Luonnonkaunis Lantaun saari, joka sisältää myös Po Lin luostarin ja temppelialueen. Lisäksi lähistöllä olisi mahdollisuus on delfiinien bongausretkiin.
  
• Macau, joka sijaitsee mannerkiinassa. Sinne ei tarvita erikseen viisumia. Päiväretki kiinnostaa, mutta odotukset eivät ole mitenkään aivan valtavan korkealla.
• Ocean park. Isoissa akvaarioissa on yhäkin jotain, joka kiehtoo tosi paljon.
• Disneyland... tämän kanssa vähän arvon. Pitää ottaa selvää vielä vähän enemmän, olisiko siellä oikeasti jotain mielenkiintoista nähtävää. Kiinalainen versio amerikkalaisesta unelmasta ei minua automaattisesti sykähdytä.
  
• Ngong Ping 360 - ilmeisesti buddhalaisuuteen pohjautuva viihdepuisto. Konseptina kuulostaa vähintäänkin hämmentävältä, jonka vuoksi ehkä perehdyn kohteeseen vielä vähän enemmän, ennen kuin uskaltaudun pohtimaan, mitä kaikkea olisikaan nähtävänä...
  

Löytyykö teiltä kokemuksia ja/tai ns. pakollisia nähtävyyksiä Hong Kongista?

Tuoksujen voima

Ulkona paukkuu vielä pakkaset, tai ainakin on lumista. Hitaasti alan odottamaan jo kevättä ja kesää. Huomaan sen viimeistään siitä, että kaikkea tuoksuvaa alkaa mystisesti ilmestymään kotiini. Normaalisti olen varsin tiukka siitä, ettei ostoskassiin päädy turhaa krääsää. Huomaan olevani avuton kaiken ihanan tuoksuisen edessä.

Tulppaaneita olen jo jokusen kanniskellut pakkasesta huolimatta kotiin. Aina joutuu jännittämään, kuinka ne selviävät sen kymmenen minuutin matkan ulkona. Tähän mennessä ovat selvinneet. Kuvia olisi kännykässä, mutta piuha on mystisesti kadonnut.

Body shopista tarttui mukaan mansikantuoksuinen kuorintavoide (vaikka taisin sen vielä syksyllä tuomita liian keinotekoisen tuoksuiseksi). L'Occitanella tuoksuisiksi modatut tuotteet kummasti löytyvät nyt jokaisesta meikkipussista. Läheltä piti, ettei viimeksi olisi lähtenyt myös ruusuntuoksuinen käsirasvamukaan. Tigin ihanista hiustuotteista en enää osaisi luopuakaan. On niin ihanaa mennä hikitreenien jälkeen virkistävään suihkuun, jonka jälkeen tosiaankin saa hienhajun korvattua kaikella ihanalla. Puhumattakaan sitten siitä, jos suihkun jälkeen vielä saa pari pisaraa jotain ihanaista hajuvettä päällensä.

Niin, voisinkohan tunnustaa. Olen tällä hetkellä jostain käsittämättömästä syystä tuoksuaddikti. Kaukana on ne päivät jolloin nyrpistelin nenääni turhille tuoksuille ja heitin suuren osan teiniajan tuoksuputeleista roskiin. Yhäkään en syty teollisista tuoksuista tai muuten vaan raskaista hajuista. Teiniaikojen ihanat kukkaistuoksut eivät myöskään enää niin vahvasti houkuta. Niistä ehkä tuli silloin aikoinaan yliannostus, josta ei hevin eroon pääse. Silti viime kuukausina olen jotenkin taas vuosien tauon jälkeen huomannut, kuinka ihanaakaan on käyttää kaikkea raikasta ja tuoksuvaa. Ne ovat päivän piristys hetkellä, jolloin muuten on väsyneenä raahautunut kuumaan suihkuun ja nauttii, kun kuvitteelliset pölyt pyyhkiytyy jaloista ja kerää voimia uuteen päivään.

Kaipausta odottaen

Kaipuu, joka ei ole vielä toteutunut. Tiedän, että olet vielä lähellä, vaikka olet oikeasti aika kaukana. Hetki on tullut, jolloin taivallan taas yksin. Siis tavallaan. Olet kaukana, vaikket poissa elämästäni. Voin nyt yksin miettiä, mitä haluan. Vai haluanko?

Kuinka pitkään kuluu, kunnes kaipaan kosketustasi? Tai kaipaan hymyäsi tai nauruasi, joka niin ilahduttaa päivääni? Miten pitkään voin kävellä yksin, kunnes maailma ympärilläni peittyy huutavaan ikävään? Vai löydänkö itsenäisen itseni takaisin niin vahvasti, etten siitä enää haluakaan luopua? Haluanko löytää mitä? Itsenäisyyttä? Kaipuuta? Jotain aivan muuta? Vai kulkevatko päivät vain nopesti ohi niin, ettei mitään ehdikään tapahtua? Entä jos en huomaakaan mitään ympärilläni? Silloin kaikki hermoilukin viimeisenä päivänä olisi ollut ihan turhaa.

Kuulutanko kovaan ääneen ikävästä, vai ohitanko sen kuin ärsyttävän kärpäsen kesäaamuna? Odotin haikeuden tulevan, muttei se ainakaan vielä kolkuta ovella. Vielä tosin ei ole kulunut vuorokauttakaan ilman sykähdyttävää viestiä. Täriseviä käsiä, jotka hapuilevat kännykkää. Vienoa hymyä, joka leviää kasvoille, kun lähettäjän nimi ilmestyy ruudulle. En vielä tajua, että olet poissa. Ehkä se on hyvä niin. Kyllä ikävällekin vielä riittää päiviä. Nyt silti kuuntelen Owl cityä, parantelen flunssa ja piristän päivääni jännittämällä, miten jääkiekossa käykään. En silti tunnusta edes itselleni, että minuun olisi purrut penkkiurheilijakärpänen. Suomen mahdolliset mitalitaistot on pakko katsoa, vaikka muuten ei nuo pelit niin kiinnostaisikaan.

Peittojen alla musiikista nauttien

Kadulla kulkiessaan ihmettelee lumen määrää. Auratuista pätkistä erottaa eri kerrokset, muistuttaen, kuinka monta kertaa tänä talvena onkaan satanut lunta. Itse lukittaudun kotiin, unten maille. Kroppa tuntuu päättäneen, että talven määrä on riittävä. Pienen kuumeen varjolla nukun päivät ja ihmettelen illalla auringonlaskua. Haluaisin kovasti lähteä mäkeen tai muuten vaan nauttia upeasta, talvisesta kelistä. Mitä tahansa, paitsi kökkiä monen peiton alla.

Päivää piristää sentään leppoinen musiikki, videot eivät ole kummoisia, mutta musiikki - ah, musiikki tuo hymyn huulille:

Owl City - Air traffic



Owl City - Dear Vienna

Viimaa vastaan

Hyppelehdin lähes puolimetrisessä lumessa. Yritän pysyä aikaisemmissa askeleissa, mutta se on hankalaa. Lumi luistaa alta. Laukku laahaa hetkellisesti maata, vaikka normaalisti se keikkuu kauniisti olalla. Siitäkin jää jälki lumeen, johon ei ole ennen koskettu. Ainakaan viimeisimmän lumisateen jälkeen.

Pakkanen puree poskia ja joudun epäröimään, millä liikennevälineellä kuljenkaan. Ratikat eivät pysy aikataulussa, junat ei kulje ja busseillakin tuntuu olevan aika rankkaa. Juoksen paikasta toiseen etsien välinettä, joka veisi eteenpäin, veisi edes kotiin, lämpimään. Helppoa se ei tänä talvena ole ollut.

Kotona käperryn onnellisena patterin ääreen peittojen alle. Ihmettelen kukkia, jotka hitaasti alkavat luovuttaa talven kylmyyden edessä. Yritän ruokkia niitä lämmöllä ja hellillä puheilla, mutta osan selviytyminen alkaa vaikuttaa epätodennäiköiseltä. Pystyynkuivuneet yksilöt korvaan tulppaanin sipuleilla, joista toivottavasti kasvaa kevään tuoja. Vaihtoehtoisesti tulppaani toteaa ikkunalaudan elinkelvottomaksi ja päättää kuivua kokoon. Ei sitä koskaan tiedä.

Kuukauden päivät on vielä edessä ja sitten suuntana olisikin jo Hong Kong ja +25 astetta. Silloin varmaan pääsee sulattamaan itsensä aivan sulaksi. Eikä yhtään liian aikaisin, sillä tämän talven viima on hyvin tehnyt tehtävänsä.

Kiiresuman jälkeen

Ohi on. Suuri sykkiminen. Uni voittaa. Huokaisu. Ilo on irti, mutta samalla on myös hetkellinen tyhjyys. Reilu viikko sitten odotin vain kovasti, että tämä viikko olisi ohi. Oikeastaan lopputuloksesta ei ollut niin väliä, mutta kunhan se vain olisi ohi. Hassu tunne, kun toivoo ajan vaan kiitävän eteenpäin ja sulkee silmänsä. Pienet perhoset vatsanpohjassa ja samalla väsyneen raukea olo. Enää ei olisi jaksanut sykkiä, vaikka mitä olisi.

Kiirastuli on hetkellisesti ohi ja keho alkaa rentoutua. Se alkaa äänekkäästi vaatimaan unta ja lepoa, virkistäytymistä, johon on ollut aivan liian vähän aikaa. Loppuviikosta saavuin lähinnä kotiin ja nukuin. Juhlistin kyllä tapahtumaa pariin otteeseen. Sen jälkeen katseet taas suuntautuvat arkeen ja seuraavaan isompaan kiinnekohtaan.

Neljä viikkoa ja sitten alkaa loma. Kaksi viikkoa ja sitten olen viikonlopun Himoksella. Nyt uskaltaa jo avata silmänsä ja katsoa tulevaisuutta. Hymyillä taas vienosti ja ottaa rennosti pienen hetken. Huominen voi toki olla kiireinen, mutta auttaa, kun elämä eteenpäin ei ole pelkästään työtä ja kiirettä.

Pommeja Intiassa

Suomessa asuessa uutiset tuntuvat kaukaisilta. Pienet rajariidat tai muut selkkaukset kuuluvat kategoriaan asiat, jotka tapahtuvat siellä muualla. Silti ne on helppo ohittaa ja unohtaa kun lehti tulee luetuksi.

Viikonloppuna Intiassa räjähti taas ensimmäisen kerran pommi sitten Mumbain terrori-iskujen. Toki pienempiä pommeja on räjähdellyt jonkun verran tässä välissäkin. Mumbain tapaukseen yhdisti asian nyt se, että se oli kohdistettu turisteihin. Intialaiset pommittajat ovat tajunneet, että paras tapa kansainvälisiin otsikoihin pääsemiseksi on kohdistaa pommit turistikohteisiin. Se on erittäin sääli. Matkaajan kannattaa silti muistaa, että todennäköisyys tällaisten tapausten kohtaamiseen on erittäin pieni. Jos näiden antaa pelottaa itseään, on pommittaja saavuttanut tarkoituksensa - synnyttänyt pelkoa, joka rajoittaa ihmisten liikkumista ja käyttäytymistä.

Nyt pommi räjähti länsimaalaisten suosimassa kahvilassa. Se oli yksi niistä harvoista paikoista Punessa, jossa oikeasti uskalsi syödä hedelmäsalaatin saamatta vatsaa sekaisin. Sunnuntai-aamun brunssit jäävät nyt väliin paikalliselta ulkomaalaisväestöltä. Tuntuu hassulta ajatella, ettei paikkaa enää ole. Yhtä hassulta tuntuu ajatella, että Punessa olisi jotain ääriliikettä, joka olisi ulkomaalaisten pommittamisen perään. Lähtökohtaisesti en Intiassa tuntenut oloani missään vaiheessa turvattomaksi tai uhatuksi. Toki piti olla silmä tarkkana ja katsoa ympärilleen -aivan kuten muuallakin maailmassa matkustaessa.

Raikas pulahdus

Pulahdus kylmään ja raikkaaseen. Pureva pakkanen, jonka vuoksi iho vain höyryää. Ulkoilma, joka viilentää mukavasti. Seura, jonka kanssa kävelee jäälle, kohti hyytävää kylmyyttä. Olo on epätodellinen hortoillessa jäällä. Varvas, jota kastetaan hieman veteen. Se ei riitä, ensimmäinen jalka on pian polveen asti. Toinen perään. Sysäys, ja seison yhtäkkiä kylmässä vedessä. Jalat koskettaa pohjaa. Siinä vaiheessa tajuan, että olen todellakin avannossa, vaikka se ei ollut alkuperäisissä suunnitelmissa.

En edes ajatellut pulahtavani avantoon, kun lähdin kavereiden kanssa jäälle seuraamaan heidän kyytiään. Kylmää vettä kaihtava innostui kokeilemaan, miltä tuntuu arktinen tapa pulahtaa. Seurassa on hyvä mennä, ilman mitään ennakko-odotuksia. Sauna odottaa hehkuen kuumana, odottaen sitä hetkeä, kun haluaa takaisin lämpimään.

Avannossa tulee stoppi. En kykene enää kastamaan päätäni veteen. On sellainen olo, että nyt voisi olla hyvä lähteä pois, saunaan. Mietin hetken, mutta päätin nousta pois. Pakottamisella saa vain kammon aikaiseksi, nyt olo oli lähinnä onnellisen hämmästelevä. Minä avannossa! 27 vuotta olen sitä onnistunut menestyksekkäästi välttelemään, mutta nyt hetken hurmiossa tuli kokeiltua jotain, jolle olisi ennen vain ohittanut jollain kämäisellä tekosyyllä.

Saunassa hymyilyttää. Koko avantoreissu oikeastaan hymyilyttää. Lämpö hiipii taas kehoon ja tuntee ylittäneensä jonkun oman syvän sisäisen rajansa. Näyttäneensä itselle, ettei kaikkeen kannata suhtautua turhan ennakkoluuloisesti. Tällaisina hetkinä voi olla onnessaan siitä, että voi kokeilla kaikkea uutta - sopivalla hetkellä ja mukavassa seurassa.

Ystävänpäivätervehdys

Ystävänpäivä vai päivä rakkaudelle? Kuka on keksinyt muokata juhlaa ystävänpäiväksi? Toki ovathan ystävätkin tärkeitä. Niin myös rakkaus, vaikka sitä helposti osoittaa myös muina päivinä kuin itse ystävänpäivänä. Suomessa ei ole tapana juhlistaa sitä sen kummemmin. Ainoastaan kaupat täyttyvät pienistä sydänsuklaista ja ruusuista. Pieniä muistutuksia siitä, kuinka voi osoittaa välittävänsä, oli päivä mikä tahansa.

Huomisen ystävänpäivän kunniaksi hali sinne ruudun toisellekin puolelle!

Kina Grannis - Valentine

Heikoilla jäillä

Pelkään, huolehdin ja huolestun. Luotanko siihen, että elämä kantaa? Mikä ei tapa, vahvistaa on vanha sananlasku, mutta siltikin aina välillä ihmettelee, mitä onkaan tekemässä.

Miten sitä osaisikin elää niin, että kokisi asiat kuin ensi kertaa? Sulkisi silmät kaikilta merkeiltä ja piilomerkityksiltä. Osaisi hiljentää epävarmuuden äänen. Osaisi poistaa turhan jännityksen ja hermoilun turhista, pienistä asioista. Keskittyisi olennaiseen ja ottaisi rennosti riippumatta siitä, mikä vuoristorata olisikaan edessä. Uskaltaisi pysyä kyydissä loppuun asti, kesti kyyti sitten päivän, vuoden tai elämän loppuun.

Askel kerrallaan, varovasti eteenpäin. Hetkittäin silmät kiinni, ettei näe ympärilleen, kuinka pahalta näyttää. Kurkistuksia suljettujen silmien välistä. Jos nyt räsähtää, niin uppoanko? Onko lähin ranta niin lähellä, että ennätän sinne pahasti kastumatta? Vaikka kastuisinkin, niin haittaisiko se siltikään? Ei elämä siihen varmasti loppuisi, vaikka kylmä pulahdus olisikin edessä. Elämäähän se vain olisi.

Päivän piristys

Ruotsalainen tyttö, jolla on hauska ääni piristää kummastikin uuden päivän. Biisissäkin on sitä pientä jotain, joka saa jammailemaan mukana.

Lykke Li - A little bit

Lykke Li - Dance, Dance, Dance

Berliiniin

Nyt saa Berliinin lippuja halvalla AirBerlinin sivuilta. Kesäkuussa taitaa omakin suunta olla tämän johdosta Berliiniin. Aikaisemminkin oli ollut ilmassa pohdintaa, että kesällä voisi käydä Berliinissä, joten nyt tämä sattui meidän kannalta oikein oivasti.

Lumen valloittama

Huimat kinokset. Aina ei oikein edes tiedä, onko jotain lumen sisällä, vai onko kinos täynnä lunta itseään. Valkoinen maailma, jota vastaan on kuin yhtä. Taivas ja maa, kaikki samaa väriä. Tuiskua, vaikka ulkona on paljon pakkasta. Varpaiden kipristelyä, jos vettä on taas eksynyt kenkään sisään ja pieniä hermostuneita liikkeitä bussia odotellessa. Pientä kylmyyttä, joka muistuttaa itsestään lähinnä niinä hetkinä, kun keskittyy ympäristöönsä.

Tykkään talvesta, jonka tekee erikoiseksi se tosiasia, että se on niin talvinen. Tuntuu hassulta hyppiä välillä yli metristen kinosten läpi, kun oikopolku on kutistunut yksittäisiksi jäljiksi lumessa. Yllätyksiä nurkan takana, kun ei ennustanut, että normaali polku päättyisikin isoon kinokseen ja pitää kääntyä takaisinpäin.

Ennenhän miehet ja naiset olivat rautaa, kouluun hiihdettiin, eivätkä pienet kinokset haitanneet kulkua. Nyt joudun kuitenkin toteamaan tappioni tilanteessa, jossa kipitän kymmenen pakkasasteessa lumituiskun keskellä hameessa ja korkeakorkoisissa saappaissani. Ei, varusteita ei oltu luotu nykyisiä olosuhteita silmälläpitäen. Saappaisiin ei voi yhdistää lumikenkiä ja takkikin voisi olla parempi tuiskua vastaan. Neuletta valitessani kiinnitin paljon enemmän huomiota sen väriin ja kuviointiin kuin käytännöllisyyteen viimaa vastaan.

Silti se on niin hauskaa, kun kerrankin on paljon lunta. Melkein voisi kuvitella olevansa jossain pienessä alppikylässä, joka on kokonaan hukkunut lumen alle. Jos siis osaa sulkea silmänsä muulta kaupungin melskeeltä, tiivistyy se siihen, että minä ja lumi, eikä muuta silmänkantamiin. Ei sitä paljoa enempää sopivalla hetkellä tarvitsekaan.

Itään taas...

6 viikkoa, sitten suuntana olisi taas itä ja kohteena eksoottinen Hong Kong. 10 päivää, 8 yötä uusissa maisemissa. Loma, jota on odotettu jo pitkään. Tältä näyttäisi majapaikka:



(kuvat: hotel.zoapiere.com)
Tulevan majapaikan jokainen huone on sisustettu eri tavalla ja eri tyylillä. Ainoa harmi koituu siitä, että vapaita sänkyjä ei löytynyt koko ajaksi, joten joudun vaihtamaan yösijaani kahdesti kesken matkan. Sniif. Muut mahdolliset hotellit/hostellit eivät sitten olleet yhtään sykähdyttäviä tai mielenkiintoisia. Jättivät suorastaan kylmäksi, mutta luultavasti kaupunki sykähdyttää sitten sitäkin enemmän.

Onko sinulla kokemuksia Hong Kongista, jotka haluasit jakaa? Vinkkejä majoitukseen, syömiseen ja matkakohteisiin otetaan vastaan.

Harmaan sävyttämät kappaleet

Melankolian harmaat sävyt. Surullisen kauniita aamuja ja hetkiä, jolloin jokin suuri oli vielä hetki sitten käsillä. Tai on vielä käsillä, mutta valuu ohi, kuin hiekka käsistä. Mitä vain tekisi, ei sitä voi estää, auttaa vain heilua kyydissä ja katsoa, mihin asiat menevät. Tieto siitä, että aika on loppumassa, eikä siihen itse enää voi millään tasolla vaikuttaa. Odotus siitä, että kohta kirpaisee. Odotus, joka monesti tuntuu pahemmalta, kuin varsinainen kirpaisu, jolloin herää taas omaan vanhaan elämäänsä.

Viime aikoina on tullut pohdittua paljon menneitä ihmissuhteita ja sitä, mihin ne ovat kaatuneet. Olen pohtinut, mitä niistä voisi oppia ja mitä niistä ylipäätään onkaan oppinut. Miten sitä onkaan kypsynyt vuosien varrella. Ero ei tällä hetkellä ole ajankohtainen asia elämässäni, mutta tunteet suuntaan ja toiseen ovat herkässä. Pohdituttaa, vaikka tällä kertaa ilman syytä.

Seuraavat biisit kuuluvat niihin harmaan sävyttämiin biiseihin, joista jostain syystä tykkään ajoittain kovastikin. Niissä on surua ilman vihaa. Haikeutta siitä, miten asiat menivät, ilman syyttelyä. Sellaisen tunnelman haluaisin itsekin säilyttää ja ylläpitää niitä hetkiä varten, kun suhteet eivät menneetkään ihan odotusten mukaan. Toki kivempaahan olisi, jos kaikki aina toimisi ja lopussa odottaisikin se ihana ratsastus auringonlaskuun. Sitä odotellessa silti joskus vähän myös herkistellä hyvien biisien kanssa:

Anouk - For Bitter Or Worse


Kosheen - Ages

Virkistävää wieniläistunnelmaa

Krulla, tuo Helsingin pieni Wien-ihme on avannut taas ovensa. Nykyään se ei sijaitse enää Fredalla, vaan uusi ympäristö on Lönnrotinkadulla, suunnilleen korttelin päässsä vanhasta paikasta. Omenahotellin kupeessa löytyy taas jumalaisia kakkuja, ihanaa kahvia ja sympaattinen paikka, jossa lepuuttaa jalkojaan. Lounaalla on luultavasti perinteiseen malliin keittoa ja salaattia. After-Work-meininkiäkin löytyy, sillä töiden jälkeen voi herkutella antipasto-buffetilla. Ja toki kakkuja, noita Wienin ihanuuksia. Puhumattakaan tunnelmaan kuuluvista astiastoista ja lehdistä. Miinusta voi antaa vain aukioloajoista, sillä arkena se sulkee ovensa jo puoli kahdeksalta.

Kevään ensi tuulet

Kevätkärpäsen isku vaatekaappiin. Yhtäkkiä tuntuu, että jokainen vaateparsi on harmaa ja ankea. Kulahtanut talven jäljiltä. Käytetty päällä miljoona kertaa, vaikkei välttämättä olisikaan. Valon kasvaessa alkaa pohtia asioita taas eri tavalla ja tietty rauhattomuus valtaa mielen. Nuorempana keväällä tuli tunne, että halusi laittaa koko elämänsä uusiksi, näin vanhempana taas - kevätsiivous vaatekaappiin tai jokin muu asia on melkeinpä yhtä radikaali.

Olen varsin tyytyväinen elämääni ja onnellinenkin, joten siinä mielessä ei ole tarvetta muuttaa mitään. Toki haluaisin enemmän aikaa kaikkeen kivaan, huidella vuorenrinteiltä alas talvisin ja nauttia auringonpaisteesta kesäisin. En haluaisi vaihtaa pois ystäviä, harrastuksia tai työtäkään. Toki yhteisöllisyyttä voisi olla elämässä enemmän, kun opiskeluaikojen tiiviit yhteisöt ovat huvenneet pois näkyvistä. Näkemiset ovat harvenneet, kun ihmisillä alkaa olla muuta menoa. Jäljelle ovat jääneet ne parhaat ystävät, joihin vielä pitää yhteyttä aktiivisesti. Heidän rinnallaan eivät kevään pienet puhuritkaan tunnu pahalta.

Päivät pitenevät

Päivä kirkas, valkea. Valkoinen lumi, joka on peittänyt maan. Nietokset, joita joululauluissa mainitaan, löytyvät lopultakin ulkoa tehden toki uusia haasteita päivittäisessä elämässä. Sentään maailma ei kokonaan huku lumeen, vaikka hetkittäin niin jo tuntuu. Päiväkin jo pitenee. Etelässä se juuri rikkoo 8 tuntia, eikä töihin lähtiessä ole välttämättä enää pilkkopimeä. Hymyilen hiljaa aamun liikennevälineessä, kun taivaanrannassa näkyy pieni kajo.

Pitkä tammikuu on takana. Jotenkin en hahmottanut tai ymmärtänyt, kuinka pitkä se voikaan olla. Hetkinä, jolloin haluaisi ajan vain kulkevan eteenpäin, se laahaa hitaasti, päivä kerrallaan. Toisaalta niin paljon on myös tapahtunut, että kuukausi tuntuu paljon pidemmältä, kuin mitä se välttämättä onkaan. Aika laahaa, kun haluaisi, että seuraavat kuukaudet olisivat jo ohi. Vapaa-aikana taas niin haluaisin, että aika pysähtyisi. 7 viikkoa lomaan vielä. Pieni ikuisuus, jota odotan, kuin auringon kajoa hämäriin aamuihin.

Kipinöiden hohteessa

Pieni kipinä, joka aiheuttaa suurta mullistusta henkilökohtaisessa elämässä. Se voi olla jotain uutta ihanaa, tai sitten rikkoa jotain hyvinkin pitkäikäistä. Tuntuu, että kolmenkympin tienoilla moni alkaa pohtimaan elämäänsä. Vetämään yhteitä niitä säikeitä, joista on koonnut ympäristönsä. Pohtimaan, onko se työ tai se ihmissuhde sen arvoisia, että niissä haluaisi viettää lopun elämäänsä? Mikä saa siinä vaiheessa vaakakupin kaatumaan sen viimeisen kerran? Mikä saa kiinnittymään paikoilleen, vakiintumaan elämäänsä ja rakastamaan sitä päivästä toiseen?

Toki koko ajan tapahtuu pientä pohdintaa suuntaan tai toiseen. Jos joutuu pitkään elämään aivan äärirajoilla, alkaa väkisin ennemmin tai myöhemmin pohtimaan, mitä oikeastaan haluaisi? Onko mikään elämässä sen arvoista, että sen vuoksi jättäisi monet muut asiat niin vähälle, kuin mitä ne ovat jääneet? Ihmisestä kuitenkin riippuu, mitä hän haluaa ja kuinka pitkälle hän jatkaa. Mikä on se oikea harmonian taso, joka pitää mukavan vireen yllä?

Haluanko viettää elämäni yksin? Haluanko tai haluaisinko viettää sen mieluiten edellisen, nykyisen vai tulevan kanssa? Missä vaiheessa haluaa asettaa juurensa johonkin? Pysähtyä hetkeksi tai pidemmäksikin paikalleen ja hymyillä arjen kululle? Milloin arki alkaa tuntua liian painostavalta, jopa siihen pisteeseen asti, että vuosien suhteet kariutuvat, eikä millään tunnu olevan väliä?

Paljon kysymyksiä, niin vähän vastauksia. Kaikki riippuu niin paljon hetkestä, henkilöstä ja elämäntilanteesta. Kypsymisestäkin, voisi ehkä sanoa. Tiettyinä elämänvaiheina on tiettyyn päätöksiin herkemmin valmis. Joskus helpommin kuuntelee ja katselee ympäristöään. Joskus on oppinut ottamaan ympäristönsä hyvin huomioon ja joutuukin ottamaan sen tarkemmin huomioon. Nuorissa ihmissuhteissa harvoin on mitään vahvasti oikeaa tai vahvasti väärää päätöstä tai vastausta, ennemminkin vain erilaisia polkuja, joiden välillä valita. Harvaa valintaa näkee pitkälle eteenpäin ja se tekeekin elämän jännittäväksi, ihmeteltäväksi tai hajottavaksi - riippuen toki tilanteesta.

Ilta hämärtyy ja minun on aika mennä nukkumaan. Lopuksi kuitenkin biisi, jonka on kulkenut monen elämänvaiheen läpi ja jättänyt jälkensä. Alanis Morissette - That Particular Time: