Joskus tulee myös kiitos

Joskus tulee hakattua päätä seinään ihan kaikella voimalla. Mikään ei onnistu ja huutaa itsekseen hiljaiseen metsään. Silloin on joskus hyvä muistaa, että on niitäkin päiviä, jotka menevät putkeen.

Omassa tapauksessani iso projekti, jossa olen puuhannut pitkään, valmistui. Sopivasti jouluksi. Sopivasti kaiken sykkimisen jälkeen löytyi tunnelin päästä valo, eikä se ollut vastaantuleva juna. Tämän seurauksena kuin yllärinä lounaspalaveri muuttui lounaaksi yhdessä kaupungin hienoimmista ravintoloista, nimittäin Chez Dominiquessa. Hyvää oli ja mahtava lounas. Pikkaisen poroa, ankkaa, tryffeleitä. Herkkuja, joissa maut tulivat esille ja pääsivät esille sulaessaan suussa. Marmeladia, jonka veroista en ole koskaan maistanut. Jälkkäriä, joka vei kielen mennessään. Toimivia pieniä kokonaisuuksia, joita ei edes haitannut se, että kerrankin olin päättänyt pukeutua töihin farkkuihin ja rymyvaatteisiin. Ihana aloitus lomalle.

Sääkin on lumisen talvinen. Ohessa muutama kuva, joiden johdosta olen alkanut fiilistelemään joulua jo kuukausi sitten.




Lukijoille toivotan ihanan auvoista joulunaikaa!

Epäonnen perjantai

Tämän blogin lukijoille on varmaan käynyt selväksi, etten juurikaan ole taikauskon vanki. En siis uskonut, että perjantaina 13. päivä maailma romahtaa niskaani, tai sitten mikään muukaan epäonnistuu yhtään sen todennäköisemmin kuin normaalina arkipäivänä. Mutta ei, tuskin tänne mitään kirjoittelisin, jos kaikki olisi aivan mennyt putkeen ja alkuperäisten suunnitelmien mukaan.

Aamu alkoi hitaasti, mutta lupaavasti. Silmät auki normaaliin tapaan, hieman jumitusta, mutta ei mitään radikaalia kuitenkaan. Pyörän luokse mentäessä avain katkeaa lukkoon. Kyllä - katkeaa lukkoon ja ihmettelen sitä aikani. Ei mahda mitään, julkisilla on pakko mennä. Takaisin sisään vaihtamaan vaatteet. Meikatessani huomaan, että käsirasva on täyttänyt meikkipussin. Kiireessä yritän pyyhkiä pahimpia pois ja meikata itseäni kuntoon.

Matkalla asemalle huomaan, että olen onnistunut sotkemaan myös hameeni rasvaan. Myöhässä kun olen, niin ei auta muu kuin jatkaa matkaa. Bussi kiitää ohi, mutta sitä en edes viitsi laskea. Töissä huomaan lounaan jälkeen, että alusvaatevalinta kaikkea muuta kuin onnistunut, sillä vähän turhankin paljon asioita näkyi. Kukaan ei ollut huomauttanut mitään. Onni onnettomuudessa sentään oli, että kaapista löytyi vaihtovaatetta, jotta sain itseni edes inhimillisen näköiseksi palaveria varten. Toisaalta - se osoittautui palaveriksi, joka totaalisesti levisi käsiin, pienet yksityiskohdat kaatoivat maailman. Keskustelu oli lähes mahdotonta ja palaveri päätettiin laihoin tuloksin. Otti päähän, kun suuri vaiva valui hukkaan. Palaveria purkaessa missasi vielä sopivasti Flown ensi esiintyjät, vaikka niin kovasti oli yrittänyt sinnekin ehtiä.

Onneksi työpaikan oven sulkemisen jälkeen huono onni jäi oven taakse piiloon. Se ei enää seurannut minua tai vainonnut turhilla ylläreillä. Flow:ssa aurinko paistoi ja elämä hymyili. Maailma ei tipahtanut niskaan ja päivästä selvisin hengissä. Nyt voikin sitten henkeä pidätellen odottaa seuraavaa epäonnen perjantaita ja toivoa, ettei se mene yhtä huonosti - tai ainakaan huonommin.

Sähkökatkosharjoitus

Intiassa kun ollaan, niin sähkökatkokset ovat lähes päivittäinen vieras. Valot vilkkuvat, sähkölaitteet naksuvat aina säännöllisin väliajoin. Normaalisti katkot kestävät korkeintaan muutaman minuutin, joten mistään pitkistä ajanjaksoista ei ole kysymys. Joskus saattaa olla hieman pidempäänkin, mutta kertaakaan ei ole läppärin akku kuollut siinä ajassa, kun sähkökatkos on päällä. Sähköt katkeavat, kun porukkaa on paljon ja sähköä generoivaa vettä on vähän. Kulutuspiikkejä varten monissa paikoissa on varajärjestelmät. Esimerkiksi töissä pysyy tietokoneiden sähköt yllä, vaikka kaikki muu menisikin. Silloin näytöt valaisevat huoneen.

Lisäksi sähköille tekee harmia sähkökytkennät, jotka joskus voisivat vaatia hieman ammattilaisemman otteen. Esimerkiksi uutta neukkaria kokeillessamme kuului vain kova pauke, kun väärin kytketyt kaapelit menivät oikosulkuun ja poksuivat rikki.

Intialaisten tapa toimia ja ratkaista ongelmia on joskus hieman hämmentävä. Yhteen tehtävään keskitytään riippumatta sen seurannaisvaikutuksista. Erään sähkökatkoksen jälkeen seuraavana aamuna kaikilta kerroksien ovista kulkevilta kysyttiin läppärin laturia. Nämä laturit kerättiin testattavaksi, koska haluttiin selvittää, mikä oli onnistunut pimentämään koko toimiston. Epäilyksen alla oli siis yksittäisen läppärin laturi. Ironiseksi tämän puuhan teki se, että ne intialaiset, jotka vain sanoivat, etteivät kantaneet läppäriä laukussaan, saivat skipata tämän laturien keräyksen. Itse sinisilmäisenä suomalaisena menetin laturini ensimmäisten joukossa (tyhmä kun olin) ja kiehuin sisäisesti. Kovan säädön jälkeen sain sitten laturin lopulta takaisin puolen tunnin jälkeen. Muut läppäriä kantavat tiimiläiset olivat vain todenneet kylmästi, että eivät kantaneet läppäriä, jolloin niitä ei tarkistettu.

Suomessa vastaavaan tuskin olisi ryhdytty, tai viimeistään sitten näillä toimenpiteillä asia olisi ollut selvä. Tämä ei kuitenkaan päde intialaiseen sähköinsinööriin, joka ehdottomasti halusi selvittää, mistä sähkökatkos johtui (tosiaan, sähkökatkos kattoi puoli kylää, itse olin kotona tämän edellämainitun sähkökatkoksen aikaan). Kahta päivää myöhemmin päätettiin pitää sähkökatkosharjoitus, keskellä päivää. Jokaisen piti tallentaa kaikki työnsä ja sitten odotettiin h-hetkeä. Puolen tunnin aikana sähköt räpsivät kaksi kertaa.

En tiedä, selvisikö ongelma. Olen yhäkin hämmentynyt, miksi koko ison toimistorakennuksen kaikkien työntekijöiden piti välttämättä lopettaa työnsä keskellä päivää sähkövian selvittämisen vuoksi. Suomessa vastaanvalainen harjoitus - mikäli sille oikeasti olisi ikinä ollut tarvetta - olisi pidetty varmaan illalla tai viikonloppuna, niin ettei se häiritsisi normaalia työtä. Lähtökohtaisestikin Suomessa on sähköt kytketty niin, että ne ovat oikein. Vaikka eivät olisikaan, niin yleensä voisi kuvitella, että rakennukset sentään testataan ennen käyttöönottoa. Intiassa taas -ainakin sähköinsinööreillä riittää töitä, jos ei muuta, niin aina voi pistää pystyyn uuden sähkökatkosharjoituksen.

Elämän rytmeissä

Joskus on jännä huomata, kuinka on eri moodissa ympäristönsä kanssa. Esimerkiksi vuodenajat ovat Suomessa ja Intiassa varsin erilaiset, joten maata vaihtaessa on helposti hyvinkin eri yleisfiilikset. Kun kesken kuuman kauden hyppää Suomen pimeyteen, tuntuu ympäristö olevan jähmettynyt ja hiljainen. Viileän Suomen keväästä taas pompahtaa raikkaana maahan, joka on jo läkähtymässä kuumuuteen. Oma keho ja ympäristö on hetken aikaa ristiriidassa, etsien sitä omaa sointua, jolla soida.

Yhtä lailla projektissa on välillä hetkiä, jotka ovat kiireellisiä ja jotka ovat kiireettömämpiä. Tällaisissa tapauksissa vaihto erilaiseen vaiheeseen on todella hämmentävää. Ei ole yhtään samassa mielentilassa muiden työkavereiden kanssa. Tuntee itsensä ulkopuoliseksi heidän paineilleen tai helpotuksilleen, omat hommat on kun hieman eri, kuin mitä ihmisten ympärillä. Joka suunnasta tulee painetta, mutta toisaalta tämä on ollut myös hirveän opettavaista oman kiireen ja stressinhallinnan kanssa. Tulee mahdollisuus yrittää irtautua aina paikallisten (olivat ne sitten intialaisia tai suomalaisia) stressistä ja vain vetää omaa linjaa, niin hyvällä tavalla kun voi.

Ensimmäinen työpäivä

Ensin päivän pieniin, mutta elämän kannalta suuriin saavutuksiin: löysin tänään vessan valokatkaisijan. Enää tarvitsisi keksiä, miten saadaan lämmintä vettä, niin avot, kummasti elämä taas piristyy tässä 30-asteisessa asumistossa.

Ensimmäinen työpäivä takana, aika väsynyt olo. Päivä venähti pitkäksi ja aikataulut venyivät. Varsinaisesti aloittaminen oli ihmeellistä palloilua, näin suomalaisesta näkökulmasta katsoen. Itseni esittelyä lukuunottamatta minun ei juuri tarvinnut puhua, mikä oli jotenkin helpottavaa. Aikaero vielä vaivasi ja jotenkin paikallisiin tapoihin ei ollut tottunut niin, että osaisi olla luonteva. Huomenna onkin sitten kiirastuli, kun pitäisi puhua lähes koko päivä putkeen. Jos se menee hyvin, niin eiköhän nämä asiat ala pikkuhiljaa lutviutumaan. Jos ei, niin pitää pohtia vaihtoehtoja, joilla asiat saadaan pelittämään.

Nälkä on taas kova, viiden minuutin päästä pitäisi käydä tsekkaamassa tämän pikku hienostuneen minikaupungin ainoa ravintola. Toivottavasti ruoka on hyvää ja sitä on paljon, muuten pitää alkaa keksiä, miten täällä pysyy hengissä. Kuvia lupailen lähiaikoina, nyt on hieman liian kiire. Lisäksi illalla tulee varsin nopeasti pimeä, joten tarvitsen luultavasti viikonlopun, että nykyisen kämpän saan tallennettua kameran muistiin.