Ei, täytyy myöntää, etten ole yhäkään oppinut. Eikä tilannetta ainakaan auta se, että jos katsoo ympärilleen, niin kaikki tuntuvat menevän ainakin osittain samassa putkessa. Oli sitten kyse työsta tai vapaa-ajasta, niin kaikki pitäisi tehdä muka niin tehokkaasti. Aivan kuin tehokkuus merkitsisi sitä, että on kiire koko ajan ja jonkun pitäisi hengittää niskaan. Kiireessä tulee sitten tehtyä helposti kaikkea tyhmää, joka vain pahentaa kiirettä. Yrittää oikoa turhaan mutkista, jotka oikeasti pitäisi kiertää pitkän kaavan kautta.
Kiire myös ruokkii itseään. Kiire johtaa helposti virheisiin, joiden paikkaileminen vaikuttaa kiireen kannalta noidankehältä. Pahinta tässä nyky-yhteiskuntamme vitsauksessa on se, että kiire tarttuu ja tuntuu olevan tuomittavaa olevan vain rauhallisesti paikallaan, kun muut ympärillä juoksevat suuna päänä kymmeneen eri suuntaan ennen, kuin kerennyt otaa askeltakaan. Toiset ovat toki herkempiä kiireelle kuin toiset ja joskus tuntuu vaikealta olla ottamatta muiden stressiä omaksi asiakseen. Ei osaa olla vielä niin vahva persoona, että uskaltaisi kulkea omaa polkuaan, muiden kiireestä välittämättä.
Kiire on jotenkin hyvin kulttuurisidonnainen asia. Japanin isoissakaan keskuksissa en havainnut sellaista kiirettä, joka olisi vyörynyt ylitseni suurella voimalla. Vahvasti tähän kiireettömyyteen vaikutti ihmisten kävelynopeus. Suurilla asemilla ja täysillä jalkakäytävillä oli pakko edetä sitä samaa, verkkaista ja hätäilemätöntä nopeutta, joka pakotti omaksumaan tietyn elämänrytmin. Toisaalta myös onnistuin omalla lomalaisen aikataulullani välttämään pahimman metropolin sykkeen ja aamun ahkerimmat uurastajat. Aivan erilaista hektisyys on esimerkiksi Euroopan metropoleissa, jossa koko ajan sattuu ja tapahtuu. Kun ihmiset näyttävät suoraan ja selkeästi ne tunteet, joiden vallassa ollaan, synnyttäen ristiriitoja ympäristönsä kanssa ja sitten taas sattuu ja tapahtuu. Jos siis kiirettä haluaa vähentää, voi itse ensin kokeilla, onnistuuko reagoida ympäristöönsä kerrankin hieman hillitymmin, kävellä hitaammin ja puhua rennommin. Omasta moodistaan on kuitenkin vaikea irroittautua, ellei sitä ensin itse havaitse.
Toisaalta niin kuin monet suuret virtaukset, synnyttää kiire minussa ajoittain inhon ja vastareaktion. Joskus opiskeluaikana rakastin hulluna illan viimeisiä tunteja, jolloin tuntui, että maailma ympärilläni on hiljentynyt ja täynnä rauhaa. Sain puuhata aivan rauhassa ilman mitään paineita onnistumisesta tai tehokkuudesta. Uskalsin ottaa oman aikani, eikä minun tarvinnut ottaa paineita ympäristön vaatimuksista.
Yhäkin haluan pyhittää päivästä hetkiä siihen, että olen mahdollisimman epätehokas ja lorvailen kämpässäni vailla suurempaa päämäärää. Haen harmoniaa elämän eri kokonaisuuksien välillä ja pohdin pienessä mielessäni ajatuksia, jotka ovat aivan liian isoja pienessä hetkessä pohdittavaksi. Niiden kanssa en oikeastaan koskaan pääse mihinkään järkevään tulokseen, vaan palloittelen edistymättä käytänössä ollenkaan. Olen rauhassa huolehtimatta maailman tilasta ja kaikista asioista, jotka ovat jotenkin väärin tai pielessä. Poltan vaikka kynttilän, hiljennyn hyvän kirjan ääreen tai menen kerrankin aikaisin nukkumaan, ihan riippuen siitä, miltä oikeastaan tuntuu ja mikä huvittaa. Välittämättä kiireestä, melusta tai muistakaan ympäristön vaatimuksista.
Kiire myös ruokkii itseään. Kiire johtaa helposti virheisiin, joiden paikkaileminen vaikuttaa kiireen kannalta noidankehältä. Pahinta tässä nyky-yhteiskuntamme vitsauksessa on se, että kiire tarttuu ja tuntuu olevan tuomittavaa olevan vain rauhallisesti paikallaan, kun muut ympärillä juoksevat suuna päänä kymmeneen eri suuntaan ennen, kuin kerennyt otaa askeltakaan. Toiset ovat toki herkempiä kiireelle kuin toiset ja joskus tuntuu vaikealta olla ottamatta muiden stressiä omaksi asiakseen. Ei osaa olla vielä niin vahva persoona, että uskaltaisi kulkea omaa polkuaan, muiden kiireestä välittämättä.
Kiire on jotenkin hyvin kulttuurisidonnainen asia. Japanin isoissakaan keskuksissa en havainnut sellaista kiirettä, joka olisi vyörynyt ylitseni suurella voimalla. Vahvasti tähän kiireettömyyteen vaikutti ihmisten kävelynopeus. Suurilla asemilla ja täysillä jalkakäytävillä oli pakko edetä sitä samaa, verkkaista ja hätäilemätöntä nopeutta, joka pakotti omaksumaan tietyn elämänrytmin. Toisaalta myös onnistuin omalla lomalaisen aikataulullani välttämään pahimman metropolin sykkeen ja aamun ahkerimmat uurastajat. Aivan erilaista hektisyys on esimerkiksi Euroopan metropoleissa, jossa koko ajan sattuu ja tapahtuu. Kun ihmiset näyttävät suoraan ja selkeästi ne tunteet, joiden vallassa ollaan, synnyttäen ristiriitoja ympäristönsä kanssa ja sitten taas sattuu ja tapahtuu. Jos siis kiirettä haluaa vähentää, voi itse ensin kokeilla, onnistuuko reagoida ympäristöönsä kerrankin hieman hillitymmin, kävellä hitaammin ja puhua rennommin. Omasta moodistaan on kuitenkin vaikea irroittautua, ellei sitä ensin itse havaitse.
Toisaalta niin kuin monet suuret virtaukset, synnyttää kiire minussa ajoittain inhon ja vastareaktion. Joskus opiskeluaikana rakastin hulluna illan viimeisiä tunteja, jolloin tuntui, että maailma ympärilläni on hiljentynyt ja täynnä rauhaa. Sain puuhata aivan rauhassa ilman mitään paineita onnistumisesta tai tehokkuudesta. Uskalsin ottaa oman aikani, eikä minun tarvinnut ottaa paineita ympäristön vaatimuksista.
Yhäkin haluan pyhittää päivästä hetkiä siihen, että olen mahdollisimman epätehokas ja lorvailen kämpässäni vailla suurempaa päämäärää. Haen harmoniaa elämän eri kokonaisuuksien välillä ja pohdin pienessä mielessäni ajatuksia, jotka ovat aivan liian isoja pienessä hetkessä pohdittavaksi. Niiden kanssa en oikeastaan koskaan pääse mihinkään järkevään tulokseen, vaan palloittelen edistymättä käytänössä ollenkaan. Olen rauhassa huolehtimatta maailman tilasta ja kaikista asioista, jotka ovat jotenkin väärin tai pielessä. Poltan vaikka kynttilän, hiljennyn hyvän kirjan ääreen tai menen kerrankin aikaisin nukkumaan, ihan riippuen siitä, miltä oikeastaan tuntuu ja mikä huvittaa. Välittämättä kiireestä, melusta tai muistakaan ympäristön vaatimuksista.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti