Ensilumi tai räntä, ei sillä väliä. Aamulla kurkistin varovaisesti ikkunasta ulos, pettyäkseni karvaasti. Poistuessani kotoa huomasin kuitenkin jokusen hiutaleen nurmikolla ja ehkä juuri minun toiveeni kuultiin, ja matkalla pysäkille taivaasta satoi jotain, jonka pystyi tunnistamaan lumihiutaleiksi. Vielä se rännän puolelle meni, suli heti maata koskettaessa, mutta se oli jo lupaus tulevasta.
Viime aikojen tunnelmia kuvastaa käpertyminen peiton alle, jolloin lämmin huopa ja villasukat tuovat mukavan kodikkaan tunteen. Kirja jos toinenkin löytynyt käsistäni illan hämärtyessä (tai oikeammin pimeässä sysiyössä, jos oikeasti seuraisi, mitä tuolla ikkunan ulkopuolella tapahtuu). Suureena haasteena on ollut entisen maailmanpankin pääjohtajan Alan Greenspanin kirja The Age of Turbulence. Sinänsä on ainakin periaatteessa on sisällöltään ollut tosi mielenkiintoinen ja historian rahoituskriisejä taustoittava ja elävöittävä. Harmi vaan, että herran tyyli on kuivan asiallinen ja jo kahden sivun lukemisen jälkeen on aika valmis lähtemään tutustumaan uusiin maihin, nimittäin sinne, missä nukkumatti asuu. Kerta toisensa jälkeen olen saanut tsempata, että puolen yön tienoilla saan raahattua itseni niska jäykkänä takaisin omaan sänkyyni.
Siinä vaiheessa, kun jo ajatus kirjasta alkaa unettamaan, alkaa todennäköisyys nousta, että kirja voittaa, enkä saa sitä ikinä luettua. Saa nähdä. Pitääpä sitten ehkä joskus kommentoida, mikäli todella saan joskus luettua loppuun tämän mm. The New York Timesilta viihdyttävyydestä kehuja keränneen opuksen. 120 sivua takana, enää 420 sivua edessä. Voi siis mennä vielä hetki, ennen kuin palaan asiaan.
Viime aikojen tunnelmia kuvastaa käpertyminen peiton alle, jolloin lämmin huopa ja villasukat tuovat mukavan kodikkaan tunteen. Kirja jos toinenkin löytynyt käsistäni illan hämärtyessä (tai oikeammin pimeässä sysiyössä, jos oikeasti seuraisi, mitä tuolla ikkunan ulkopuolella tapahtuu). Suureena haasteena on ollut entisen maailmanpankin pääjohtajan Alan Greenspanin kirja The Age of Turbulence. Sinänsä on ainakin periaatteessa on sisällöltään ollut tosi mielenkiintoinen ja historian rahoituskriisejä taustoittava ja elävöittävä. Harmi vaan, että herran tyyli on kuivan asiallinen ja jo kahden sivun lukemisen jälkeen on aika valmis lähtemään tutustumaan uusiin maihin, nimittäin sinne, missä nukkumatti asuu. Kerta toisensa jälkeen olen saanut tsempata, että puolen yön tienoilla saan raahattua itseni niska jäykkänä takaisin omaan sänkyyni.
Siinä vaiheessa, kun jo ajatus kirjasta alkaa unettamaan, alkaa todennäköisyys nousta, että kirja voittaa, enkä saa sitä ikinä luettua. Saa nähdä. Pitääpä sitten ehkä joskus kommentoida, mikäli todella saan joskus luettua loppuun tämän mm. The New York Timesilta viihdyttävyydestä kehuja keränneen opuksen. 120 sivua takana, enää 420 sivua edessä. Voi siis mennä vielä hetki, ennen kuin palaan asiaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti