Matkakuume vaivaa

Olen saanut tartunnan. Eilen illalla pyörin sängyssäni. Pyörin ja pyörin ajan, joka tuntui ikuisuudelta. Päättelin lopulta, että minua jännitti. Tähän mennessä komennuksen on voinut ohittaa siten, että on ajatellut, että se on vasta ensi vuonna, ei vielä yhtään lähellä. Yhtäkkiä lähtöön onkin sitten vain enää kaksi viikkoa. Niin monta asiaa vielä hoitamatta.

Tänään voisi olla lääkekoktailin aika. Voisin käydä lunastamassa lääkärin määräämät lääkkeet ja sekoitella itselleni nautittavan kolera-drinkin. Sen pitäisi siis suojata minua paitsi koleralta, myös joltain vatsapöpöltä.

Lisäksi pitäisi alkaa selvittää, miten rahansiirrot tulisi hoitaa. On vaikea arvioida, paljonko rahaa kuluu kuukaudessa ja mitä kautta ne saisi turvallisimmin siirrettyä ja säilytettyä. Rahojen lisäksi pitäisi alkaa tekemään tarvittavien asioiden listaa, sillä kahdessa viikossa ehtii vielä hankkimaan tarvittaessa viimeisen muuntajan, laturin tai muistitikun, jos sellaisia tarvitsee.

En välttämättä myöskään uskalla ottaa mukaani ykkösvaatteita, joten saatan pyrähtää vielä alennusmyynteihinkin. Lisäksi voisin ostaa jonkun kivan pokkarin, jottei suomenkieli rapistuisi kokonaan matkan aikana (yeah, right, se on ainakin hyvä tekosyy saada joku himoittu uutuus piristämään matkaa).

Niin, palatakseni tuohon unettomuuteen. Päätin ottaa vahvat keinot käyttöön. Laitoin valot päälle, huomasin pyörineeni sängyssä sen reilut puoli tuntia. Sen jälkeen kaivoin sohvan vierestä Alan Greenspanin mahtiteoksen, joka yhäkin on kesken. Avasin sen, luin ehkä viisi sivua ja pääsin sivulle 150. Sen jälkeen aivot huusivat armoa ja kovaa. Oli pakko laittaa valot pois ja työntää kirja sivuun. Unessa ilmeisesti vielä alitajuisesti yritin päästä eroon tästä tuskaisesta kokemuksesta, sillä aamulla löysin kirjan piilosta, seinän ja sängyn välisestä pienestä raosta, johon se oli jotenkin käsittämättömästi päätynyt. Tämän johdosta harkitsen vakavasti kirjan ottamista mukaan lentokoneeseen, jossa pitäisi osata nukkua yö, joka alkaa kahdeksalta illalla ja kestää aivan liian lyhyen aikaa.

Panikointia, rokotuksia ja ihmettelyä

On asioita, joita ei vaan opi. Esimerkiksi uuteen maailmaan astumisen jännittäminen on aina sellainen, etten siitä pääse irti. Yleensä tuttuun ja turvalliseen ei turhaan tarvitse stressata, mutta vieraat maat ja eksoottiset kulttuurit ovat sellaisia, että niissä aina on se pieni tai isompikin möykky tuolla vatsanpohjassa. Mitä vähemmän aikaa on valmistautua, niin sitä intensiivisemmin tuo jännitys saattaa tulla vaikka toisaalta pikalähdöissä joskus saattaa unohtaakin varsinaisen jännittämisen. Jännitystä lisää myös se, jos lähtee yksin matkaan, tai on vastuussa suuresta osasta matkasta. Ryhmämatkoilla sellainen on tietysti turhaa, mutta toisaalta saan itse pientä nautintoa hyvin suunnitellusta ja hyvin menneestä matkasta.

Jokaisen matkan valmisteluun kuuluvat olennaisena osana rokotukset. Mitä eksoottisempaan maahan täytyy lähteä, sitä suurempi lista on erilaisia piikkejä, joita täytyy iskeä kehoon vastustuskyvyn säilyttämiseksi. Osoitteessa rokote.fi on varsin kattava paketti vaaroista, jotka kannattaa ottaa huomioon. Ainoa hyvä puoli rokotuksissa on se, että osa niistä on sentään monivuotisia. Esimerkiksi hepatiitit sain Etelä-Korean matkaani varten vuonna 2006, eikä niitä tarvitse uusia vuosiin, ehkei jopa vuosikymmeniin.

Niin, mitähän kaikkea sitä tarvitsisikaan, jos lähtisi tammikuussa kauas pois? Kieltä voisi olla hyvä yrittää opetella yhtä intensiivisesti, kuin mitä Japanin kanssa yritin. Edes se muutama sana ja kirjainten tunnistaminen voisi alkuun auttaa. Tulevan matkan pituus saattaa kuitenkin olla huomattavasti pidempi kuin pari viikkoa ja ainakin arkipäivät on jumissa samassa kaupungissa, joten jonkinsortin tekemisvarasto voisi tehdä hyvää. Illat kun eivät enää kulu harrastuksien ja kavereiden parissa (paitsi ehkä täällä netissä), joten jotain fiksua voisi olla hyvä keksiä., ettei elämä menisi aivan rappiolle. Tilannetta ei taida myöskään helpottaa se, että iltaisin ei luultavasti kannata kovinkaan myöhään olla yksin liikkeellä. Mitä siis tehdä iltaisin (paitsi opetella kieltä)? Apuuva! Vinkkejä otetaan siis avosylin vastaan.

Perhosia vatsassa

Lähtöpäivä. Helsingissä aamu alkaa sateisena, Hiroshimaan on luvattu sadetta joka päiväksi seuraavan viiden päivän aikana. Onneksi en mene sinne ihan vielä. Kansain alueella pitäisi olla muutama lämmin päivä ja sitten viikonloppuna ukkosta. Lauantaina kuitenkin lähden Tokioon, johon on vielä luvattu hyvät säät tuleviksi päiviksi. Sadekausi tuntui kyllä vahvasti saapuvan Japaniin lähipäivien sääennustusten mukaan. Sääli sinänsä, sillä jonain vuosina se jää välistä.

Kyllä tämä tästä, vaikka tuntuu, että viime yönä jäin jonkun jyrän alle, kun en saanut unta moneen tuntiin. Ehkä koneessa sitten nukkuu paremmin. Tai perillä. En tunnusta itselleni, että minua jännittäisi kovinkaan paljon. Silti pyörin sängyssäni viime yönä pohtien, että miten selviän ensimmäisestä/ensimmäisistä päivistä zombiena, selviänkö ikinä oikeaan unirytmiin ja kuinka ihmeessä pärjään ensimmäiset päivät kertalipuilla junassa. Entä jos unohdan jotain oleellista kotimaahan, jota ei voi mitenkään korvata paikan päällä? Rinkka odottaa yhäkin kutsuvan tyhjänä, vaikka lähtöön on enää alle 8 tuntia. Kyllä mä ehkä kohta inspiroidun, jos ei muuten niin pakon edestä. Mikäli yhäkin yritän pakoilla näitä velvollisuuksia kotimaassa, saattaa tänään tulla vielä toinenkin postaus, jossa sitten käsittelen jotain oikeaa aihetta.