Pimeä marraskuu

Marraskuu on monesti yksi synkimmistä kuukausista. Tähän olen henkisesti varautunut niin, että jokaiseen usein käytettyyn laukkuun on kylvetty yksi pieni matkasateenvarjo. On näppärää, kun ei erikseen tarvitse muistaa lisätä sateenvarjoa matkaan joka ainoa aamu. Säästyy ikäviltä yllätyksiltä, eikä keveiden varjojen kantaminen mukana edes paina niin kovin paljoa. Ei kastu, muuta kuin korkeintaan varpaat. Nekin on suojattu nahkakengillä, jotka ennen talvea ovat saaneet mehiläisvahakäsittelyn. Hyvin pysyy vesi ulkona. Sen verran raskasta vaha kyllä on, että kannattaa kokeilla kenkään johonkin huomaamattomaan kohtaan, jos on yhtään epävarma kenkien ja vahan yhteiselon toimivuudesta.

Jokaisessa takissa ja monissa repuissa roikkuu lisäksi heijastin, jotta en hukkuisi pimeään synkkyyteen. Viime vuosina heijastintarjonta on kivasti monipuolistunut, eikä tarvitse aina tukeutua iänikuisiin palloihin ja lumihiutaleisiin, jotka kolisevat joka kulmaan. Laukuissa annan heijastimen harvoin roikkua, etteivät ne jää mihinkään kiinni. Suositusten vastaista, tiedän, mutta toisaalta, ne ovat vain täydentämässä erilaisten heijastinten kavalkadia. Takeissa heijastimet saavat sitten mellastaa vähän vapaammin. Tämä myös johtaa siihen, että takkien heijastimet on aina säännöllisin väliajoin uudistettava kun edellinen on lähtenyt karkuteille. Ajattelen aina heijastimen kadotessa, että ehkä joku onnellinen pikkutyttö tai -poika on löytänyt uuden aarteen. Karu totuus taitaakin olla, että ne talvehtivat jossain ojanpientareella, jonka jälkeen joku toivottavasti siivoaa ne keväällä kaatopaikalle.