Pätkä eläviä kuvia

Pitkään aikaan en ole käynyt elokuvateatterissa niin, että olisin katsonut jotenkin isommin markkinoitua pätkää. Rakkautta ja Anarkiaa-elokuvat olivat hyviä ja hauskoja, vaikkakin hieman pienemmän piirin juttuja. Niistä mainostinkin jo aikaisemmin. Viikonloppuna kävimme katsomassa leffan, jonka alussa pelkäsin olevan liian hurjan. Mainoksetkin olivat hieman hurjia. Lupasin itselleni, että saan sulkea silmät, mikäli menee liian ällöksi.

Ei mennyt ällöksi ja pystyin katsomaan elokuvan silmät auki, vaikka silti istuinnaapurit varmaan hupia minun (myötä)eläytymisestä. Leffa oli nimeltään Iho, jossa elän ja ohjaajana oli Pedro Almodovar. Hämmentävä ja silti vaikuttava. Hienosti kerrottu ja ohjattu. Muuta ei voi oikein sanoa. Suositella voin, joskaan en ehkä kaikkein herkimmille.

Viikonlopun vilahduksia

Viikonloppu on taas alkanut laiskan rennosti. Joskus ei jaksa liidellä tuhatta sataa ympäri kaupunkia, vaan kotonakin on oikein hyvä. Kroppa sanoo, että nyt on sykitty hetkeen ihan tarpeeksi, hellitä vähän. Lihakset ovat kipeät, pientä lämpöä pukkaa ja väsyttää.

Hiljaisissa hetkissä on se mahtava ominaisuus, että voi tehdä ihan mitä lystää. Voi lukea lemppariblogeja kuukauden tauon jälkeen, voi siivota nurkkia vanhasta pölystä. Voi katsoa netistä suosikkisarjan viimeisimmän jakson - tai etsiä uutta musiikkia.

Ane Brun - Do you remember



Melissa Horn - Innan jag kände dig



Rakkautta ja Anarkiaa-hehkutus on jäänyt vähän hiljaiseksi blogin puolella. Se ei silti tarkoita sitä, että kokonaan olisin unohtanut Helsingin parhaat elokuvafestivaalit. En ole vaan ehtinyt perusteellisesti tutkia, mitä kaikkea mahtavaa tänä vuonna olisikaan tarjolla, joten erillinen postaus olisi ollut turha. Pari hyvältä kuulostavaa leffaa sai riittää. Toinen oli ainakin aivan tosi hupaisa. Naapurini Yamadat, joka oli yksi ensimmäisistä tietokoneella toteutetuista animaatiosta. Niille, joiden katseeseen syyttyy tuttu kiilto siinä vaiheessa kun mainitaan Studio Ghibli, on tämä raihna varsin raikasta katsottavaa. Huomenna suunnitelmissa sitten olisi erään islantilaispätkän näkeminen. Islannin musiikki kun tuntuu olevan niin hip, pop ja in, joten Sigur Rosin elokuvan Inni missanneelle Takapiha varmaan tuo edes vähän lohdutusta. Ainakin jotain menoa ja meininkiä piristämään koleata syyspäivää.

Elokuvien metsästystä

Mitä olisikaan syksy ilman jokasyksyistä elokuvafestaria? Ilman sitä, että taistelee syksyn tuulia ja sadetta vastaan maailmaan, jossa unohtuu kaikki muu. Viime vuonna valittelin sitä, että valituissa näytöksissä elämä oli raadollista ja riipivää. Todentuntuisuus ei kiinnostanut. Sen sijaan tänä vuonna katselin listaa silmät kiiluen. Houkutus oli syttynyt. Tässä pieni yhteenveto muutamista elokuvista, joista osan toivon näkeväni.

Gabriel Byrne
Erään lahjakkaan näyttelijän henkilökuva. Ripaus Irlantia ja erään näyttelijän historiaa. Elämä voi joskus olla mielenkiintoisempaa kuin paras draama.

Going Vertical: The Shortboard revolution
Surffauksen historiaa. Itse varmaan odottaisin suuria ilmalentoja ja tyylinäytteitä, sillä lajin ollessa hieman vieraampi ei varsinaista sisäistä paloa aiheeseen liity.

Kun silmäni mä auki saan
Ihmissuhteita, alkavia ja päättyviä sellaisia. Jotain sitä pientä, joka kiinnitti huomion. Kiinnostus italialaista elokuvaa kohtaan syttyi ja jotenkin odottaisin näkeväni jotain aistillista ja tunteikasta.

Luck by Change
Ripaus Intiaa syksyn keskelle. Juoni kuulosti hieman vauhdikkaammalta kuin perinteisissä Bollywood-leffoissa, eikä pituuskaan vielä aivan mahdoton intialaisleffaksi ollut. 2,5 tunnin pläjäys Bollywoodia voi tuoda mieleen lämmön, melun ja tapahtumarikkauden. Kaukokaipuu voi syttyä pitkästä aikaa tai sitten teatterista poistuu kiitollisena siitä, että saa nauttia Helsingin rauhallisista kaduista. Vaikea sanoa näkemättä, mutta mieltä voi kaihertaa, jos ei näe.

Picture Me: A Models Diary
Tirkistelyä on nykytelevisio täynnä. Reality-tv:iden vastapainoksi voi olla mielenkiintoista nähdä dokumentti siitä, mitä kulissien takana oikeasti tapahtuu - tai ainakin halutaan näyttää tapahtuvan.

Pom Poko
Studio Ghibli loistaa poissaolollaan monen vuoden luottofilmien jälkeen. Sen sijaan Pom Pokosta voi saada hyvän korvikkeen, koska sen luoja Isao Takahata, joka toimi myös mm. Miyazakin esikuvana. Elokuvan kuvauksesta saa mielikuvan juonen olevan hyvin lähellä Studio Ghiblin vastaavia ja piirustustyylikin tuntuu etäisesti tutulta.

The Housemaid
Vielä yksi mielenkiintoinen aasialaisleffa tulee Koreasta. Osa näkemistäni korealaiselokuvista on vaikuttanut hieman jäykiltä ja kliseisiltä, mutta asetelmaltaan the housemaid korealaiseen arvomaailmaan yhdistettynä luo mielenkiintoisen pohjan tarinalle.

Saa nähdä, mitkä pätkät loppujen lopuksi sopivat aikatauluun, mitä haluaisi kokea ja mitä ehtii näkemään. Niille, jotka eivät Helsingin seudulla normaalisti kulje ja pääse tutustumaan Rakkautta ja Anarkiaa-festivaalin tarjontaan suosittelen esimerkiksi elokuvia Katseeseen kätketty ja Le Concert. Kumpikin positiivisen yllätyksen tuonut elokuva löytyy varmaankin jo videolta.

Leffoja talvi-iltoihin

Muutamista leffoista on viimeisen puolen vuoden sisään tullut hyvä mieli. Juoneltaan ne ovat olleet virkistyksekkäitä. Näyttelijät eivät välttämättä ole kuuluneet hollywoodin kovimpaan kaartiin, eikä omat odotuksetkaan ole välttämättä olleet kovimmasta päästä.

500 Days of Summer
Tästä tuli niin hyvä mieli, vaikkei perinteinen rakkaustarina ollutkaan. Lisäksi Regina Spektorin Hero on soinut soittimessa ahkerasti tämän jälkeen.


Kauhea kankkunen
Kikatin tämäkin läpi sopivassa väsymystilassa. En kadu hetkeäkään:


Inglorious bastards
Kyllähän Tarantinon leffat pitää nähdä. Ne eivät välttämättä sovellu kaikkein heikkohermoisille. Traileriakaan en pystynyt tähän liittämään, joten se jääköön oman aktiivisuuden ja youtube-etsinnän pikkiin

Sherlock Holmes
Tätä leffaa en oikeastaan ole edes nähnyt. Trailerit vaikuttavat lupaavilta ja seuraavaksi odotan innolla tämän näkemistä:


Lisäksi voisin mainita "the yes"-miehien seikkailut, mutta niistä olen muistaakseni jo aikaisemminkin maininnut täällä. The Yes Men Save The World pisti ainakin oman suuni hymyyn, vaikkei maailmaa välttämättä paremmaksi paikaksi saatukaan.

Murheellisten leffojen maa

Jostain syystä ei tämän vuoden Rakkautta ja anarkiaa iske. Raatorehellisyys, surulliset ihmiskohtalot ja elämän julmuus - toki on hienoa, että nämä ovat saaneet kanavan, jossa kiinnostuneet voivat niihin tutustua. En minäkään halua upota pelkkään pumpuliin tai piilotella vaaleanpunaisten silmälasien takana. Silti viime aikoina on tuntunut sitä raatorehellisyyttä joka tuutista, joten olisi kiva kuulla ihan vaikka niistä tavallisista tarinoista, joissa päänäyttelijöillä menee hyvin, mutta elämä on täynnä jännittäviä kommervenkkejä.

Haluaisin nyt vain rentoutua leffassa. Tätä mielentilaa vasten pohdittuna tämän vuoden Rakkautta & Anarkiaa festivaali tuntuu hieman haasteelliselta. Näin ollen päädyn selaamaan sivuja toisensa jälkeen etsien leffoja, joita viitsisi katsoa. Miyazakin Ponyo rantakallioilla kuuluu toki ohjelmaan, mutta muiden vaihtoehtojen kanssa tekee tiukkaa. The Cove kuulosti myös sellaiselta, että viitsisin sen käydä katsomassa. Myös New York City Girls tai Please, Please Me voisivat toki olla näkemisen arvoisia, mikäli leffaan käy tutustumassa riemullisessa tyttöporukassa. Tämä on todella vähän, sillä monesti olen kovasti joutunut tasapainoilemaan sen kanssa, mihin aika aina riittääkään.

Kysymys R&A kävijöille: Oletteko onnistuneet bongaamaan mielenkiintoisia leffoja, jotka olen vain onnistunut missaamaan? Ideoita otetaan avosylin vastaan.

Ulkoistettuna

Sairaana olen jumittanut nyt koko alkuviikon ja tämän päivän kotona, omalla sängylläni. Välillä nukkuen, välillä torkkuen tai tuijottaen, mitä televisio voi tarjota. Käytännössä neljä-viisi kanavaa on sellaisia, että niitä yhtään jaksaa katsoa, animal planet, discovery, star movies ja hbo, sekä lisäksi yksi hindinkielinen musakanava. Näin ollen tarjonta alkaa pikkuhiljaa kypsyttää, vaikka uni korjaakin ajoittain mukaansa, joten kokonaisia leffoja/sarjoja en kauhean pitkäjänteisesti ole onnistunut seuraamaan.

Yksi poikkeus kuitenkin on. Leffa nimeltä Outsourced on varsin hilpeä ja koskettava pläjäys aiheesta, joka on tällä hetkellä varsin läheinen. Siinä työpaikastaan ulos saneerattu mies lähtee Intiaan etsimään niitä töitä, jotka ulkoistettiin kauas pois. Samalla on pientä yhteentörmäystä Intian kulttuurin ja ihmisten kanssa. Tunnelmaltaan outsourced menee vähän samaan kastiin mm. sidewaysin ja muiden vastaavien, leppoisten ajankulkuleffojen kanssa ja on varmasti rattoisa illanviete. Huumoriakaan ei ole kokonaan unohdettu.

Kokonaan en tätä leffaakaan ole nähnyt (siitäkään huolimatta, että se on kahtena peräkkäisenä päivänä tullut tv:stä), mutta ainakin niiden pätkien perusteella, jotka siitä näin, se kuuluu ehdottomasti katsottavien joukkoon, kun tulen täältä takaisin. Ellei sitten tule vielä yhtä ylimääräistä uusintaa jonain sellaisena aikana, kun eksyn taas tv:n ääreen.

Intialaiset leffat ja tunnusmusiikit

Filmien tunnusmusiikit täyttävät radioiden kanavat niin aamupalalla, bussissa kuin kuntosalilla. Samat hitit soivat niin, että kohta niitä itsekin lauleskelee mukana. Kova sana on ollut Raaz - the mystery begins ja siihen liittyvät tunnusmusiikit ja videot.

Itse katsoin juuri tuon monia palkintoja voittaneen Slumdog Millionairen. Todella hyvä leffa, tykkäsin kovasti. Se oli tietyssä mielessä todella mielenkiintoinen ajankuva nykyajan Intiasta, läpileikkaus köyhyydestä suureen taloudelliseen kasvuun. Köyhän pojan kasvutarina, joka nivoutui yhteen ajankohtaisten asioiden kanssa. Suosittelen kaikille lämpimästi! Ohessa on vielä traileri, jonka taustalla kuuluu toinen varsin usein kuultava kappale.

Väsymystä ilmassa paikallisessa leffateatterissa

Viikon pari viimeistä työpäivää meni kyllä ryminällä ja menolla ja meiningillä. Eilen olikin aika ottaa ilta vähän rauhallisemmin ja päätimme mennä tutustumaan paikalliseen leffateatteriin. Töiden ja normaalin säätämisen jälkeen suuntasimme Koregaon Parkkiin ihmettelemään, että miltä intialainen leffa näytti ja tuntui. Käytännössä kuitenkin eksyimme ainoaan englanninkieliseen leffaan (joka taisi olla vielä ihan länkkärileffakin), joka iltana esitettiin. Näytösaika ja leffa oli eri kuin mitä etukäteen netistä katsoimme, mutta leffa kuin leffa. Hintaa pläjäyksellä ei kuitenkaan ollut valtavasti, lippu maksoi sen 150 rupiaa, eli karkeasti ottaen 2,5 euroa.

Elokuvan aluksi kaikki nousivat seisomaan kunnioittamaan Intian lippua ja kansallislaulua. Lisäksi leffassa oli hieman puolivälin jälkeen väliaika, jolloin pääsi jaloittelemaan tai käymään vessassa. Varsinainen sali oli valtava, se veti suunnilleen 300 - 400 henkilöä ja bonuksena oli, että tilaa jaloille oli runsaasti.

Leffakokemus itsessään oli hmm... miten sen nyt sanoisin... mieleenpainuva. Siinä vaiheessa kun eksyimme Koregaon parkkiin niin vatsani alkoi taas muistutella itsestään. Ensimmäinen kerta viikkoon, kun vatsassa kiersi ja pisti ja syykin oli luultavasti varsin yksiselitteinen: edellisenä päivänä tuli vedettyä ruokaa niin ylenmäärin, että vähemmästäkin pötsi vetää herneet nenään. Tämän takia istuinkin puristinkin puolet ajasta reisiäni vatsaa vasten yrittäen helpottaa oloani ja jouduin vielä poistumaan kerran vessaan ennen ensimmäistä väliaikaa.

Underworld- niminen leffa itsessään oli kyllä varsin humoristinen. Tai oikeastaan se oli erittäin vakavasti otettava fantasiapläjäys, joka vain oli toteutettu niin kliseisesti ja ylinäytellysti, että en voinut itselleni mitään. Leffa sisälsi varmaan kaikki pahimmat fantasiakirjojen kliseet ja lisäksi huonoja raatelukohtauksia. Vaikka vatsaan sattui pirusti ja yritin hillitä itseäni kaikin tavoin, niin ylidramaattisuus ja onnettomat olivat vain liikaa: kikatin varmaan kaikki dramaattiset kohdat läpi vatsa kippurassa. Toivottavasti en pilannut kovinkaan monen leffaharrastajan elämystä, sillä ympäröivä yleisö ei ehkä ollut aivan yhtä väsyneessä ja naurulle otollisessa mielentilassa.

Toisen puoliajan jälkeen leffa ei enää ollut ihan niin hauska, vaan lähinnä oli ällöttävää katsoa repimistä ja raatelua ja lopulta tilanne laukesikin siihen, että nukahdin. Heräsin vasta, kun leffa oli ohi, enkä enää edes kehdannut kysyä, että miten siinä kävi. Näin ollen minulla taitaa olla hyvä syy mennä vielä toistekin ihmettelemään, mitä paikallisilla leffateattereilla olisi tarjottavanaan. Jos vaikka sattuisi parempi leffa kohdalle.

Lähiseutumatkailua ja moniulotteisia leffoja

Monella matkalla on ollut tarkoituksena jossain vaiheessa mennä katsomaan, miltä kolmiulotteinen elokuva näyttää, mutta syystä tai toisesta se on jäänyt tekemättä. Berliinissä tuntui, että aikaa ei halunnut tuhlata leffateatterissa. Koreassa onnistuin jopa menemään isoon leffateatterikompleksiin, kunnes tajusin, että korealainen 3D-elokuva ei välttämättä ole juuri sitä, mitä haen elämältäni. En myöskään ollut läheskään varma, olisiko 3D:tä oikeasti ollut saatavilla. Nyt 3D ei erikseen vaatinut suurta matkaa tai uhrausta, joten tuli loistohetki tutustua, mitä se pitää sisällään. Espoon Leppävaarassa avattiin siis uusi elokuvakompleksi, joten se oli pakko käydä tsekkaamassa.

3D-elokuvat kiinnostavat, sillä tekniikassa on jotain tulevaisuuden tuntua. Muutenkin tykkään kaikesta hienosta visuaalisesta toteutuksesta tai jonkun uuden toteutuksen yrittämisestä. Leffana oli Matka maan keskipisteeseen ja juoneltaan - yllätys, yllätys - luokattoman huono, mutta 3D-efektit olivat sen verran vekkuleita, että voisin kyllä vielä toistekin mennä katsastamaan 3D:tä. Tosin ehkä eri elokuvan parissa. Positiivista oli myöskin, että seuraamamme näytös oli lähes yksityinen, ainoastaan kaksi muuta katsojaa oli koko elokuvateatterissa.

Käytännössä kolmiulotteisuus toteutettiin 3D lasien ja tietyntyyppisen kuvarakenteen avulla. Ilman laseja 3D muuntuu mössöksi, josta on vaikea saada selvää. Lasit mahtuivat hyvin silmälasien päälle, joten silmälasit eivät olleet este leffan seuraamiselle. Kokemus oli varsin mainio juuri erilaisuudessaan ja siinä, kuinka lähellä leffan juoni tapahtui. Hienoimpia efektejä vain ihaili ihmeissään, kun taas osassa asiat pomppaavat joko vähän turhan lähelle tai ovat muuten vain omituisia. Tulevaisuudessa osataan varmaan tehdä parempiakin efektejä, kun hahmotetaan, mikä toimii oikeasti ja mikä ei. Kehitys kuitenkin on tällä saralla vielä niin lapsenkengissä. Silti iltaa voi kuvata erittäin onnistuneeksi ja vieläkin ihmettelen, että kylläpä sitä kaikkea tätä nykyä pystytään toteuttamaan ja visualisoimaan.

Hiljaiseloa sekalaisten menojen välissä

Töissä tuntuu olevan varsin kiirus. Ylitöitäkin saisi tehdä, jos vain huvittaisi, eikä elämässä tunnu olevan niin vahvaa vientiä muualle, joka saisi työn väistymään sivualalle. Keskiviikkona olisi ollut hieno valokierros, Guerilla Lighting, mutta preferoin oman jaksamiseni kannalta liikuntaa. Muuten jumittuu hartialinja, enkä kohta pystyisi kääntämään edes päätä, mikä ei ole kovinkaan tavoiteltava olotila. Muutakin kiinnostavaa tapahtuu, sillä esimerkiksi Sinebrykoffin museossa olisi nyt italialaista glamouria parhaimmillaan, nimittäin iltapukunäyttely. Sinne yritän kovasti suunnata, joskaan en taaskaan ihan lähipäivinä taida keretä.

3+1 päivät iskivät myös kaupunkiin, mutta täsmäiskuista huolimatta en löytänyt jostain syystä mitään. Laukut tuntuivat olevan muovia, vaatteet keinokuitua ja kengät kertakäyttöisiä. Huoh. Ei sillä, että olisin kovasti odottanutkaan, mutta kun se oli niin näppärästi työmatkan varrella ja jotenkin halusi irrottautua päivittäisestä työnjälkeisestä koomauksesta.

Jos historiasta tuttuihin merkkeihin on luottamista, niin seuraavan kahden viikon sisään onkin sitten Hullut päivät ja kaupunki täyttyy hullujen tarjousten perässäjuoksijoista. Silloin on edessä vaikea valinta: varustautuako kunnon taisteluvermein uhmaamaan väkimassoja vai valitako väistämisstrategia, jossa vain pyrkii minimoimaan tappioita ja välttämään keltaisien kassien uhkaavia massoja.

Rakkautta ja anarkiaakin päättyi ja jätti jälkeensä onton tunteen ajankäytössä ja tekemisen mahdollisuuksissa, vaikken tänä vuonna kunnolla kerennyt osallistuakaan. Kolme elokuvaa tuli nähtyä, joista kaksi oli Ghiblin. Muutamia muitakin olisi ollut, mutta ajallisesti ne osuivat siten, ettei vain kyennyt. Ainakin A complete history of my sexual failures vaikutti vähintäänkin mielenkiintoiselta. Viimeisenä päivänä esitetty Aaltojen kuohukin (se toinen Ghiblin leffa, joskaan ei Miyazakin) oli varsin haasteellinen ainakin ajankohtaan nähden, sillä muistin esityksen vasta kotiutuessani sunnuntai-aamuna. Mikäs sen rattoisampaa, kuin muutaman tunnin yöunet ja sitten suoraan leffaan. Ghiblin leffoista kyseinen oli ehkä realistisin ja lähinnä normaalia elämää. Siinä ei ollut suuria linjoja, unelmia tai tavoitteita, eikä kipua tai toivottomuutta, vaan se ennemminkin oli varsin tavallinen nuorten kasvutarina. Historian havinaa näytöksessä kuitenkin oli, sillä ilmeisesti leffaa ei ollut digitaalisessa muodossa, eikä sitä enää luultavasti näytetä uudestaan Suomen leffateattereissa. Bongasin elokuvan kuitenkin videona Stokkalta, joten viimeiset mahdollisuudet elokuvan näkemiseen eivät menneet. Siitäkään huolimatta, mitä edellisenä yönä kuvittelin asettaessani herätyskelloa soimaan aivan liian aikaisin.