Vatsavaivojen ylihuolehtivaista ennaltaehkäisyä

Matkan valmistelut on päässyt siihen pisteeseen, että huomenna on lähtö. Kyllä, se tuntuu vieläkin hyvin epätodelliselta. Jotta ensimmäisiltä vatsavaivoilta vältyttäisiin, olen päätynyt suureen maitohappobakteeri + kaikki maailman vatsaa hellivät tuotteet - tankkaukseen. Gefilus, Activia, you name it. Olen selkeästikin mainonnan uhri, kun toivon, että maailman ihmetuotteet pelastaisivat tulevat viikot.

Purtilosta en kuitenkaan ole vielä ihan oikeita tabletteja jaksanut ottaa, sen aika taitaa koittaa sitten huomenna. Orpo olo oli, kun siisti työpistettä ja heitti viikkojen varrella tehtyjä suunnitelmia pois. Tyhjien pöytien periaate on siitä jännä, että kun lähtee pois, niin ei jää jäljelle mitään, joka viittaisi menneestä. Muutaman paperin säästin, mutta muuten kaikki turha sai lähteä menemään.

Tänään kävin sitten vielä keskeyttämässä matkakortin kauden, ihmettelemässä verokortin palautusta ja kopioimassa kaikkea tarpeellista maan ja taivaan väliltä. Passistakin olisi pitänyt ottaa kopio, mutta en vain muistanut ottaa sitä mukaan. Lisäksi kävin lohtushoppailemassa, ostin suuren läjän kaikkea hyvää karkkia ja naistenlehtiä, joita muuten varsin harvoin luen. Eiköhän tuolla Intiassa tule aikakin, jolloin innoissaan selaa mitä tahansa, joka muistuttaa Suomesta. Jos siis mikään ei onnistu ja koti-ikävä iskee. Aikaisemmilla matkoilla ei iskenyt, mutta Japanin sadepäivinä kummasti piristi, että oli jotain mielenkiintoista luettavaa.

Japanikaupan muutto

Helsingin ympäristössä pyöriville tiedoksi, että japanilaisiin tuotteisiin erikoistunut Tokyokan on muuttanut osoitteeseen Annankatu 24:n (samalla kadulla kuin vanha kauppakin, suunta on muuttunut muutaman kaupan verran kamppia kohti). Tilat ovat nyt paljon suuremmat ja ainakin minä kuolasin kieli pitkällä kaupan ikkunaa vasten. Vielä en ole uskaltautunut sisään, sillä tulevan matkan vuoksi kaikki hankittu jää odottamaan sen kymmenen viikkoa. Vaihtoehtoisesti saan pursuavaan matkalaukkuuni lisää täytettä, mikä ei ole myöskään kovin tavoiteltava tila. Paluuni jälkeen se on kuitenkin taas yksi ensimmäisistä kohteista, joihin ehdottomasti haluan taas mennä.

Muutenkin tuo Kalevankatu-Annankatu-Bulevardi-Freda-akseli on täynnä suloisia pikkukauppoja, joihin aina ohikävellessä tekee mieli poiketa. Näiden lisäksi Hietalahdenkadulla on CinCin, joka tuo käsittääkseni tuolta Etelä-Amerikan suunnalta varsin ihastuttavia koruja, lamppuja, kehyksiä ja muuta pientä sisustuselementtiä.

Mäkäräiset ja moskiitot, varokaa!

Huoh, pakkaaminen etenee... miten sen nyt sanoisin - ei kovin hyvin. Tai se etenisi hyvin, jos jaksaisin oikeasti käyttää aikaani siihen, kun tällä hetkellä vain huitelen kaupungilla näkemässä tuttuja. Jotain edistystä on sentään siinä mielessä tapahtunut, että Stokkalta löytyi lopultakin kaksi putelia vaihtoehtoisia mäkäräismyrkkyjä, joita toivottavasti paikallinen moskiittokanta karttaa. Lisäksi sain jokusen euron verran Intian valuuttaa, joskin lähinnä sen verran, että lentoasemalta pääsee pois. Vaikka vein kaikki forexin rupiat, ei kokonaissaldo ollut edes viittäkymmentä euroa. Tokihan varmaan kyseisellä summalla elää sen 2,5 kuukautta, kun paikallisella tulotasolla viisikin euroa on suhteellisen iso raha. Silti epäilen vahvasti, että joudun turvautumaan mukaan otettaviin euroihin sekä paikallisen rahaseinän magiikkaan. Ihan tylsiä nuo valuuttojen vienti- tms. kiellot!

Näillä näkymin näyttää siis todennäköiseltä, että viimeisenä iltana on tiedossa paniikkipakkausta, paniikkijuoksua kauppoihin ja muuta turhaa panikointia. Tai sitten menee vain paniikkikynnys ohi ja lähtee tavoittelemaan syvintä rauhaa sisältä, yrittäen saavuttaa tyynen intialaisen gurun mielentilan. Suuresta vilinästä tulee väkisinkin tyyni vastareaktio, joten ehkä jännitän nyt rentoutuakseni perillä oikein kunnolla. Olen käynyt jo mielessäni kaikki pahimmat uhkakuvat läpi, joten oikeastaan mikään ei voi enää yllättää. Sitten petynkin, että kaikki on kuitenkin niin normaalia ja tavanomaista. Ehkä. Toivottavasti. Luultavasti. Noh, pianhan se nähdään.

Etätutustumista kohdekaupunkiin

Kun lähtöön on alle viikko, pitää viimeistään herätä tutkailemaan, mihin sitä päätyykään. Olen yrittänyt nyt kovasti ottaa selvää paikasta, eikä netin ja kuuleman perusteella ihan kammottavaan mestaan ole päätymässä. Keskustelin yhden intialaisen kanssa, joka on lähtöisin Punesta ja hän kehui kaupunkia. Sanoi sen olevan länkkärille yhden helpoimmista juuri sen takia, että se on etelässä (jossa kuulemma on mukavampaa porukkaa) ja että se on tietyssä mielessä varsin kansainvälinen. Kaupungissa on myös paljon opiskelijoita, joten kirjakaupoistakaan ei pitäisi olla pulaa. Koulutusta on myös sotilaille, joten voisi kuvitella, että turvallisuus on taattu, jos ei itse mene tekemään mitään typeryyksiä.

Surffailin muutenkin netissä ja kaivoin tietoa paikasta. Olin huolissani siitä, että löydänkö yhtään kauppaa lähialueilta, mutta ainakin netin mukaan Punesta löytyisi jonkin sortin jenkkiostoskeskus, joka mainostaa itseään mm. seuraavilla houkutuksilla:

• Hi-speed elevators.
• Banking and 24-hr ATM facilities.
• 4-theme cafeterias and restaurants.
• 8 lifts, each of 10 persons capacity.
• Pest control treatment.
• Swank entrance lobby.
• External illumination with exclusive light fittings.
• Diesel generator for common lighting and lift.

Ömm... no nuo kahdeksan hissiä kapasiteetiltaan 80 ihmistä on toki jo varsin vaikuttavaa. Teemanmukaiset kahvilatkin voisi olla jänskiä. Pest control treatment - se on hienoa, että erikseen mainitaan tuholaisten torjunnasta. Pröystäilevä sisäänkäynti, onpa tainnut mainospojilla loppua adjektiivit kesken. Ja se, että kauppakeskuksesta löytyy myös valot!! Onpas vaikuttavaa. Dieselgeneraattori kuulostaa kyllä hyvältä, ottaen huomioon, että Intiassa saattaa sähköt katketa harva se päivä. Tosin minun tuurillani ne varakoneet olisivat kuitenkin jostain syystä jumissa juuri sinä päivänä kuin olen hississä ja tuurillani pääsen uudestaan hissin vangiksi. Ei siinä sinänsä mitään, onhan minulla jo hississäkin hengailusta kertynyt aika paljon kokemusta.

Tyhjä olo

Bileet on sitten pidetty. Oli ihanaa nähdä kamuja, mutta nyt on sitten sellainen hassu viikko edessä. Tänään on viimeinen sunnuntai Suomessa. Odotus, joka on käsinkosketeltavaa. Sellainen, että on jo tietyssä mielessä lähtömoodissa jo, mitään erityistä odotettavaa Suomessa ei enää ole. Matka ei kuitenkaan vielä ole alkanut, joten vielä ehtisi valmistautua paremmin, nähdä viimeisiä kavereita tai tehdä viimeiset hankinnat ennen lähtöä.

Matkalaukku, joka oikeasti pitäisi hakea sieltä kellarista. Hetket, jolloin oikeasti pitäisi päättää, mitä kaikkea ottaa mukaan. Työviikosta on tulossa on rankka ja kiireinen, eikä silloin ehtisi enää arpoa. Viimeiset hetket, kun voi pestä jotain mukaan. Olisin kerrankin ajoissa, ei tulisi viimeisen yön paniikkipakkausta. Epävarmuus, kun ei oikein tiedä mitä pakkaa, kun ei tiedä, mitä saa periltä. Ei huvittaisi pakata mukaan yhtään turhaa vaatetta tai esinettä, mutta siltikään ei ole mitään varmuutta siitä, että saa periltä kaiken tarvittavan. Pune ei Intian kaupungeista mittavammasta päästä, joten siellä ei välttämättä ole mitään valtavia kauppoja. Muutenkaan Intiassa ei ole samanlaista ostoskeskus-kulttuuria, kuin esimerkiksi Jenkeissä tai Euroopassa. Se pistää miettimään jokaista tavaraa kahdesti.

Matkalaukkua pakatessa on tietysti pakko kuunnella suomalaista musaa, eli Poets of the Fallia:

Mäkäräiskarkotteen etsintää

Intiassa kulkiessa on vaara, että paikalliset hyttyset tulevat turhan iholle ja muutama epäonninen yksilö tartuttaa sitten ikävän malarialoisen. Parhaiten näitä malariaa kantavia hyttysiä karkotetaan kuulemma mäkäräisten karkottimilla. Siinä sitten offia tai vastaavaa etsimään, mutta siinäkin on ilmennyt yksi mutta... Mistä ihmeestä noita karkottimia löytää, kun ulkona on viisi astetta lunta ja lämpötila on reippaasti pakkasen puolella?

Käynti retkikaupassa: "ei, ei nyt tähän aikaan vuodesta noita löydy", ja supermarketissa: "nehän on vain kausituotteita, lähetetty jo takaisin tehtaalle". Apteekin koluaminen tuotti yhtä heikosti tulosta. Etsintä siis jatkuu. Seuraavana vuorossa on Stokka, ja sitten kavereiden kaapit ja mökkijämät. Positiivista kylläkin, että sain lopulta hankittua malarialääkkeet.

Viime viikolla vietin varmaan tunnin kirjakaupassa, kun haaveilin ja haahuilin kirjojen ihmemaassa. Varmaan Intiastakin kirjakauppoja löytyy, mutta matkaan mukaan on kiva valikoida pari kirjaa ajanvietteeksi siihen saakka, kunnes saa elämänsä järjestykseen. Lähdin ensisijaisesti hakemaan suomenkielistä kirjallisuutta, mutta vaihteeksi taas pahasti hairahduin, ja kassiin päätyivät Anita Nairin Kvinnor på ett tåg ja Barbara Kingsolverin The Bean Trees, joita kumpaakaan ei taida löytyä suomennettuina. Teokset olivat mukavasti pokkareita, jotka voi sitten lukemisen jälkeen jättää johonkin matkalle osuvaan reippureiskojen majapaikkaan. Silloin kirjat pääsevät elämään omaa jatkoelämää Intiassa kiertäen, ainakin toivottavasti.

Ajan tepposet ja pakkauksen pohdintaa

Siinä vaiheessa, kun haluaisit ajan pysähtyvän, se kiitää tuhatta ja sataa. Kun vielä tuntuu, että voisi käyttää aikaa empimiseen, onkin jo hetki, jolloin pitää toimia. Päivät lähestyvät, jolloin ei auta enää ihmetellä eikä vetkutella. Muuten on jo liian myöhäistä ja juna lähtee. Tai minun tapauksessani lentokone. Kaikesta kiireestä huolimatta on kova halu nauttia ja elää näiden viimeisten päivien ajan, kuin kerätäkseen tuttuutta ja voimaa varastoon matkalle kohti uutta ja outoa.

Vielä olisi tilaa laukussa adapterille ja mäkäräisvoiteelle, vaikka laukkua ei ole vielä edes kaivettu esiin kellarista. Ne ovat niin tärkeitä asioista, että niille vain tehdään tilaa. Tilaa pitää myös pystyä tekemään kirjapinolle, jotka odottaa pimeneviä iltoja ja päiviä, jolloin sataa kuin saavista kaataisi. Japanissa meinasi mennä hermot, kun tuli valtavasti vettä muutama päivä putkeen. Kummasti kului kirjat ja sudokut, jopa niin, että ostin matkalta vielä lisää lukemista (joka tosin tuli tarpeeseen vasta koneessa). Toki, ei sitä kaikkea ihmettelyaikaa halua käyttää lukemiseen, kun kerta on niin kaukana kotoa, että voisi jotain nähdäkin. Aina kuitenkin on pitkiä bussi/junamatkoja, hiljaisia hetkiä tai vain niitä fiiliksiä, kun hetken haluaa olla yksin ja rauhassa, nauttia elämästä ja vain olla, ettei ympäristö hyökkää liian vahvana tai erilaisena. Se, että löytyy keinoja rentoutua ja nauttia, joiden avulla jaksaa niiden rankempien hetkien ja kokemusten läpi.

Tarpeellisimpiakin varusteita olen pohtinut. Mukaan tarvitsee ainakin taskulampun, luultavasti myös kuorimaveitsen ja valtavan kasan lääkkeitä, ihan varmuuden vuoksi. Desinfiointiainetta, sekä haavojen että käsien. Ehdoton on myös eräs suuri ja kevyt pyyhe, johon voi kietoutua, mutta joka ei vie paljon tilaa. Lisäksi latureita, esimerkiksi puhelimeen sain joululahjaksi laturin, joka lataa sen suoraan usb-tikulta. Tämä siksi, että Japanissa mukana raahaamani Nokian laturi ei jostain syystä toiminut, ja elin koko matkan ajan lainatulla usb-laturilla. Sama ongelma oli myös ladattavilla paristoilla, joten pohdin tässä, onko niitä lainkaan järkevä kantaa mukana. Paljonhan ne eivät paina, mutta tuntuu turhalta kantaa mitään ylimääräistä mukanaan.

Vaatteiden pakkaaminen on myös hankalaa. Vähän kuin pakkaisi mukaan festarivaatteita, jotka pitäisi olla siistejä, kun ei ole mitään takeita siitä, missä kunnossa vaatteet tulevat takaisin. Harmi, ettei minulla oikein ole vielä kertynyt niitä siistejä työvaatteita, jotka olisivat jo niin kuluneita, että ne voisi uhrata. Kesävaatteille kun muutenkin tulee normaalisti sen verran vähän käyttöä. Lisäksi tarvitaan paistumisenkin uhalla pitkiä housuja työpaikalle ja kevyttä vaatetta illoille. Yhtään ylimääräistä vaatekappaletta ei huvittaisi kantaa, mutta siltikin kaksi ja puoli kuukautta on niin pitkä aika, että olisi kiva saada jotain kivankin näköistä mukaan. Voi tätä naisen elämän vaikeutta, kun joutuu pohtimaan jokaisen vaatteen yhdisteltävyyttäkin ja tajuta, kuinka sivuraiteille pakkaamisessa voikaan eksyä!

Laskettelukärpäsen purema

Vuodenvaihteessa alkaa aurinko paistaa sen verran houkuttelevasti, että mieli alkaa kummasti tehdä mieli lumille. Tämän vuoden lumet ovat kuitenkin aika tiukassa, koska kahden viikon päästä olen jo varsin kaukana toisaalla. Niinpä päätin repäistä ja lähteä katsomaan, miltä lumi Serenan lumetetuilla rinteillä näyttää. En ollut aikaisemmin käynyt koskaan Serenassa laskettelemassa, lähinnä kohde valikoitui sen takia, että se on yhäkin pääkaupunkiseudulla ja sinne pääsee suhteellisen näppärästi bussilla. Pohjoisen kohteet kyllä houkuttelivat, mutta... joskus täytyy vain todeta, ettei ole aikaa.

Suuri mäennyppylä Serena ei tosiaan ole. Se sopii hyvin lähinnä siihen, että opettaa jollekin ensikertalaiselle laskettelua. Menneitä huimia laskuja isommissa keskuksissa on turha muistella, niistä tulee vain paha mieli. Kivana puolena on kuitenkin se, ettei hissijonoissa mitenkään aivan valtavasti ole ihmisiä. Jos olisi, saattaisi alkaa pahemminkin nyppimään, sillä käytännössä kierros, joka sisältää mäen menon hissillä ylös ja laskun alas, kestää suunnilleen kymmenen minuuttia. Silti voin todeta päässeeni edes vähän tänä vuonna suksille. Lisäksi auringonlasku rinteessä oli ihana kokea.

Matkakuume vaivaa

Olen saanut tartunnan. Eilen illalla pyörin sängyssäni. Pyörin ja pyörin ajan, joka tuntui ikuisuudelta. Päättelin lopulta, että minua jännitti. Tähän mennessä komennuksen on voinut ohittaa siten, että on ajatellut, että se on vasta ensi vuonna, ei vielä yhtään lähellä. Yhtäkkiä lähtöön onkin sitten vain enää kaksi viikkoa. Niin monta asiaa vielä hoitamatta.

Tänään voisi olla lääkekoktailin aika. Voisin käydä lunastamassa lääkärin määräämät lääkkeet ja sekoitella itselleni nautittavan kolera-drinkin. Sen pitäisi siis suojata minua paitsi koleralta, myös joltain vatsapöpöltä.

Lisäksi pitäisi alkaa selvittää, miten rahansiirrot tulisi hoitaa. On vaikea arvioida, paljonko rahaa kuluu kuukaudessa ja mitä kautta ne saisi turvallisimmin siirrettyä ja säilytettyä. Rahojen lisäksi pitäisi alkaa tekemään tarvittavien asioiden listaa, sillä kahdessa viikossa ehtii vielä hankkimaan tarvittaessa viimeisen muuntajan, laturin tai muistitikun, jos sellaisia tarvitsee.

En välttämättä myöskään uskalla ottaa mukaani ykkösvaatteita, joten saatan pyrähtää vielä alennusmyynteihinkin. Lisäksi voisin ostaa jonkun kivan pokkarin, jottei suomenkieli rapistuisi kokonaan matkan aikana (yeah, right, se on ainakin hyvä tekosyy saada joku himoittu uutuus piristämään matkaa).

Niin, palatakseni tuohon unettomuuteen. Päätin ottaa vahvat keinot käyttöön. Laitoin valot päälle, huomasin pyörineeni sängyssä sen reilut puoli tuntia. Sen jälkeen kaivoin sohvan vierestä Alan Greenspanin mahtiteoksen, joka yhäkin on kesken. Avasin sen, luin ehkä viisi sivua ja pääsin sivulle 150. Sen jälkeen aivot huusivat armoa ja kovaa. Oli pakko laittaa valot pois ja työntää kirja sivuun. Unessa ilmeisesti vielä alitajuisesti yritin päästä eroon tästä tuskaisesta kokemuksesta, sillä aamulla löysin kirjan piilosta, seinän ja sängyn välisestä pienestä raosta, johon se oli jotenkin käsittämättömästi päätynyt. Tämän johdosta harkitsen vakavasti kirjan ottamista mukaan lentokoneeseen, jossa pitäisi osata nukkua yö, joka alkaa kahdeksalta illalla ja kestää aivan liian lyhyen aikaa.

Uuden vuoden ensi valo

Ensimmäinen aamu uuteen päivään ja kämppä tulvii valoa. Hyisen, aurinkoisen pakkassään yhdistää moneen vuoden ensimmäiseen päivään. Tänä vuonna on turha kuvitella kävelevänsä jäätyneen meren yllä, mutta silti voi lähteä ulos haukkaamaan raitista ilmaa. Olla hetken totaalisessa aivot-narikassa-väsymys-valloillaan-mutta-ei-haittaa-tilassa. Kadut vaikuttavat kuolleilta ja vain pieni tuulenvire heiluttaa oksia.

Kuvia voisin vielä laittaa lisää. Niin montaa kertaa ei vuodessa voi nauttia ilotulituksista, joten taas tuli räpsittyä. Alkuillasta tosin, loppuillasta tuli ihailtua ilotulituksia vain ikkunasta, eikä halunnut käyttää niitä hetkiä räpsimiseen.