Sunnuntaina talviaika

Syksy on taas edennyt siihen pisteeseen, että aamuisin on pimeää. Pidän kiinni peitosta kuin varkain ja lupaan, että kyllä, enää viisi minuuttia ja nousen. Kun tulen kotiin, on ulkona yhtä pimeää ja jos olen pitkään hiljaa, alkaa taas unettaa. Peiton mukava lämpö sinnittelee suurena haaveena hetkinä, kun tuntuu, että aina on pimeää. Kun menee töihin, on pimeää ja yhtä lailla kun lähtee töistä, on pimeää.

Yksi perinteinen merkki talven ja pimeyden tulosta on se, kun viikonlopulla vaihtuu talviaika. Sen mukana myös luovutaan kesän yhdestä merkista ja saadaan vastineeksi yksi tunti enemmän - nukkua tai ihmetellä, ehkä bilettääkin.

Myös aikaero moniin maihin muuttuu - esimerkiksi Intiassa ei siirrytä lainkaan talviaikaan. Hetken pohtii pidempään, paljonko kello nyt Intiassa onkaan, onko työpäivää vielä jäljellä. Voiko vielä vaivata.

Kesä- ja talviajat on hyvin perinteinen rajapyykki talven tulolle ja talven väistymiselle. Vaikka teknologian aikakaudella purnataankin, että ne ovat vain hankalia, eivätkä tuo mitään varsinaista hyötyä, liputan tämän mukavan perinteen puolesta. Se on aina niin konkreettinen merkki vuodenaikojen vaihtumisesta, jotain pientä erikoisuutta muuten niin tavalliseen viikonloppuun. Siispä tervehdin hymyillen sunnuntaina edessä olevaa talviaikaa.