Ensi yönä ehkä sataa lunta. Ehkä. Tosin uutiset ovat sen suhteen menossa huonompaan suuntaan: koko ajan näyttää epätoivoisemmalta, että ensi yönä tosiaankin tulisi sitä odotettua valonlähdettä ja tunnelman synnyttäjää. Narskuva hanki jalkojen alla illalla siinä vaiheessa, kun maailma on tyyni ja hiljainen, tuo vahvan tunteen rauhasta. Auringonvalo, joka kimaltaa jokaisessa hiutaleessa, tuo mukanaan ilon siitä, että pimeyden aika saattaisi olla taas ohi. Odotus joulusta ja keväästä, ylipäätään hetkestä, jolloin maailma tulvii taas valoa ja elämää, tuo uskoa luonnon kiertokulun jatkuvuudelle.
Viime vuonna näytti varsin heikolta koko talven lumen kanssa. Vettä tuli, kyllästymiseen asti. Paljon ei tunnelmaa auttanut sekään, että muualla ei näyttänyt yhtään paremmalta. Alpeillakin rinteet hohkasivat lumettomuuttaan, siis ylläpidettyjä ratoja lukuunottamatta. Yleinen lumettomuus piti valtavat turistimassat loitolla, vaikka rinteet tuottivatkin positiivisen yllätyksen ja tarjosi muistoja ajoista, jolloin jokainen mäen nyppylä peittyi lumen vaippaan. Aika, jolloin saattoi lähteä lähimetsään hiihtolenkille joutumatta miettimään, että tulevatko risut vastaan.
Kaksi vuotta on ollut huonoja jo sen suhteen. Ehkä kolmekin. Ihmismuisti (tai ainakin minun muistini) on niin lyhyt, ettei tänä vuonna enää ihmetytä, vaikka lunta ei tulisikaan, kuin lapsuuden talvina. Ironista ehkä on, että kerrankin kun Suomen lumista eksotiikkaa lopulta aletaan myydä tosissaan maailmalla, katoaa se olennainen, eli lumi. Ainakin täältä etelästä. Pohjoisen metsiin ei kuitenkaan ole normaalin kiireisen arjen puitteissa asiaa, joten saa nähdä, kuluuko tämäkin talvi vain lumesta haaveillen ja uutta kevättä odottaen.
Viime vuonna näytti varsin heikolta koko talven lumen kanssa. Vettä tuli, kyllästymiseen asti. Paljon ei tunnelmaa auttanut sekään, että muualla ei näyttänyt yhtään paremmalta. Alpeillakin rinteet hohkasivat lumettomuuttaan, siis ylläpidettyjä ratoja lukuunottamatta. Yleinen lumettomuus piti valtavat turistimassat loitolla, vaikka rinteet tuottivatkin positiivisen yllätyksen ja tarjosi muistoja ajoista, jolloin jokainen mäen nyppylä peittyi lumen vaippaan. Aika, jolloin saattoi lähteä lähimetsään hiihtolenkille joutumatta miettimään, että tulevatko risut vastaan.
Kaksi vuotta on ollut huonoja jo sen suhteen. Ehkä kolmekin. Ihmismuisti (tai ainakin minun muistini) on niin lyhyt, ettei tänä vuonna enää ihmetytä, vaikka lunta ei tulisikaan, kuin lapsuuden talvina. Ironista ehkä on, että kerrankin kun Suomen lumista eksotiikkaa lopulta aletaan myydä tosissaan maailmalla, katoaa se olennainen, eli lumi. Ainakin täältä etelästä. Pohjoisen metsiin ei kuitenkaan ole normaalin kiireisen arjen puitteissa asiaa, joten saa nähdä, kuluuko tämäkin talvi vain lumesta haaveillen ja uutta kevättä odottaen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti