Joskus ei vain onnistu. Pienet takaiskut kuuluvat elämään kuin elämään, mutta aina silloin tällöin käy niin, että kirpaisee normaalia enemmän. Suuret pettymykset ovat kouluttavat ja kypsyttävät, riippumatta siitä liittyvätkö ne ihmissuhteisiin, haaveisiin tai niinkin arkiseen. Pienet pettymykset muistaa helposti paljon pidempään, kuin ne suuret saavutukset.
Joskus pienetkin asiat jäävät vaivaamaan pitkäksi aikaa. Muistan vieläkin esimerkiksi hyvinf yhden ylioppilaskokeen, joka jäi kaksi pistettä laudaturista. Se ei ollut itselleni edes tärkeä aine. Minun on mahdotonta muistaa, kuinka monella pisteellä mikin muu arvosana tuli. Ei edes niitä tärkeitä. Ei sillä oikeastaan enää niin väliäkään. Silti on hassua, että se kaksi pistettä joskus tulee vielä mieleen.
Jos ei koskaan ole kokenut suuria pettymyksiä, se saattaa johtua kokemuksen puutteesta, täydellisestä kyvystä sulattaa vastaantulevat takaiskut tai vaihtoehtoisesti siitä, että on aina pysynyt turvallisuusalueellaan. Jos ei ole unelmia, jotka liihottaisivat korkealla pilvissä, ei koskaan kupsahda myöskään sieltä pilvenreunalta alas. Tietysti jossain vaiheessa karttuu elämänkokemusta tai teflonia pintaan, jolloin pienet asiat eivät oikeastaan enää hätkäytä. Mittasuhteet löytyvät helpommin, eivätkä pienet aallot enää keikuta venettä.
En ole vielä siinä tilassa, että osaisin suhtautua kaikkiin pettymyksiin aivan, kuin ne olisivat yhdentekeviä. Tuntuu, että se merkitsisi, ettei minulla ole tunnetta mukana asioissa, joita teen. Jos ei välitä, ei toki satu, mutta jos ei välitä, ei mikään tunnukaan. Jos mikään ei tunnu, niin mitä varten oikeastaan sykkisi? En tiedä - siihen dilemmaan en ole keksinyt vielä vastausta. Ehkä tulevat vuodet tuovat tähänkin vielä viisautta, elämän ymmärtämistä. Toivottavasti.
Ihailen ihmisiä, jotka kulkevat pää pystyssä, vaikka mitä tapahtuisi ympärillä. Ihmisiä, jotka eivät edes huomaa hetkiä, jolloin vähän mokaavat tai tulee pieniä vastoinkäymisiä. Vaikka he huomaisivatkin jonkun hieman lässähtäneen, se ei vaikuta heidän itsetuntoonsa ja intoonsa yrittää. Muutama opiskelukaveri oli sellainen, että heitä ei oikeastaan mikään pysäyttänyt (ei varmaan pysäytä vieläkään). On upeaa katsoa heidän menoaan vierestä, kun he täynnä itseluottamusta porhalsivat.
Itselläni on ennemminkin se tapa, että näen ne puuttuvat pisteet, ne pienet puutteet ja virheet kokonaisuudessa. Vaikea on hahmottaa, mitä kaikkea onkaan saanut aikaan, saati, että osaisi antaa sille arvoa. Välillä eksyy olemaan turhan vaatimaton, eikä osaa arvostaa niitä omia (joskin ajoittain myös turhia) ponnistuksia saadakseen kuun sieltä taivaalta.
Vaikka uusi vuosi on vielä kaukana, tulevan vuoden tavoitteena voisikin olla, että olisin itselleni armollisempi. Jos vaikka joskus pohtisin niitä asioita, mistä olen suoriutunut hyvin ja ominaisuuksia, jossa oikeasti olisin hyvä. Se olisi erittäin vaikea ja vaativa tavoite, jota voisi hyvin taas täysillä yrittää saavuttaa, eikä siinä haittaisi, vaikka hieman epäonnistuisikin.
Joskus pienetkin asiat jäävät vaivaamaan pitkäksi aikaa. Muistan vieläkin esimerkiksi hyvinf yhden ylioppilaskokeen, joka jäi kaksi pistettä laudaturista. Se ei ollut itselleni edes tärkeä aine. Minun on mahdotonta muistaa, kuinka monella pisteellä mikin muu arvosana tuli. Ei edes niitä tärkeitä. Ei sillä oikeastaan enää niin väliäkään. Silti on hassua, että se kaksi pistettä joskus tulee vielä mieleen.
Jos ei koskaan ole kokenut suuria pettymyksiä, se saattaa johtua kokemuksen puutteesta, täydellisestä kyvystä sulattaa vastaantulevat takaiskut tai vaihtoehtoisesti siitä, että on aina pysynyt turvallisuusalueellaan. Jos ei ole unelmia, jotka liihottaisivat korkealla pilvissä, ei koskaan kupsahda myöskään sieltä pilvenreunalta alas. Tietysti jossain vaiheessa karttuu elämänkokemusta tai teflonia pintaan, jolloin pienet asiat eivät oikeastaan enää hätkäytä. Mittasuhteet löytyvät helpommin, eivätkä pienet aallot enää keikuta venettä.
En ole vielä siinä tilassa, että osaisin suhtautua kaikkiin pettymyksiin aivan, kuin ne olisivat yhdentekeviä. Tuntuu, että se merkitsisi, ettei minulla ole tunnetta mukana asioissa, joita teen. Jos ei välitä, ei toki satu, mutta jos ei välitä, ei mikään tunnukaan. Jos mikään ei tunnu, niin mitä varten oikeastaan sykkisi? En tiedä - siihen dilemmaan en ole keksinyt vielä vastausta. Ehkä tulevat vuodet tuovat tähänkin vielä viisautta, elämän ymmärtämistä. Toivottavasti.
Ihailen ihmisiä, jotka kulkevat pää pystyssä, vaikka mitä tapahtuisi ympärillä. Ihmisiä, jotka eivät edes huomaa hetkiä, jolloin vähän mokaavat tai tulee pieniä vastoinkäymisiä. Vaikka he huomaisivatkin jonkun hieman lässähtäneen, se ei vaikuta heidän itsetuntoonsa ja intoonsa yrittää. Muutama opiskelukaveri oli sellainen, että heitä ei oikeastaan mikään pysäyttänyt (ei varmaan pysäytä vieläkään). On upeaa katsoa heidän menoaan vierestä, kun he täynnä itseluottamusta porhalsivat.
Itselläni on ennemminkin se tapa, että näen ne puuttuvat pisteet, ne pienet puutteet ja virheet kokonaisuudessa. Vaikea on hahmottaa, mitä kaikkea onkaan saanut aikaan, saati, että osaisi antaa sille arvoa. Välillä eksyy olemaan turhan vaatimaton, eikä osaa arvostaa niitä omia (joskin ajoittain myös turhia) ponnistuksia saadakseen kuun sieltä taivaalta.
Vaikka uusi vuosi on vielä kaukana, tulevan vuoden tavoitteena voisikin olla, että olisin itselleni armollisempi. Jos vaikka joskus pohtisin niitä asioita, mistä olen suoriutunut hyvin ja ominaisuuksia, jossa oikeasti olisin hyvä. Se olisi erittäin vaikea ja vaativa tavoite, jota voisi hyvin taas täysillä yrittää saavuttaa, eikä siinä haittaisi, vaikka hieman epäonnistuisikin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti