Hiljenneet kadut, pimeät kujat, joille kajastaa valo ikkunoista. Pienenä aina odotin yhtä tärkeintä joulun merkkiä: jouluvalojen tulemista ikkunoihin. Valoa, joka auttaa hukkumasta pimeyteen. Valoa, joka tuo tunnelmaa, vaikken sitä enää niin jouluisena pidäkään. Voisin vaikka nukkua jouluvalot päällä, niin ihania ne ovat.
Pimeys ottaa syleilyynsä. Päivänä, jolloin haluaa olla rauhassa ja rauhallisesti, ulkona havaittava synkkyys tuo kaivatun seesteisen mielialan. Harvoin koen pimeyttä uhkana - en oikeastaan osaa pelätä pimeässäkään. Se ennemminkin on sopiva aika käpertyä lämpimiin huopiin, kotiin hörppimään kupin lämmintä teetä.
Kaupungin kyltit ja valot korostuvat, kun ympäristöstä on muu valo poissa. Kun matkustaa autolla, pääsee aina välillä ihmettelemään sitä, kuinka paljon valoa yksi pieni kyläkin tuottaa ympäristöönsä. Silloin tajuaa, että kaupungin pimeäkin on vielä varsin kaukana oikeasta pimeydestä. Aika pitkälle saa kävellä, jotta löytäisi paikan, jossa ei näkyisi yksikään valonheijastus.
Kaktus, marraskuinen iloni, kukki niin nopeasti, etten ehtinytkään ottaa siitä kunnon kuvaa. Iltaisin ei ollut tarpeeksi valoa, ja nyt viikonlopulla huomasin, että menetin jo mahdollisuuden. Nupuista kehittyi kukkaisiksi vain kaksi, ja juuri siinä vaiheessa, kuin kaivoin kameraa esille, se pudotti jälkimmäisenkin kukkansa. Jään siis odottamaan jännityksellä ensi vuotta, jos vaikka silloin saisin uuden kukkaparven. Tai edes sen yhden kukkasen. Yksi nupuista on vielä toki odottamassa puhkeamistaan, mutta päivä päivältä alan vahvemmin epäillä, ettei se ole kukkimassa enää. Ei se juuri haittaa, sillä jo kukkineet kukat olivat suuri valopilkkuni pimeässä marraskuussa.
Pimeys ottaa syleilyynsä. Päivänä, jolloin haluaa olla rauhassa ja rauhallisesti, ulkona havaittava synkkyys tuo kaivatun seesteisen mielialan. Harvoin koen pimeyttä uhkana - en oikeastaan osaa pelätä pimeässäkään. Se ennemminkin on sopiva aika käpertyä lämpimiin huopiin, kotiin hörppimään kupin lämmintä teetä.
Kaupungin kyltit ja valot korostuvat, kun ympäristöstä on muu valo poissa. Kun matkustaa autolla, pääsee aina välillä ihmettelemään sitä, kuinka paljon valoa yksi pieni kyläkin tuottaa ympäristöönsä. Silloin tajuaa, että kaupungin pimeäkin on vielä varsin kaukana oikeasta pimeydestä. Aika pitkälle saa kävellä, jotta löytäisi paikan, jossa ei näkyisi yksikään valonheijastus.
Kaktus, marraskuinen iloni, kukki niin nopeasti, etten ehtinytkään ottaa siitä kunnon kuvaa. Iltaisin ei ollut tarpeeksi valoa, ja nyt viikonlopulla huomasin, että menetin jo mahdollisuuden. Nupuista kehittyi kukkaisiksi vain kaksi, ja juuri siinä vaiheessa, kuin kaivoin kameraa esille, se pudotti jälkimmäisenkin kukkansa. Jään siis odottamaan jännityksellä ensi vuotta, jos vaikka silloin saisin uuden kukkaparven. Tai edes sen yhden kukkasen. Yksi nupuista on vielä toki odottamassa puhkeamistaan, mutta päivä päivältä alan vahvemmin epäillä, ettei se ole kukkimassa enää. Ei se juuri haittaa, sillä jo kukkineet kukat olivat suuri valopilkkuni pimeässä marraskuussa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti