Lämpötilaero - melkein 45 astetta

Katsahdan ulos, haaveena vielä viimeinen lenkille lähtö. Lämpömittari kuitenkin muistuttaa karusta todellisuudesta - pakkasta on melkein -13 astetta. Silti voisi vielä lähteä ulos, tuntea pakkasen purevan poskia ja haistelevan viimeisen kerran raikasta ilmaa. Niinä hetkinä kun paleltaa, lämmittää kummasti ajatus 30 asteen ilmoista.

Niin se on koittanut, lähtöpäivä. Jostain syystä nukuin katkonaisesti, säpsähtelin, kun ajatuksiin tuli Intia. Perhoset liitelevät vatsassa. En yhäkään tajua asiaa kokonaan todelliseksi, se tuntuu niin kaukaiselta täällä pohjoisessa lintukodossa. En ole vieläkään uskaltanut laittaa matkalaukkua kiinni tai asettaa viimeisiä tavaroita laukkuun, se tuntuisi liian todelliselta. Haluan vielä hetken ihmetellä tätä aamua, purevaa pakkasta ja oman kodin tuntua.

Vatsavaivojen ylihuolehtivaista ennaltaehkäisyä

Matkan valmistelut on päässyt siihen pisteeseen, että huomenna on lähtö. Kyllä, se tuntuu vieläkin hyvin epätodelliselta. Jotta ensimmäisiltä vatsavaivoilta vältyttäisiin, olen päätynyt suureen maitohappobakteeri + kaikki maailman vatsaa hellivät tuotteet - tankkaukseen. Gefilus, Activia, you name it. Olen selkeästikin mainonnan uhri, kun toivon, että maailman ihmetuotteet pelastaisivat tulevat viikot.

Purtilosta en kuitenkaan ole vielä ihan oikeita tabletteja jaksanut ottaa, sen aika taitaa koittaa sitten huomenna. Orpo olo oli, kun siisti työpistettä ja heitti viikkojen varrella tehtyjä suunnitelmia pois. Tyhjien pöytien periaate on siitä jännä, että kun lähtee pois, niin ei jää jäljelle mitään, joka viittaisi menneestä. Muutaman paperin säästin, mutta muuten kaikki turha sai lähteä menemään.

Tänään kävin sitten vielä keskeyttämässä matkakortin kauden, ihmettelemässä verokortin palautusta ja kopioimassa kaikkea tarpeellista maan ja taivaan väliltä. Passistakin olisi pitänyt ottaa kopio, mutta en vain muistanut ottaa sitä mukaan. Lisäksi kävin lohtushoppailemassa, ostin suuren läjän kaikkea hyvää karkkia ja naistenlehtiä, joita muuten varsin harvoin luen. Eiköhän tuolla Intiassa tule aikakin, jolloin innoissaan selaa mitä tahansa, joka muistuttaa Suomesta. Jos siis mikään ei onnistu ja koti-ikävä iskee. Aikaisemmilla matkoilla ei iskenyt, mutta Japanin sadepäivinä kummasti piristi, että oli jotain mielenkiintoista luettavaa.

Tyhjä olo

Bileet on sitten pidetty. Oli ihanaa nähdä kamuja, mutta nyt on sitten sellainen hassu viikko edessä. Tänään on viimeinen sunnuntai Suomessa. Odotus, joka on käsinkosketeltavaa. Sellainen, että on jo tietyssä mielessä lähtömoodissa jo, mitään erityistä odotettavaa Suomessa ei enää ole. Matka ei kuitenkaan vielä ole alkanut, joten vielä ehtisi valmistautua paremmin, nähdä viimeisiä kavereita tai tehdä viimeiset hankinnat ennen lähtöä.

Matkalaukku, joka oikeasti pitäisi hakea sieltä kellarista. Hetket, jolloin oikeasti pitäisi päättää, mitä kaikkea ottaa mukaan. Työviikosta on tulossa on rankka ja kiireinen, eikä silloin ehtisi enää arpoa. Viimeiset hetket, kun voi pestä jotain mukaan. Olisin kerrankin ajoissa, ei tulisi viimeisen yön paniikkipakkausta. Epävarmuus, kun ei oikein tiedä mitä pakkaa, kun ei tiedä, mitä saa periltä. Ei huvittaisi pakata mukaan yhtään turhaa vaatetta tai esinettä, mutta siltikään ei ole mitään varmuutta siitä, että saa periltä kaiken tarvittavan. Pune ei Intian kaupungeista mittavammasta päästä, joten siellä ei välttämättä ole mitään valtavia kauppoja. Muutenkaan Intiassa ei ole samanlaista ostoskeskus-kulttuuria, kuin esimerkiksi Jenkeissä tai Euroopassa. Se pistää miettimään jokaista tavaraa kahdesti.

Matkalaukkua pakatessa on tietysti pakko kuunnella suomalaista musaa, eli Poets of the Fallia:

Mäkäräiskarkotteen etsintää

Intiassa kulkiessa on vaara, että paikalliset hyttyset tulevat turhan iholle ja muutama epäonninen yksilö tartuttaa sitten ikävän malarialoisen. Parhaiten näitä malariaa kantavia hyttysiä karkotetaan kuulemma mäkäräisten karkottimilla. Siinä sitten offia tai vastaavaa etsimään, mutta siinäkin on ilmennyt yksi mutta... Mistä ihmeestä noita karkottimia löytää, kun ulkona on viisi astetta lunta ja lämpötila on reippaasti pakkasen puolella?

Käynti retkikaupassa: "ei, ei nyt tähän aikaan vuodesta noita löydy", ja supermarketissa: "nehän on vain kausituotteita, lähetetty jo takaisin tehtaalle". Apteekin koluaminen tuotti yhtä heikosti tulosta. Etsintä siis jatkuu. Seuraavana vuorossa on Stokka, ja sitten kavereiden kaapit ja mökkijämät. Positiivista kylläkin, että sain lopulta hankittua malarialääkkeet.

Viime viikolla vietin varmaan tunnin kirjakaupassa, kun haaveilin ja haahuilin kirjojen ihmemaassa. Varmaan Intiastakin kirjakauppoja löytyy, mutta matkaan mukaan on kiva valikoida pari kirjaa ajanvietteeksi siihen saakka, kunnes saa elämänsä järjestykseen. Lähdin ensisijaisesti hakemaan suomenkielistä kirjallisuutta, mutta vaihteeksi taas pahasti hairahduin, ja kassiin päätyivät Anita Nairin Kvinnor på ett tåg ja Barbara Kingsolverin The Bean Trees, joita kumpaakaan ei taida löytyä suomennettuina. Teokset olivat mukavasti pokkareita, jotka voi sitten lukemisen jälkeen jättää johonkin matkalle osuvaan reippureiskojen majapaikkaan. Silloin kirjat pääsevät elämään omaa jatkoelämää Intiassa kiertäen, ainakin toivottavasti.

Ajan tepposet ja pakkauksen pohdintaa

Siinä vaiheessa, kun haluaisit ajan pysähtyvän, se kiitää tuhatta ja sataa. Kun vielä tuntuu, että voisi käyttää aikaa empimiseen, onkin jo hetki, jolloin pitää toimia. Päivät lähestyvät, jolloin ei auta enää ihmetellä eikä vetkutella. Muuten on jo liian myöhäistä ja juna lähtee. Tai minun tapauksessani lentokone. Kaikesta kiireestä huolimatta on kova halu nauttia ja elää näiden viimeisten päivien ajan, kuin kerätäkseen tuttuutta ja voimaa varastoon matkalle kohti uutta ja outoa.

Vielä olisi tilaa laukussa adapterille ja mäkäräisvoiteelle, vaikka laukkua ei ole vielä edes kaivettu esiin kellarista. Ne ovat niin tärkeitä asioista, että niille vain tehdään tilaa. Tilaa pitää myös pystyä tekemään kirjapinolle, jotka odottaa pimeneviä iltoja ja päiviä, jolloin sataa kuin saavista kaataisi. Japanissa meinasi mennä hermot, kun tuli valtavasti vettä muutama päivä putkeen. Kummasti kului kirjat ja sudokut, jopa niin, että ostin matkalta vielä lisää lukemista (joka tosin tuli tarpeeseen vasta koneessa). Toki, ei sitä kaikkea ihmettelyaikaa halua käyttää lukemiseen, kun kerta on niin kaukana kotoa, että voisi jotain nähdäkin. Aina kuitenkin on pitkiä bussi/junamatkoja, hiljaisia hetkiä tai vain niitä fiiliksiä, kun hetken haluaa olla yksin ja rauhassa, nauttia elämästä ja vain olla, ettei ympäristö hyökkää liian vahvana tai erilaisena. Se, että löytyy keinoja rentoutua ja nauttia, joiden avulla jaksaa niiden rankempien hetkien ja kokemusten läpi.

Tarpeellisimpiakin varusteita olen pohtinut. Mukaan tarvitsee ainakin taskulampun, luultavasti myös kuorimaveitsen ja valtavan kasan lääkkeitä, ihan varmuuden vuoksi. Desinfiointiainetta, sekä haavojen että käsien. Ehdoton on myös eräs suuri ja kevyt pyyhe, johon voi kietoutua, mutta joka ei vie paljon tilaa. Lisäksi latureita, esimerkiksi puhelimeen sain joululahjaksi laturin, joka lataa sen suoraan usb-tikulta. Tämä siksi, että Japanissa mukana raahaamani Nokian laturi ei jostain syystä toiminut, ja elin koko matkan ajan lainatulla usb-laturilla. Sama ongelma oli myös ladattavilla paristoilla, joten pohdin tässä, onko niitä lainkaan järkevä kantaa mukana. Paljonhan ne eivät paina, mutta tuntuu turhalta kantaa mitään ylimääräistä mukanaan.

Vaatteiden pakkaaminen on myös hankalaa. Vähän kuin pakkaisi mukaan festarivaatteita, jotka pitäisi olla siistejä, kun ei ole mitään takeita siitä, missä kunnossa vaatteet tulevat takaisin. Harmi, ettei minulla oikein ole vielä kertynyt niitä siistejä työvaatteita, jotka olisivat jo niin kuluneita, että ne voisi uhrata. Kesävaatteille kun muutenkin tulee normaalisti sen verran vähän käyttöä. Lisäksi tarvitaan paistumisenkin uhalla pitkiä housuja työpaikalle ja kevyttä vaatetta illoille. Yhtään ylimääräistä vaatekappaletta ei huvittaisi kantaa, mutta siltikin kaksi ja puoli kuukautta on niin pitkä aika, että olisi kiva saada jotain kivankin näköistä mukaan. Voi tätä naisen elämän vaikeutta, kun joutuu pohtimaan jokaisen vaatteen yhdisteltävyyttäkin ja tajuta, kuinka sivuraiteille pakkaamisessa voikaan eksyä!

Hullu vuosi

Uuden vuoden tienoilla on aika hengähtää syvään ja tutkailla ensin menneeseen ja sitten ennustaa tulevaa. Kumpaan suuntaan katsonkin, huomaan matkustuskärpäsen pureman. Sekä tulevaa että mennyttä vuotta vivahduttaa Aasian kulttuurit, joskin hyvin erilaisista lähtökohdista. Kuluneena vuonna hyppäsin tuntemattomaan, kun pyrähdin varsin yllättäen Japaniin. Se toimi alunperin kipinänä tälle blogille, ja se kipinä jatkui halki tumman syksyn kohti joulua. Japani oli helppo ja turvallinen maa matkustaa ja rikkaalla kulttuurillaan todella mielenkiintoinen ja sydämmellinen matkustuskohde. Japania ennen kävin tutustumassa helmikuussa kevään ensi merkkeihin Münchenissä ja Japanin jäljekeen vuorossa oli Kesä-Suomi ja sitten taas Pariisi, Barcelona ja Tukholma (johon jostain syystä ei mielenkiinto oikein jaksanut riittää). Loppukesästä suunta oli länteen, Atlantin yli kohti Chicagoa. Sen jälkeen olinkin sitten tyytyväinen, että sain hetken hengähtää täällä kotiseudullani. Täytyy sanoa, että normaalisti en matkusta näin paljoa, joskus noita reissuja vaan niin sopivasti kerääntyy matkan varrelle.

Uusi vuosi taas tietää hyppyä tuntemattomaan, joskin hyvin erilaista sellaista. Intia tuhansien vuosien historioineen edustaa aivan toisenlaista ääripäätä Aasian kulttuurissa. Siinä missä japanilainen katukuva on hiljainen, järjestelmällinen ja rauhallinen, Intian kadut ovat luultavasti täynnä melua, liikettä ja tiettyä epäjärjestelmällisyyttä, joka voi ainakin alussa olla suurikin kultturishokki. Ja siinä missä Japani on siisti ja vauras, tulen luultavasti Intiassa törmäämään köyhyyteen ja likaisuuteen, ainakin niissä määrin, kuin mitä pääsen työkuplastani ulos. Yhteistä maille on hyvin erilainen merkistö sekä ihmisten suuri määrä pienellä alueella, ja tiedän jo nyt tulevani kaipaamaan omien kotikulmieni rauhaa ja rakkautta.

Niin, uusi vuosi. Kahden ja puolen viikon päästä elinympäristöni tulee olemaan niin erilainen verrattuna nykyiseen. Pieni reissuhenki sisälläni ei vielä oikein usko, että kohta pakenen täältä kylmyyden keskeltä ympäristöön, joka öisin viilentyy 15 asteeseen ja jossa päivisin aurinko paahtaa 30 asteen voimalla. 10 viikkoa aurinkoa. 10 viikkoa hyvinkin erilaisia tilanteita, ihmettelyä, tuskastumista ja elämän pieniä voittoja. Haikeutta ja uutuuden viehätystä. Ja luultavasti juuri kun minusta tuntuu, että pääsen ympäristöön kiinni, on aika tulla takaisin. Sitten värjöttelen taas vähän aikaa täällä Suomen keväässä, ihmetellen, mihin katosivatkaan lämpö, helle ja tomu. Ihmetellen, että mihin sitä taas pääsisi seuraavaksi tai nauttien siitä, että saa taas kirota kylmyyttä ja hiljaisuutta.

Mutta ennen kuin pääsee ihmettelemään uuden vuoden kujeita, voisin toivottaa kaikille lukijoilleni oikein hyvää uutta vuotta 2009! Kuvat ovat viime elokuulta, mutta sopivat hyvin lähipäivien tunnelmiin.

Kun joskus on vain kipeänä

Flunssa vaivaa, siitä ei pääse oikein mihinkään. Kuvittelin jo itseni tänään terveeksi ja uhmasin kohtaloani menemällä uudelle rokotuskierrokselle. Jälkikäteen ajateltuna se ei tainnut olla maailman viisain teko, ainakaan jos tällä hetkellä kyselee kuumemittarilta. Aamulla kuitenkin tunsin itseni levänneeksi ja hyvinvoivaksi (ja terveeksi!). Nyt kuitenkin elimistö kapinoi pahemman kerran ja vähintäänkin se käsi, johon jäykkäkouristus iskettiin, protestoi kovasti. Noo, tuskin mä jäykkäkouristusta saan kuitenkaan, viimeksikin noi kädet oli kummatkin kipeinä rokotusta seuranneen illan ja paranivat seuraavaan aamuun mennessä.

Rokotuksissa on siis taas edistytty jonkun verran. Enää puuttuu Japanin aivokuume 3 sekä kolera 1 & 2 (koleraa eivät tavalliset turistit tarvitse, päädyttiin lääkärin kanssa siihen siksi, että olen siellä niin pitkään ja se lisäksi suojelee myös yhtä ruokamyrkytysbakteeria vastaan). Ah, tuota pistosten onnea. Ainoa hyvä puoli tuossa on se, että ainakin tulee taas tottumusta piikkeihin, ei enää inhota tuo pistäminen ihan niin paljon kuin ennen. Lisäksi hyvä uutinen on se, ettei tarvitsisi syödä päivittäin malaria-lääkkeitä, ellei eksy aivan luonnonhelmaan yöksi. Varsinkin kevättalvella riski sairastua on pieni, joten taidan ottaa tabletit vain varoiksi mukaan.

Malaria-uhka on Intiassa myös selkeästi pienempi, kuin mitä esimerkiksi viime aikoina Afrikassa. Ilmeisesti Intian malariasuositukset johtuvat muutamasta sairastumisesta vuonna 2006, jolloin sairaus todettiin ihmisillä, jotka yöpyivät Goan rannoilla. Tämän lisäksi paikallinen malaria ei ole aivan niin vakava, kuin mitä tuo Afrikan versio taudista. Toki siltikin malaria pitää ottaa vakavasti, monielinvaurioiden uhka kun ei kuulosta kauhean kivalta, oli tauti kuinka paremmin hoidettavissa tai ei. Lisäksi aina pitää muistaa mennä lääkäriin, jos kuume nousee.

Lääkäri antoi myös mukavan vahvistuksen todennäköisyyteen, että paikan päällä tulen saamaan jonkin sortin vatsapöpön. Hän oli itsekin reissannut Intiassa ja kuulemma noin kymmenen hengen seurueesta sairastuivat kaikki yhtä lukuunottamatta. Tämä yksikin säilyi terveenä lähinnä sen vuoksi, että söi koko matkan ajan pelkästään tomaattikeittoa. Koska tomaattikeitto ei tunnu järkevältä vaihtoehdolta 2,5 kuukaudeksi, taidan siis viettää ainakin osan Intian ajasta oksennustaudissa tai ripulissa ja elättelen siksi nyt toivoa, että iso matkalaukkuapteekki voisi vielä pelastaa minut.

Maailma avoinna

Nyt alkaa mennä jo aika konkreettiseksi. Lippukin on jo hankittuna. Yön hiljaisina tunteina säpsähtelen hereille tekemään listoja asioista, joita tarvitsen. Asioista, jotka pitää vielä hoitaa, ennen kuin lähtöpäivä lähestyy. Hirvityksen hetkiä, jolloin ihmettelee, että mihin olen ryhtymässä ja minkä vuoksi. Innostuksen hetkiä, jolloin riemuitsen, pompin, enkä pysy hetkeäkään paikallaan, olen aivan kuin lapsi jouluaattona. Jännityksen hetkiä, jolloin mietin, että mitä ihmettä tästä tulee ja selviänkö lainkaan miljardin intialaisen joukossa.

Lähtö tosiaan olisi tuossa tammikuun puolivälissä Intiaan, Punen seudulle. Kämppää ei vielä ole, mutta se järjestynee firman puolesta. Hindin kirjan sain lainaksi kaverilta, ja se odottaa yöpöydällä sitä iltaa, jona en meinaa saada unta. Vielä tosin sellaista ei ole tullut vastaan. Kirjakaupoissa askeleet vievät matkailuhyllyn kohdalle, katse etsii Intia-oppaita. Vielä en ole löytänyt yhtään, jonka viitsisin ostaa. Intia tuntuu olevan varsin hottia tähän aikaan vuodesta, ainakin jos kirjakappojen hyllyjen koloihin on uskominen. Se hyvä puoli kuitenkin on, että kun oppaat ovat englanniksi, niitä voi saada helposti myös sieltä Intian päästä. Eipä tarvitse ainakaan selkä vääränä kannella kaikkia opuksia, jotka kertovat, missä historiaa kirjoitettiin tai mitkä yksityiskohdat täytyisi huomata, jos haluaisi olla todellakin asiaansa perehtynyt turisti. Silti joku kirja voisi olla hyvä myös Suomestakin hankittuna, jos ei muuten, niin ainakin ajatuksissa pääsisi sitten ehkä tuohon Intia-moodiin.

Sinne, missä pippuri kasvaa

Tämän päivän sää oli varsinaisen lannistava. Harmaata, harmaata ja harmaata. Onneksi iltaa kohti muuttui edes lumeksi, joka toi taas vilauksen talvesta ja kylmästä. Joulutunnelmaa varten sopii ihana lumisade, joka tuo rauhaa ympärilleen.

Jos omasta elämästä etsii piristystä, niin kävin hakemassa rokotussatsin numero 1. Satseja tulisi vielä pari ennen matkaa ja lisäksi pitää napsia pillereitä mm. koleraa ja malariaa vastaan. Ai, kun kiva, minusta saa reiluksi pariksi kuukaudeksi varsinaisen lääkenarkin. Käytännössä tuo piikitys on kuitenkin ensimmäinen konkreettinen asia matkaa koskien, muistutus siitä, että lähtö saattaisi oikeasti olla edessä tuossa tammikuussa suuntana maa, jossa pippurikin kasvaa. Lisävinkkinä voisi sanoa, että se ei ole Afrikassa.

Elävää elämää

Aikakäsite on varsin hämmentävä hahmotettava ja mitattava. Tiettyinä jaksoina elämä on stabiilia ja soljuu kuin vesi vanhassa uomassaan. Seuraavana hetkenä saattaa veden pintaan syntyä pieniä väreitä ja yhtäkkiä koko virta vaihtaa kokonaan suuntaansa, loiskii ja litisee raivaten tieltä esteet. Joissain asioissa menee vuosia, jotka tuntuvat muutamalta päivältä ja joskus muutama päivä voi tuntua ja merkitä yhtä paljon loppuelämään kuin kokonainen vuosi tai vuodet, jotka valuivat niin tasaisen varmana historiaan. Silti joillekin asioille pitää antaa aikaa, jotta ne ehtivät valmistua ja joissain jutuissa taas auttaa, jos vaan sulkee silmänsä ja antaa virran viedä toivoen, ettei uppoaisi mukana. Antaa elämän hoitaa itsensä ja luottaa vaistoihinsa.

Ne pitkät vuodet, jotka meni valmistumista odotellessa, aika jona kasvoi, sitä ei vaihtaisi pois. Ei jättäisi pois niitäkään hetkiä, jolloin maailma pysähtyi hetkeksi tai tutustui ihmisiin, joista tuli myöhemmin todella läheisiä ja joiden kanssa sai kasvaa ja iloita. Harvoin luopuisi edes niistä kurjaakin kurjemmista hetkistä, jolloin vain tuntuu, että maailma repeytyy edessä sirpaleiksi ja on vaikea löytää suuntaa, johon edetä. Tai niitä hetkiä, jolloin vain haaveili tulevasta, odottaen parempaa.

Ehkä tässä vaiheessa minusta tuntuu siltä, että seison suuressa tienhaarassa. Kaikki asiat ovat pysähtyneet odottamaan yhtä päätöstä, joka merkitsisi suurta hyppyä tuntemattomaan. Mitään lopullista ei ole kyllä tapahtumassa, mutta omaan kevääseeni kyseiset päätökset vaikuttavat todella paljon. Ne vaikuttavat suunnitelmiin, ne vaikuttavat tavalliseen elämään, jonka havaitsen ja aistin ympärilläni. Pieni realisti sisälläni sanoo, että ne ovat oikeastaan vain unelmia, haavekuvia asioista, joita voisi tapahtua, mutta joita ei koskaan tule tapahtumaan. Mutta siltikään mikään ei poista sitä pientä jännistystä vatsanpohjassa. Toivon siis vahvasti, että päätökset kävisivät toteen pian, suuntaan tai toiseen. Itse en kuitenkaan moniin ulkoisiin asioihin pysty vaikuttamaan, joten minun ei auta kuin odottaa ja kertoa sitten kun jotain konkreettista alkaa olla tapahtumassa.